Helena Sederholm

Yhtenä päivänä facebook -streamissani oli peräkkäin Kazimir Malevitšin Musta neliö ja erään taiteilijan visualisointi supermassiivisesta mustasta aukosta pienessä galaksissa, joka oli tehty Hubble-avaruusteleskoopin ja Gemini North -teleskoopin keräämän datan pohjalta. Yllättävä kuvayhdistelmä pisti miettimään taiteen ja visualisoinnin roolia maailman kuvaamisessa.

Malevitšin Musta neliö viittaa pyrkimykseen vapauttaa maalaus mimesiksen ja representaation kahleista, kohottaa se ylemmälle tasolle ja suurempaan tilalliseen vapauteen. Malevitš esitteli ensimmäisen mustan neliönsä futuristien näyttelyssä Pietarissa 1915. Se oli ripustettu korkealle nurkkaan, mikä vei ajatukset pyhään, sillä perinteisessä venäläiskodissa ikonit ripustettiin nurkkaan. Malevitš kutsui mustaa neliötään ”paljaaksi ikoniksi”. Ikoneita ei ole tarkoitus palvoa, vaan ne välittävät uskonoppia. Opetustarkoitus oli Malevitšillakin, joka halusi kommunikoida aiemmin tuntemattomalla taidekielellä ja taidekasvattaa yleisöä uuteen ajatteluun. Ikonit eivät ole muotokuvia esittämistään hahmoista, vaan kuvittavat näkymätöntä. Myös Malevitš halusi irrottautua näkyvän maailman muodoista ja palata (maalaus)taiteen alkuun, ”muodon nollapisteeseen”.

Malevitšia kuten monia muitakin 1900-luvun alun taiteilijoita kiehtoivat ajatukset neljännestä ulottuvuudesta. Monet taiteilijat olivat yhteyksissä ajan tieteentekijöihin; esimerkiksi neljännen ulottuvuuden käsitettä pohdittiin yhdessä matemaatikkojenkin kanssa. Taiteessa tartuttiin myös neljännen ulottuvuuden näkymättömyyteen. Ei-esittävä taide käsitteli ulottuvuuksia, joita ei taiteilijoiden mielestä voitu hahmottaa muuten kuin taiteen avulla. Piet Mondrianin mukaan kyse on suhteiden ilmaisemisesta, suurimman mahdollisen jännitteen etsimisestä, jolloin vain universaali, kaikkein olennaisin, muuttumaton, jää. Theo van Doesburgh kirjoitti neo-plastisen taiteen periaatteista, että oikeanlainen taideteos on taiteellisin keinoin tavoitettu metafora maailmankaikkeudesta.

***

Tieteessä näkymätön maailma saavutettiin jo paljon aikaisemmin, kun parempien linssien ja niiden avulla kehitettyjen havaintovälineiden avulla luotiin kokonaan uusi suhde näkemiseen. Kaukoputki paljasti 1600-luvun alkupuolella, että kaukaiset kohteet olivat erilaisia kuin miltä ensivilkaisulla vaikutti, esimerkiksi Kuu ei ollutkaan sileä pallo, vaan sen pintaa kirjoivat kraatterit, harjanteet ja vuoristot. Mikroskoopin keksiminen ja kehittäminen samalla vuosisadalla antoi mahdollisuuden tutkia ihmissilmille näkymättömiä asioita, pieneliöitä ja esimerkiksi soluja.

Luonnontiede irtautui havainnoinnista spekulatiiviseen samoihin aikoihin 1910- ja 20-luvuilla kuin taiteen avantgardistit manifestoivat nähdyn kuvittamista vastaan. Sata vuotta sitten siis sekä tiede että taide alkoivat näyttäytyä varsin teoreettisina konstruktioina. Suhteellisuusteoria ja vaihtoehtoiset näkemykset geometriasta haastoivat newtonilaiset käsitykset avaruudesta ja ajasta. Tiede luopui ankarasta empirismistä ja alkoi yhä enemmän luottaa teoreettisiin luonnostelmiin. Esimerkiksi astronomia onkin paljolti laskennallisia hypoteeseja, ei pelkästään suoria havaintoja. Tieteen tulosten esittämistavoiksi vakiintuivat sanalliset tai numeraaliset esitykset sekä taulukot, diagrammit tai kaaviot.

