Avantgarde katkaisee taiteen tradition – Kommentteja Julian Rosefeldtin Manifesto -teokseen

 

Irmeli Hautamäki

Vielä viitisen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella Julian Rosefeldtin Manifesto -teoksen kaltaista sukellusta avantgardistien teksteihin ja niiden herättämää suurta kiinnostusta yleisössä. Käydessäni katsomassa teosta toiseen kertaan Helsingin Taidehalli oli täynnä ja henkilökunta odotti kävijävirran lisääntyvän parin viimeisen viikon aikana. Taidehalli on myös ajan hengen mukaisesti järjestämässä manifesti karaokea. Nykyisin jokainen voi tuoda somessa esiin statementtinsa.

Taiteilijoilla julistusten esittäminen on ollut tapana jo pitkään. Avantgarde -manifestit eivät silti ole traditio kuten näyttelyn saatteessa hieman harhaanjohtavasti väitetään; pikemminkin ne ovat olleet tradition katkaisemista. Avantgarde -manifesteja on esitetty kahteen otteeseen: ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun alussa kun klassisen taiteen traditio julistettiin kuolleeksi ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Tällöin äänessä olivat suprematistit, futuristit, dadaistit ja surrealistit. Toinen manifestien suma osui 1960 –luvun ns. uusavantgardeen, jolloin ääntä pitivät pop-taiteilijat ja käsitetaiteilijat.

Rosefedtin kahdestatoista elokuvasta koostuva Manifesto -teos päättyy elokuvantekijöiden (mm. Jim Jarmush ja Lars von Trier) 1990- ja 2000 –luvuilla esitettyihin manifesteihin. Niissä kehotetaan inspiraation nimissä varastamaan mitä tahansa keneltä tahansa, sillä mikään ei ole autenttista. Kun sanat on pantu anarkistisen peruskoulunopettajan suuhun, syntyy vaikutelma, että avantgarde jatkuu seuraavassa sukupolvessa. Tämä on liian toiveikasta, sillä ajattelussa ei tapahdu syviä, historiaa mullistavia katkoksia joka vuosikymmen.

Tutkimuksen näkökulmasta avantgardessa on kyse taiteessa tapahtuneesta ajattelun ja käytäntöjen murroksesta, missä myös tieteen murroksella oli osansa. Siksi 1900 –luvun alku, jolloin klassinen tieteellinen maailmankuva kyseenalaistettiin uusien tieteen löytöjen seurauksena oli raju muutoksen aika myös taiteessa. Monet avantgardistit puhuivat jopa ’taiteen tieteestä’: taide piti saattaa tieteelliselle pohjalle. Lähtökohdaksi ei otettu kuitenkaan luonnontieteitä, vaan ajattelumalleja haettiin mm. kielitieteestä, havaintopsykologiasta ja uudesta geometriasta. Venäläisistä avantgardisteista Kandinsky, Malevich, Rodschenko, Naum Gabo ja Anton Pevsner kunnostautuivat uusien teorioiden ja opetusohjelmien laatijoina. Uusia ajattelumalleja loivat myös Sol Le Wit ja Elaine Sturtevant. Jälkimmäisen mukaan ”luovuus ei putkahda mieleen itsestään”.

Avantgardeen liittyvä uusi ajattelu ei Manifesto -teoksessa tule esiin kovinkaan vahvasti, vaikka suprematistien manifestien esityspaikkana on avaruustutkimuskeskus.

Avantgarde esitetään teoksessa angloamerikkalaiseen tyyliin kulttuurisena sekoiluna, jossa nuoret vimmaiset miehet purkavat sukupolvikapinaansa. Modernia taidetta ei kuitenkaan olisi syntynyt pelkillä julistuksilla; menetelmien kehittely vaati vuosien systemaattista työtä jonka tuloksena syntyi myös tutkielmia ja oppikirjoja.

Logiikan ja systeemien vastaisuutta avantgardessa saarnasi tyypillisesti dada; se oli selkeästi protestia ensimmäisen maailmansodan mielettömyyttä vastaan. Kun koko läntinen sivilisaatio oli tullut hulluksi käyttäen systemaattisen tieteellisiä tappomenetelmiä, voiko sille oikeastaan sanoa muuta kuin: ”Te olette täydellisiä idiootteja. Te olette kuin toiveenne: ei mitään. Kuin paratiisinne: ei mitään. Kuin ihanteenne: ei mitään. Kuin poliitikkonne: ei mitään. Kuin taiteilijanne: ei mitään. Kuin uskontonne: ei mitään.”

Manifesto -teos on tehokkaimmillaan, kun leski huutaa Tristan Tzaran suulla koko entisen maailman haudan äärellä: ”… ei enää demokraatteja, ei enää porvareita, ei enää aristokraatteja, ei enää armeijoita, ei enää poliisia, ei enää isänmaamaita, riittää kaikkea tätä typeryyttä, ei enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään.” Näyttelyssä kävijät pysähtyvät ihmettelemään juuri dada -teosta. Ei ole selvää, tuntevatko he yhteyttä dadan ja sen historiallisen kontekstin välillä.

