Irmeli Hautamäki

Isossa historiallisessa kuvassa avantgarden syntyminen 1900-luvun alussa liittyy jo edellisellä vuosisadalla alkaneeseen modernisaatioon: tieteellis-tekniseen kehitykseen, maallistumiseen ja  yksilöllistymiseen. Suurkaupungit ovat olleet otollisia näyttämöitä avantgarden kehittymiselle. 

Kun Suomi vielä pitkälle 1950-luvulle oli maatalousvaltainen maa, eikä täällä ole Pariisiin tai Berliniin rinnastettavia suurkaupunkeja, Suomea on pidetty epätodennäköisenä paikkana avantgarden ilmaantumiselle. 

Avantgarden syntyminen on tapahtunut kuitenkin eri maissa eriaikaisesti: italialaiset futuristit olivat 1910 ja -20-luvuilla teknologisesti takapajuisessa maassa innoissaan tieteellis-teknisestä kumouksesta, koska se oli niin uutta, eikä sen negatiivisia seurauksia vielä tunnettu. Richard Sheppard on selittänyt avantgarden melko laimeaa esiintymistä Englannissa siten, että Englanti teollistui vähitellen, pitkän ajan kuluessa. Modernisaatio ei näin ollen aiheuttanut Englannissa vahvaa kulttuurista vastakkaisasettelua tai tuonut mukanaan voimakasta kriisin kokemusta. Imagistit ja Vortisistit olivat siksi vähemmän radikaaleja ja pelottavia avantgarderyhmiä kuin saksalaiset dadaistit tai Italian futuristit. 

Sheppardin mukaan avantgardetaide tuo esiin modernisaatioon liittyvää kriisin kokemusta. Teollistuminen, rationalisaatio ja byrokratia merkitsevät Sheppardin mukaan yksilön kannalta kriisiä. Se tulee esiin ekspressionistisessa taiteessa kokemuksina ja reaktioina, joissa ihminen joutuu kohtaamaan väkivaltaisen ja elämää rajoittavan todellisuuden. André Bretonin Surrealismin manifesti ilmaisi tämän siten, että olemme joutuneet järjen rautahäkkiin sivilisaation ja edistyksen tekosyyllä. 

Taide ei tietenkään pelkästään heijastele kriisin kokemusta, se yrittää myös kuvata, sanoittaa ja ratkaista modernin mullistusta uudenlaisella ilmaisulla. Kun suomalaista 1900-luvuna alun taiteen ja runouden esiintuomaa kokemusta kuuntelee ja katselee hieman tarkemmin, voi näitä kriisin tuntoja havaita myös siinä. Modernin runouden kielellinen uudistuminen Elmer Diktoniuksella tai Gunnar Björlingillä kertoo siitä, että yhteiset merkitykset ovat hajonneet. Modernissa ei ole enää yhteistä kieltä, johon kokemus puetaan; samalla kieli voidaan keksiä uudelleen. Diktoniuksen ja Björlingin runouteen sisältyy myös kriittistä reflektiota modernista maailmasta, sen materialismista ja banaaliudesta. Myös Tyko Sallisen väkivaltainen ja brutaali ekspressionismi kertoo kokemuksesta, jossa ihminen on revitty irti perinteisestä tutusta maailmasta. 

Edellisiin verrattuna Olavi Paavolaisen tunnot Nykyaikaa etsimässä kirjassa koskettivat modernia vain kevyesti. Paavolainen oli futuristien tapaan innostunut moderneista ilmiöistä, kuten jazzista tai venäläisestä vallankumousrunoudesta. Hänestä oli vain ”onnellista elää uutta luovana aikana”. 

1960-luvulla modernisaatio pääsee Suomessa todella vauhtiin ja yksilöllistymiselle on ensimmäistä kertaa oikeasti tilaa. Muistan, kuinka filosofi G.H. von Wright puhui ihaillen 1960-luvun nuoresta taiteesta pitäen sitä modernin suomalaisen kulttuurin kukoistuskautena. Tähän vaiheeseen liittyy Suomen avautuminen jälleen kansainvälisyyteen. Kun 1900-luvun alussa suomalaiset taiteilijat olivat liikkuneet Manner-Euroopassa,  1960-luvulla avantgarden kansainväliset virtaukset tulivat Yhdysvalloista. Amerikkalainen beat- ja underground kulttuuri sai innostuneen vastaanoton Suomen avantgardepiireissä. Korkean ja matalan taiteen rajat kaatuivat ja sarjakuvapohjalta syntyi rohkeaa yhteiskuntakriittistä taidetta, kuten Harro Koskisen Sikamessias -teos.

1960-luku loi valtavasti uutta, täysin omaleimaista suomalaista avantgardetaidetta. Tyypillistä kyllä, monet kiinnostavimmista tekijöistä, kuten Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi tulivat virallisen taideinstituution ulkopuolelta. Eino Ruutsalon Bronda- ryhmän teoksia ei otettu Suomen taideyhdistyksen näyttelyihin ja Ruutsalo saikin tunnustusta taiteilijana ulkomailla. Kurenniemi tunnettiin pitkään vain pienissä asiantuntijapiireissä ja hänestä oltiin enemmän kiinostuneita ulkomailla ennen ensimmäistä kotimaista näyttelyä vuonna 2013. Olemmeko tänään valmiimpia kohtaamaan suomalaisen avantgarden tarinan?

Suomalainen avantgarde ansaitsee tulla kerrotuksi. Se ansaitsee paitsi tarkempaa ja herkempää uudelleen lukemista, kuuntelemista ja katsomista, myös itsekriittisyyttä. On tarkistettava ja tarkennettava käsitteitä ja luovuttava kansallisen kulttuurin harhasta. Modernisaatio on kaikkine piirteineen kansainvälinen prosessi, samoin kuin siihen liittyvä avantgardistinen ja modernistinen taide. Myös Suomi ja suomalainen moderni taide ovat olennainen osa sitä. 

Suomalaisen avantgarden kertomuksessa ei ole kyse siitä, että suomalaisista avantgardisteista tehtäisiin kansainvälisen taidemaailman supertähtiä. On ennemminkin kyse historiallisen itseymmärryksen syventämisestä ja samalla monien kansallisen taidehistorian marginaaliin jääneiden tekijöiden merkityksen tunnistamisesta. 

**

Avantgarde Suomessa –kirja ilmestyi 2021 Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustantamana. Sen ovat toimittaneet Irmeli Hautamäki, Laura Piippo ja Helena Sederholm.

Lähde:

Richard Sheppard: Modernism—Dada—Postmodernism (2000). Evanston, Illinois: Northwestern  University Press.