Tärkein todiste mustien aukkojen olemassaolosta onkin niiden näkymättömyys, ne voidaan havaita vain sen kautta, miten ne vaikuttavat ympäristöönsä. Samoin pimeän aineen olemassaolo on voitu todistaa laskelmien ja päättelyn avulla. On havaittu, että valo taipuu esimerkiksi isojen galaksijoukkojen lähellä niiden vetovoiman vaikutuksesta. Hubble-teleskoopin peilien avulla on havaittu gravitaatiolinssejä, joissa valo taipuu enemmän kuin näkyvän aineen massa aiheuttaa. Tästä on päätelty, että galaksijoukoissa täytyy olla muutakin, niin sanottua pimeää ainetta, josta ei kuitenkaan ole suoria havaintoja. Sen visualisoiminen on vielä suurempi haaste kuin mustien aukkojen.

Jotta yleisö saisi edes jonkinlaisen käsityksen tieteentekijöiden puuhista, taulukot, diagrammit ja päätelmät yritetään kuitenkin muuttaa kuviksi. Kun valokuvia ei ole, on usein palkattava taiteilija visualisoimaan dataa. Silloin kyse ei kuitenkaan ole maailmankaikkeuden esittämisestä taiteen omin keinoin.

***

Monet nykytaiteilijat eivät tyydy vain taiteen tai tieteen utopioiden visualisoimiseen. Usein visuaalinen ei edes tarkoita kuvallista. Olenkin hahmotellut käsitettä ’post-visuaalinen’ luonnehtimaan esimerkiksi Crystal Bennesin teosta A Field Guide to Dark Matter and Dark Energy (2016), jossa hän on käyttänyt avantgardisteilta tuttua analogista tekniikkaa: fotogrammia. Bennes liittää toisiinsa analogisen valokuvan tekemisen ja tieteen epäsuoran havainnoinnin.

Fotogrammit ovat konkreettisia ja ymmärrettäviä: ne esittävät sitä, miten ne on tehty. Bennes konkretisoi materian – linssin, kumin ja ilmapallon – kautta maailmankaikkeuden ihmisenkokoiseksi. Maailmankaikkeuden laajeneminen esitetään fotogrammina, josta näkee kuinka ilmapalloa on puhallettu niin, että se laajenee, vaikka materian määrä pysyy samana. Einsteinin rengasta muistuttavat jäljet paperilla kertovat pimeästä aineesta, materiasta, jolla on vetovoima, samalla tavoin kuin heijastukset Platonin luolan seinällä kertovat todellisuudesta.

Modernin maalaustaiteen ja avantgardistisen kuvanveiston käyttämät taiteelliset keinot mahdollistivat näkymättömän ”esittämisen” eli muodon ilman kuvaa. Modernistinen kuvataide ei kuitenkaan päässyt vielä pitkään aikaan irti visuaalisuudesta. Ei niin kauan kuin sen ideaali on ollut kiinni perinteisissä ”taiteellisissa keinoissa”, värin, viivan, volyymien, pintojen ja tekstuurien suhteiden järjestelemisessä. Taiteen aihe kyllä eriytyi kuvallisuudesta, mutta taiteen keinot säilyttivät (visuaalisen) identiteettinsä. Nykytaiteessa taiteen materiaalit ovat kuitenkin kadottaneet identiteettinsä vain taiteen materiaaleina.

Bennesin teoksessa pimeyden tarkastelemisen prosessi konkretisoituu, kun tajuaa, ettei kuva pimeästä aineesta ja energiasta kuitenkaan vastaa niiden olemusta. Pimeys saadaan valoherkälle paperille vain altistamalla se valolle. Näkeminen ja havaitseminen on prosessien ymmärtämistä. Bennesin tapauksessa kuvataide pyrkii havainnollistamaan jotakin, mitä on mahdotonta nähdä. Kyse ei kuitenkaan ole tieteen kuvittamisesta, sillä tieteen kuvittamisella pyritään fokusoituun, informatiiviseen ja yksiselitteiseen esitykseen.

Bennes käyttää taiteen keinoja tehdäkseen tieteen prosesseista käsitettäviä. Sen sijaan avantgardistit – kuten Malevitš mustan neliön ja suprematismin kautta – yrittivät todentaa taiteen utopiaa: saavuttaa taiteen ideaalinen täydellisyys sellaisen ilmaisijana, mihin mikään muu keino ei yltänyt. Oliko avantgardistien pyrkimyksenä sittenkin näkymättömän kuvittaminen? Ainakin verrattuna Bennesin teokseen, joka osoittaa performatiivisesti, miten vähän näemme ja näkemäämme käsitämme.

Niin tai näin, ilman avantgardistien pyrkimyksiä taiteen uudistamiseen, ei Bennesin teos olisi mahdollinen. Lieneekö edes pimeän energian tai mustien aukkojen mieltäminen mahdollista.