Osa avantgardistien teksteistä oli tarkoitettu ääneen lausuttaviksi illanvietoissa ja muissa tapaamisissa. Erityisesti venäläisten avantgardistien manifestien esittäminen oli oma taiteenlajinsa. Venäjällä avantgardistit kiersivät sekasortoisten vallankumousvuosien aikana tilaisuudesta toiseen kertomassa ilosanomaansa. Tuolloin ei ollut aina varaa painattaa lehtiä tai kirjoja, mutta heidän sanomansa otettiin hyvin vastaan. Venäjällä syntyi lyhyessä ajassa huomattava määrä uusia kirjallisia suuntauksia, jotka uudistivat runouden kieltä ja kirjallisuutta. [1] Vaikka Manifesto -teos ottaa huomioon venäläisten avantgardistien merkityksen, se painottuu aika yksipuolisesti kuvataiteisiin.

Manifesto on tietenkin Julian Rosefedtin taideteos, se ei ole mikään tutkielma avantgardesta. Teos perustuu taiteilijoiden autenttisiin kirjoituksiin, joista se on koostettu tekstimateriaalia editoimalla, yhdistelmällä ja uudelleen järjestämällä orgaanisen kokonaisuuden aikaansaamiseksi. [2] Tavoitteena on ollut tekijän mukaan luoda äänien kollektiivinen kokonaisuus, kuin oltaisiin keskustelussa saman pöydän ääressä. Tämä menetelmä ei tee aina oikeutta taiteilijoiden sanomalle. Erityisesti ihmetyttää Vortisistien manifesti, johon on koottu tekstikatkelmia Kandinskylta, Franz Marcilta, Barnett Newmanilta ja Wyndham Lewisiltä. Mitä tekemistä Kandinskylla oli muka äärioikeistoa ja natsismia kannattaneen brittiläisen Wyndham Lewisin kanssa? Itse asiassa Kandinsky vihasi nationalismia ja kritisoi myös materialismia eli pelkkää talouskasvua ja teknologista edistystä. Wyndham Lewisiä on väkinäistä istuttaa samaan pöytään Kandinskyn ja Marcin kanssa. Lewisin Blast -manifesti, jonka sofistikoitu galleristi lukee, onkin ironinen kommentti elitistisille brittiläisille taidepiireille.

Avantgarde on totuttu samaistamaan politiikkaan ja vieläpä vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta tämä ennakko-oletus kumotaan Rosefeldtin teoksessa. Manifeston prologissa siteerataan Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia, jonka mukaan ”kaikki, mikä oli kiinteää, hajoaa ilmaan”. Samaan hengenvetoon kiistetään Tristan Tzaran suulla toiminnan merkitys ja väitetään Philippe Soupault’n kautta, ettei manifestin kirjoittajalla ole edes mitään sanottavaa. Ainoastaan situationistien manifesti on selvästi kapitalismikriittinen. Ohjaajan ironiaa on ollut antaa kumoukselliset vuorosanat ryysykerjäläisen huudettavaksi paikassa, jossa niitä ei kuule kukaan. Näyttelyssä kävijät kuitenkin pysähtyvät Cate Blanchetin vahvasti tulkitseman kodittoman ryysyläisen eteen.

Manifestoa on kritisoitu siitä, että tekstien esittäjänä on tunnettu näyttelijä. Tämä on turhaa vähättelyä, sillä ei kukaan tulisi kuuntelemaan ”vanhoja tekstejä”, ellei niiden sisältö kiinnostaisi. Teoksen vetonaulana on, että taiteilijoilla on sanottavaa. Tämä erottaa avantgarden nykytaiteesta. Nykytaiteilijat eivät saa enää sanomaansa esiin ilman välittäjiä. Toisin kuin varhainen avantgarde, nykytaide on pitkälti instituutioiden ja välittäjien tuottamaa taidetta. [3]1900-luvun alussa taiteilijat raivasivat tiensä omin voimin. Roselfeldtin spektaakkelimaista teosta katsoessa tosin unohtuu, kuinka vaikeaa se oli ja kuinka avantgardea pilkattiin.

Tietysti nykytaiteeseenkin suhtaudutaan torjuvasti, mutta taiteilijoilla on tänään tukenaan ammattimaisten selittäjien eli taidediskurssin asiantuntijoiden kaarti. Suurten instituutioiden ja biennaalien aikana taiteilijat eivät enää vastaa isolla rahalla tehdyistä näyttelyistä. Tästäkin syystä aikakausi, jolloin taiteilijoilla oli sanottavaa ja he olivat äänessä, kiinnostaa.

 

Julian Rosefeldt: Manifesto, 12 -osainen elokuvainstallaatio Helsingin taidehalli 19.8.–15.10.2017

 

Viiteet:

[1] Sanan uudesti syntyminen – Venäläisen avantgarden manifestit https://www.academia.edu/10000803/Sanan_uudestisyntyminen_Venäläisen_avantgarden_manifestit

[2] Manifesto luettelo, s.97

[3] Kaija Kaitavuori: The Paradigm of Contemporary Art, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2016 s. 204- 206. https://journal.fi/kultpol/article/view/64192

 

 

Vanha ylioppilastalo kokeellisen taiteen keskuksena – huomioita Vanha palaa! kirjasta

 

0_gTanssia Cris af Enehielmin näyttelyssä 1983 Kuva Keijo Kansonen

Kuva Chris af Enehielmin näyttelystä 1983

 

Kaija Kaitavuori

Vanhan ylioppilastalon ja siellä toimineen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen loistoaika sijoittuu 1970- ja 80-luvuille. Silloin ”Vanha” edusti kaikkea uutta. Vanhalla kokoontui opiskelija- ja kulttuurielämän laaja kirjo, siellä kohtasivat eri taiteenlajit, ja sen kautta välittyi vierailevien ryhmien ja artistitien kautta myös uusimpia kansainvälisiä kulttuurivaikutteita niin taiteen tekijöille kuin yleisöille. Vanha oli paitsi kulttuuriareena myös tapaamispaikka, etenkin Vanhan kuppila: Vanhalla olivat ”kaikki”.

Tätä aikaa, hieman sen historiaa ja osin jälkimaininkeja käsittelee Outi Poppin ja Asko Mäkelän kokoama Vanha Palaa! Kirja nimeää tuon ajan virtaukset shokeeraavaksi avantgardeksi (s. 12) määrittelemättä kuitenkaan termin sisältöä sen enempää. Sen alle sopii yhtä hyvin underground kuin poliittinen laululiike, niin rock kuin poikkitaiteellisuus. Välillä nimetään hämmentävästi ”avantgarden jälkeiset neljä vuotta 1971–1975” (s. 65) ikään kuin avantgarden loppu olisi vuonna 1970. Tosin Vanhan vuoden 1978 palon jälkeisen 80-luvun taiteilijoita kutsutaan jälleen avantgardisteiksi.

Tämän kirjoitushetkellä on Helsingin Taidehallissa esillä 1900-luvun avantgardeliikkeiden manifesteja käsittelevä Julian Rosefeldtin Manifesto -teos. Sen itsetietoisen avantgarden rinnalla Vanha Palaa! -kirjasta välittyy kuva pikemmin tapahtumien keskeltä, jossa pääasia on itse toiminta ja action, ei sen pohdinta tai periaatteiden jäsentely. Uutta syntyi rytinällä ja Vanhan kulttuuritarjontaa läpäisi kokeellisuus. Kirja antaa kuvan kaiken sallivasta kulttuuri-ilmapiiristä, jossa mitään ei halveksittu vaan lähtökohtaisesti kaikki uusi oli kiinnostavaa. Vanha oli ainutlaatuinen alusta, jossa sai tehdä mitä vain. Ohjelman uutta hakeva luonne näkyi usein nuivina kritiikkeinä. Uusi musiikki, uusi tanssi, performanssi ja nykytaide haastoivat vallitsevan taidekäsityksen monella rintamalla.

Se että yhdellä talolla saattoi olla niin selkeä ja vahva merkitys Helsingin ja koko maan kulttuurielämässä selittyy ainakin osin historiallisella ajanjaksolla ja sen yhtenäiskulttuurilla. Chris af Enehielm, yksi Vanhan kautta taiteilijuuteen ponnistaneista tekijöistä, muistelee toimintaansa HomoS– ryhmässä aikana, jolloin voi vielä vaikuttaa johonkin: ”Nykyään maailma on niin hajanainen, että se mihin vaikuttaa, ei ole enää selvää.” (Tulva No1-2/2017 s. 70).

Toinen erityisyys kokeellisuuden rinnalla Vanhalla oli taiteen ja populaarikulttuurin eri lajien ja virtausten elo saman katon alla. Vaikka kyseinen katto välillä paloi, antoi se suojan rinnan eläville taidemuodoille, jotka sittemmin hajaantuivat eri rakennuksiin: Tavastialle, Lepakkoon, Kaapelitehtaalle ja lopulta osin myös korkeakulttuurilaitosten piiriin, joita alun perin oli vieroksuttu.

Alaotsikkonsa mukaan kirja on ”Keskustelua Vanhan kuppilassa”. Muodoltaan se on facebook-ajan tuotos: se sisältää löyhästi toisiinsa liittyviä, lauseen tai parin mittaisia ja tiukasti omasta kokemusperspektiivistä lauottuja toteamuksia ja väittämiä, sekä runsaasti valokuvia. Osa puheenvuoroista onkin peräisin facebookista, osa taas haastatteluista, joita kirjaan on toimittajien mukaan tehty yli sata. Kirjan nimi on peräisin samannimisestä facebook-ryhmästä. Alaotsikoiksi on valittu puheista kaikkein raffeimmilta vaikuttavat heitot, kuten ”Aloimme hakata lekoilla Ladaa paskaksi”, ”Newyorkilaiset korstot tuli telaketjuineen”, ”Nicolle haettiin heroiinia” tai ”Burroughs putosi lavalta”.

Kirja kertoo olevansa ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1959–1993) epävirallinen tarina”. Varsinaista tarinaa on kuitenkin vain siteeksi: jokainen viidestätoista luvusta alkaa kappaleen mittaisella suuria linjoja vetävällä johdannolla, joiden voi ajatella kannattelevan löyhän kronologisesti etenevää kertomusta. Puheenvuorojen hajanaisuutta niiden on vaikea paimentaa yhteen suuntaan kulkevaksi vuoksi – eikä sitä varmasti ole haettukaan. Mistään harmonisesta orkesterista ei tosiaan voi puhua, vaan jokainen osallistuja soittaa omaa sävelmäänsä, omassa tempossa ja tahtilajissa. Pääosa kirjassa on annettu näille ”todistajalausunnoille”. Autenttisuus – tai ehkä jälki-autenttisuus, onhan kyse menneiden muistelusta – on kirjan vahvuus. Jokainen saa puhua äänellään ja kertoa oman näkökulmansa aiheisiin. Paljon on varmasti myös jätetty pois. Parhaimmillaan kirja on suuri muistitiedon keruu- ja dokumentaatioprojekti.

Kehystämisen ohuudesta johtuen löydän yhteyden asioihin ja koen yhteenkuulumista, kun tiedän mistä puhutaan ja ”mistä on kyse”. Ne asiat taas, johon itselläni ei ole kosketuspintaa, jäävät etäisiksi enkä aina tiedä, mistä tai keistä puhutaan. Kirjan lopussa on lista keskusteluun osallistuvista henkilöistä, mutta monin paikoin oletetaan silti aika paljon sisäpiiritietoa, jotta keskustelu avautuisi. Esimerkiksi Mattijuhani Koposen flyygeliperformanssista ja sen aiheuttamasta kohusta puhutaan, mutta kukaan ei mainitse mitä sen aikana tapahtui ja miksi kohu nousi. No, ehkä tämän voi olettaa kuuluvan kulttuuriseen yleissivistykseen, mutta mietin silti, tietääkö nuoriso meidän keski-iän saavuttaneiden ja sen ylittäneiden kulttuurisaavutuksista. Onko se, mitä itse pidämme ”legendaarisena”, sitä nykynuorten mielestä?

Jokaisella muistelijalla on oma tarinansa Vanhasta. Meillä kaikilla, jotka jollain tavalla osallistuimme Vanhan maailmaan esiintyjänä, yleisönä, työntekijänä tai vaikka kuppilan asiakkaana, on oma Vanhamme. Oma nuoren taidehistoriaopiskelijan kokemukseni liittyi ennen kaikkea 80-luvun performanssiin ja uuden tanssiin tuloon, jota katselin välillä yleisössä, välillä myös stagella. Oikeastaan pitäisi kai sanoa, että en osannut sijoittaa uusia taidemuotoja minkään uuden ”tulemiseksi”, koska itselläni ei ollut kokemusta aiemmasta.

Muutin pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin opiskelemaan ja otin asiat vastaan sen kummemmin kyselemättä mistä ne tulivat tai mitä oli ollut ennen: kaikki oli joka tapauksessa uutta ja innostavaa. Vasta jälkikäteen, opiskelun myötä ja kun asiat jo pelkästään ajan kulumisen vaikutuksesta asettuvat kontekstiinsa, näyttäytyy se miten ratkaiseva merkitys näillä ja monilla muilla Vanhan kautta esiin tulleilla ilmiöillä oli Helsingin ja sitä kautta koko maan kulttuurielämään. Siksi lähikulttuurihistorian tutkimus on tärkeää, ja Vanha ansaitsisi tulla tutkituksi läpikotaisin. Tämä kirja ei sitä tarvetta toki täytä, vaan on eräänlainen kutsuhuuto tutkimukselle. Kuuleeko kukaan?

 

Outi Popp ja Asko Mäkelä, Vanha palaa! Like 2017. 326 s.

 

 

Modernismia ja avantgardea Helsingin yliopistossa

Erika Laamanen

Keväällä 2017 Helsingin yliopistossa järjestettiin nykykielten laitoksen sekä kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineiden yhteistyönä luentosarja Kirjallisuuden modernismit, jossa vaihtuvat luennoitsijat käsittelivät modernismia ja avantgardea omista asiantuntijuusalueistaan käsin. Luentosarja oli jatkoa aiemmin järjestetylle Realismit -kurssille, joka perustui samalla idealle.

Kurssi oli valtavan suosittu. Modernismi ja avantgarde selvästi kiinnostavat tämän päivän opiskelijoita.

Osa luennoista oli lähtökohdiltaan teoreettisempia kuin toiset. Hannu Riikosen luennoi modernismin käsitteestä ja historiasta, Harri Veivo avantgarden teoriasta ja historiasta. Klaus Braxin otsikko oli puolestaan Modernismista postmodernismiin: esimerkkinä historiallinen romaani. Pääosin luennot oli kuitenkin jaettu maa-, maanosa- tai kielikohtaisin perustein: puhuttiin ranskalaisesta (Mervi Helkkula), venäläisestä (Tomi Huttunen ja Gennadi Obatnin), angloamerikkalaisesta (Bo Petterson), ruotsinkielisestä − niin Suomen kuin Ruotsin − (Kristina Malmio), suomalaisesta (Jyrki Nummi), itäeurooppalaisesta (Sami Sjöberg), itäaasialaisesta, (Miika Pölkki) ja saksankielisestä modernismista (Christian Rink). Viimeiseksi mainittu keskittyi erityisesti saksankieliseen romaaniin. Lisäksi muutama luento koski yksittäisiä liikkeitä ja koulukuntia − ekspressionismia, dadaismia ja surrealismia (Sakari Katajamäki) sekä ranskalaista uutta romaania (Päivi Kosonen) − tai yksittäistä kirjailijaa − James Joycea (Riikonen).

Jos luennoitsijoiden haasteena oli kokonaisen maan tai kielialueen modernismin esittäminen puolessatoista tunnissa, niin sanomattakin selvää, että koko luentosarjan tiivistäminen yhteen blogitekstiin ei tee oikeutta luennoille saati käsiteltäville aihepiireille. Keskityn myös luentojen teoreettisiin jäsennyksiin ja määritelmiin, jolloin toiset luennot saavat enemmän tilaa kuin toiset.

  

Periodisoinnin kysymyksiä

Ensimmäinen luento oli omistettu modernismin käsitteelle ja historialle. Hannu Riikonen selvitti aluksi yleisesti seikkoja, joihin periodisointien kohdalla on hyvä kiinnittää huomiota. Kahdeksankohtainen lista haastoi kriittiseen ajatteluun muistuttaen väistämättä yksipuolistavien ja ennakko-oletuksia kantavien nimitysten sekä toisaalta monimuotoisten ilmiöiden hankalasta suhteesta. Periodin kuvauksissa on Riikosen mukaan siis kiinnitettävä huomiota seuraaviin seikkoihin:

 

1) periodin nimeämisperusteisiin (esim. hallitsijan mukaan)

2) periodi- ja tyylikäsitteiden arvottavuuteen (esim. kulta- ja hopeakausi)

3) periodikäsitteitä on voitu lainata muilta taiteenaloilta

4) käsitteet tarkoittavat eri asioita eri maissa

5) sama tyylisuunta voi saada eri maissa eri nimiä

6) periodi- ja tyylikaudet voivat tapahtua eri maissa eri tahtiin

7) uuden tyylikauden alussa sen ajatellaan olevan jotain uutta, mutta myöhemmin                      samoja piirteitä aletaan löytää varhaisemmastakin kirjallisuudesta

8) periodi- ja tyylikausien kytkös historialliseen kontekstiin.

 

Listan yksi funktio oli asettaa metatason raamit, joiden puitteissa modernismista voidaan puhua ilman liiallisia mutta- ja toisaalta-lauseita. Periodisaatiota metatasolla pohti myös Jyrki Nummi, joka lähestyi suomalaista modernismia periodin kuvauksen yleisten periaatteiden kautta. Nummi esitti, että kirjallista periodia on tarkasteltava kolmesta näkökulmasta, jotka ovat rakenteellinen, kontekstuaalinen ja ajallinen:

 

Kontekstuaalinen näkökulma kysyy, mikä on periodin kirjallisuus- ja aatehistoriallinen tausta. Modernismin keskeisinä taustatekijöinä Nummi mainitsi mm. maailmankirjallisuuden synnyn ja globalisaation, joita uusien viestintävälineiden ilmestyminen edesauttoi.

Ajallisesta perspektiivistä tarkastelun kohteena ovat periodin sisäinen kehitys ja sen eri vaiheiden keskinäinen dynamiikka. Tämä on perinteisissä suomalaisen modernismin esityksissä jäänyt sivuun. Keskeistä Nummen luennossa oli suomalaisen modernismin uudelleenjäsennys kansainvälisen periodisaatioskeeman mukaisesti. Kun suomalainen modernismi näyttäytyy kirjallisuushistorioissa sirpaleisena eli erillisinä saarekkeina, joiden välisiä kehityslinjoja ei ole huomattu tai lähdetty tutkimaan, Nummi tarkastelee “saarekkeita” kansainvälisen modernismin yläjäsennyksen – varhainen modernismi, täysmodernismi ja myöhäinen modernismi – läpi:

  1. Varhainen modernismi (1880/1890−1910)

Realismi ja naturalismi 1880-luvulla

Symbolismi ja uusromantiikka 1890−1910

  1. Täysmodernismi (1910−1940)

Tulenkantajat 1920-luvulla

Suomenruotsalainen modernismi vuodesta 1916 1920-luvulle

Kiila 1930-luvulla

  1. Myöhäinen modernismi (1945−1970/80)

Sotienjälkeinen modernismi/50-luvun modernismi

Vertailun vuoksi samankaltainen kolmivaiheinen modernismin jäsennys, jota Christian Rink käytti luennollaan saksankielisestä modernistisesta romaanista:

1) Frühe Moderne (n. 1880−1900), joka ilmeni naturalismina. Rink mainitsi kiinnostavasti myös Ibsenin vaikutuksen saksankieliseen kirjallisuuteen. Pohjoismaiden vaikutus modernismin varhaisvaiheisiin sai yleisesti ottaen luentosarjalla varsin vähän huomiota (johtuen toki pitkälti rajallisesta ajan käytöstä).

2) Klassische Moderne (n. 1890−1930), eli niin sanottu High modernism, joka oli myös Rinkin luennon varsinainen puheenaihe. Rink keskittyi erityisesti Wiener Moderneen (n. 1890−1920), joka oli todellinen kulttuurinen tihentymä niin tieteiden (psykoanalyysi) kuin taiteiden alalla. Lisäksi hän käsitteli Klassische Modernen keskeisiä kirjailijoita Mannia, Rilkeä ja Kafkaa.

3) Modernismi 50−70-luvuilla. Kansallissosialismin takia saksalainen kirjallisuus oli eristyksissä kansainvälisestä modernismista 15 vuoden ajan, kunnes se Grassin Peltirummun (1959) myötä liittyi siihen takaisin.

 

Mutta mitä modernismi ja avantgarde ovat

Määritelmissä toistui toisaalta pyrkimys uudistukseen, toisaalta subjektiivisuus ja kiinnostus ihmismieleen. Mervi Helkkulan mukaan modernismi oli kirjallisuuden muodollista uudistamista sekä objektiivisen kokemuksen korvautumista subjektiivisella. Bo Petterson esitti, että modernismissa ”keskiössä on ihminen ja hänen mielensä”. Rink oli samoilla linjoilla. Freudin kautta kiinnostus ihmismieleen tuleekin Wiener Modernessa kouraantuntuvaksi. Psykoanalyysista innoittuneen Hermann Bahrin mukaan modernismin pitäisi olla ”hermotaidetta”. Kristina Malmio puolestaan korosti modernismin olevan käsite, joka kokoaa monenlaisia oppositionaalisia ja rajoja rikkovia liikkeitä. Yhdistävänä tekijänä on juuri halu uudistua.

Riikonen huomautti vaarasta, joka piilee perustettaessa modernismin määritelmää piirteiden tai ominaisuuksien varaan: samoja piirteitä voidaan löytää myös varhaisemmasta kirjallisuudesta.

Piirteiden luettelointi jättää myös helposti tunteen mielivaltaisuudesta so. herättää kysymyksiä, mihin valinta perustuu (mikä on listan yhteinen nimittäjä − siis oikeastaan mitä on modernismi) ja mitä on jäänyt listan ulkopuolelle. Kokonaisvaltaisen ymmärryksen tarve kalvaa mieltä. Helpotusta tähän luennoilla tarjottiin havainnollistavien esimerkkien muodossa. Riikonen kehotti lukemaan Stefan Zweigin Eilispäivän maailman (1942), joka vangitsee hyvin vuosisadan vaihteen yleisen tunnelman.

Kuvataide on toinen keino saada periodin tai yksittäisen liikkeen tyyli ja ilmapiiri välittömästi tuntuvaksi. Esimerkiksi Sakari Katajamäki havainnollisti luentoaan ekspressionismista, dadaismista ja surrealismista paitsi maalaustaiteen kautta myös näyttämällä kuvia aikakauslehtien kansista. Klaus Brax näytti vierekkäin Roger Fryn maalausta Virginia Woolf (n. 1917) ja Carlo Maria Marianin maalausta La Mano Uppidisce all’Intelletto (1983) tuodakseen esiin modernismin ja postmodernismin eron. Päivi Kosonen näytti pätkän Alain Resnaisin ohjaamasta ja Marguerite Durasin käsikirjoittamasta elokuvasta Hiroshima mon amour (1959), joka vangitsee noveau romanin tunnelman. Bo Petterson päätyi varsin toisenlaiseen ratkaisuun ja lausui kuulijoiden iloksi ”The Love Song of J. Alfred Prufrockin” − Eliotin ystävän roolissa.

Analyyttisiksi välineiksi havainnollistaminen ei kuitenkaan käy, ja lopulta joudutaan takaisin määrittelyn ja ilmiöiden yhteensovittamisen ongelmaan.

Harri Veivon teoreettisessa esityksessä avantgardea tarkasteltiin viiden aspektin − historian, teorian, kollektiivin, performatiivisuuden ja kokeellisuuden − kautta. Aspektit ominaispiirteineen eivät ole kriteereitä, joita rastimalla jokin voidaan todeta tai olla toteamatta avantgardeksi. Veivon mallissa − näin tulkitsen − ne pikemminkin kytkeytyvät toisiinsa tavalla, joka synnyttää toisen tason kokonaisuuden, ilmiön nimeltä avantgarde. Tämä taas vähentää mielivaltaisuuden tuntua. Vapauksiakin ottaen Veivon esityksen voisi tiivistää seuraavasti:

Avantgarde syntyy korostuneesti jostain historiallisesta tilanteesta. Jokin kriisi − historiallisen avantgarden kohdalla moderni maailma ja sota − laukaisee tunteen siitä, että mennyt on mennyttä ja ainoa suunta on tulevaisuus, mutta ei mikä tahansa tulevaisuus vaan tietty. Tästä kumpuaa avantgardelle ominainen käsitteellinen ajattelu, sen teoreettisuus: kriisi on diagnosoitava, uudet mahdollisuudet arvioitava ja päämäärät asetettava. Taidekin näyttäytyy uuden kynnyksellä olennaisesti toisena, ja sen roolin uudelleenarviointi tapahtuu niin ikään käsitteellisellä tasolla. Manifesteista sukeutui julkaisukanava avantgardistien ajattelulle.

Avantgardistit eivät vain ajatelleet, vaan suuntautuessaan tulevaan he myös toimivat ja pyrkivät vaikuttamaan. Ei kuitenkaan yhtä ilman toista: Teorian teho jäisi laihaksi, jos sitä ei edes yritettäisi toteuttaa. Teot ilman selitystä jäisivät käsittämättöminä taas vaille haluttua vaikutusta. Tällainen muutokseen pyrkivä teko, performatiivisuus, korostaa avantgarden sidonnaisuutta historialliseen tilanteeseensa. Kuten Veivo esitti, avantgarde on diagnoosi ja ratkaisuyritys tiettyyn tilanteeseen, ja jos asetetut tavoitteet saavutetaan, tilanne muuttuu toiseksi ja pyrinnöt menettävät merkityksensä. ”Avantgarde pyrkii tekemään itsestään tarpeettoman”, Veivo tiivisti.

Viidestä aspektista kollektiivisuus ja kokeellisuus eivät näyttäydy samalla tavalla välttämättöminä kuin kolme muuta, mutta edellä esitetyn valossa vähintäänkin niiden luonnollisilta seurauksilta. Veivon mukaan jaettu historiallinen tilanne oli omiaan tuottamaan ryhmäkokemukseen perustuvaa kollektiivisuutta. Kokeellisuuskin kulkee avantgarden kanssa käsi kädessä, joskaan niitä ei voi samastaa toisiinsa: kokeellinen kirjallisuus ei automaattisesti ole avantgardea eikä avantgarden päämääränä ole uusien ilmaisukeinojen luominen. Joka tapauksessa taiteen ehtojen uudelleenarviointi näkyi myös muodon tasolla. Jopa niin − ja tämä Katajamäen huomio oli erityisen osuva kirjallisuuden modernismit -kurssilla − että itse kirjan käsite on avantgardistisen taiteen kohdalla ymmärrettävä hyvin laajasti.

 

Symbolismi Ranskan ja Venäjän modernismissa

Modernismin symbolistinen tausta tuli esiin erityisesti Tomi Huttusen pitämällä, Gennadi Obatninin kanssa valmistellulla luennolla venäläisestä modernismista sekä luonnollisesti Mervi Helkkulan luennolla Ranskalaisesta symbolismista modernismiin. Helkkulan luento alkoi oikeastaan vieläkin kauempaa, Baudelairesta, joka monella luennolla tietenkin mainittiin tärkeänä innoituksen lähteenä.

Ottaen huomioon, miten tiiviisti Ranskaa aikoinaankin seurattiin ja miten määrätietoisesti sieltä haettiin vaikutteita, ranskalainen symbolismi ja modernismi sekä niiden keskinäinen suhde tuntuvat paradoksaalisesti eniten pakenevan määrittelyitä. Ranskan symbolismille on hankala antaa aikaraameja, keskeisinä symbolisteina pidetyt runoilijat eivät itse mieltäneet itseään symbolisteiksi ja siirtymä symbolismista modernismiin tai avantgardeen ja esprit noveau-kauteen tapahtui verrattain konfliktittomasti.

Modernismi Venäjällä voidaan ainakin osin hahmottaa suhteessa symbolismiin. Kuten Huttusen luennolla tuli esiin, 1910-luvulla siirryttiin jälkisymbolistien aikaan, jota määritti symbolistisen poetiikan kritiikki. Esimerkiksi akmeistit kapinoivat symbolistien merkkijärjestelmää vastaan. Hämäryyden sijaan he pyrkivät ”selkeyteen ilmaisussa, ajattelussa ja maailmakatsomuksessa”.

Myös Petterson näki modernismin osin jatkeena symbolismille: Eliotin ensimmäisissä runoissa näkyy Laforguen vaikutus, Yeats taas toimi sillanrakentajana kahden estetiikan välillä kirjoittaessaan ensiksi symbolistista, sitten modernistisempaa runoutta.

Katajamäki toi puolestaan esiin ekspressionismin, dadaismin ja surrealismin keskinäisiä kytköksiä. Dadaismin juuret ovat osin ekspressionismissa, Tzara muiden dadaistien muassa taas siirtyi myöhemmin surrealisteihin. Surrealistien esikuvana toimi kiinnostavasti myös symbolistinen Rimbaud ,joka kuului niihin symbolisteihin, jotka eivät tunnustautuneet symbolisteiksi.

Katajamäen luento toimi hyvänä vastapainona Veivon teoreettiselle esitykselle. Kun Veivo jäsensi avantgardea käsitteellisellä tasolla, Katajamäki selvitti mitä liikkeen edustajat itse asiassa tekivät: surrealismi ei ollut vain kiinnostunut mielen uusista ulottuvuuksista, vaan Breton lääketiedettä opiskelleena oli perehtynyt psykoanalyysiin ja sovelsi tietämystään surrealismiin. Katajamäki muistutti myös helposti unohtuvasta itsestäänselvyydestä: kirjailijat ovat aina muutakin kuin suuntauksen edustajia. Joyce-luento kokonaisuudessaan oli muistutus samasta seikasta.

 

Keskus-periferia asetelmaa purkamassa

Vähemmän tunnetuista modernismeista vastasivat Miika Pölkki luennollaan Itä-Aasian modernismista sekä Sami Sjöberg Itä-Euroopan avantgardesta. Minulle uutta tietoa oli, hassua kyllä, myös Malmion esittelemä Ruotsin modernismi. Kiinnostavaa Ruotsin modernismissa oli erityisesti Fem unga –ryhmän, jonka myötä modernistinen läpimurto tapahtui Ruotsissa 20-luvun lopulla, proletariaarinen tausta sekä yleensä työläisen ihannoiminen olivat ruotsalaisen modernismin erityispiirteenä.

Sekä Pölkki että Sjöberg pyrkivät purkamaan länsikeskeistä ajattelua. Japanilaista ja yleensä aasialaista kulttuuria on modernismin yhteydessä tavattu lähestyä lännestä käsin, mikä on Pölkin mielestä ongelmallista siksi, että ajattelutapa olettaa virheellisesti kaikkialla kysyttävän samoja kysymyksiä. Vaarana on myös kaukaisen kulttuurin estetisoiminen. Itäaasialaisessa modernismissa keskeistä olivat kuitenkin juuri kysymykset aasialaisen ja länsimaalaisen kulttuurin yhteensopimattomuudesta. Japanin kieli ja kirjoitusmerkit tekivät jo lähtökohtaisesti indoeurooppalaisen mallin mahdottomaksi. Realistinen kirjallisuus ei olisi ollut Japanissa mahdollista, koska esimerkiksi sanaa ’ryysyläinen’ ei ollut japanin kielessä, jolloin ryysyläisiäkään ei ollut. Japanissa maailmaa katsotaan kielen läpi, kun taas realismissa kielellä pyrittiin kuvamaan maailmaa mahdollisimman totuudenmukaisesti. Samoin suuret yläkäsitteet olivat merkityksettömiä: modernismissa keskeistä minuutta ei japanilaisille yksinkertaisesti ollut olemassa.

Purkaakseen perinteisiä keskus−periferia-asetelmia Sjöberg käytti mieluummin termiä itäinen Keski-Eurooppa kuin yleensä käytetty, ennakko-oletuksia kantava Itä-Eurooppa. Itäinen Keski-Eurooppa säilyttää maantieteellisen sijainnin erityispiirteineen mutta haastaa ajattelemaan uudestaan keskuksen ja periferian välistä dynamiikkaa. Sjöberg huomautti, että luennolla käsitellyt kirjailijat puhuivat lukuisia kieliä kuten saksaa, ranskaa ja venäjää ja että tieto kulki nopeasti: futuristinen manifesti ilmestyi Romaniassa vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun se oli ilmestynyt Italiassa. Informaationvaihto oli myös vuorovaikutuksellista, keskuksen hegemoniaa usein vastustettiin ja vaikutteita otettiin eri suunnilta.

 

Noveau roman –liike ja psyykkinen todellisuus 

Viimeisenä vielä muutama sana Päivi Kososen luennosta noveau roman -liikkeestä, joka on yksi modernismin liikkeistä: 1900-luku muodostaa sille taustan ja sitäkin määrittävät oppositionaalinen asenne, halu uudistua ja subjektiivinen näkökulma. Kiinnostus psyykeen korostuu Sarrautella, noveau roman -kirjailijalla ennen noveau romania. Tropismit, joista Sarraute parhaiten tunnetaan, olivat sisäisiä draamoja ja vuorovaikutuksellisia draamoja, ja mielenkiinto kohdistuu niissä nimenomaan psyykkiseen todellisuuteen.

Noveau roman hahmottuu sekä suhteessa edeltävään realismiin että 1900-luvun liikkeisiin ja virtauksiin (Petterson muistutti liikkeen ja virtauksen erosta: edellinen on kirjailijan tietoinen valinta, jälkimmäinen ei niinkään), ja myöhemmin myös jälkimodernismiin ja postmodernismiin. NR-kirjailijat vastustivat paitsi balzacilaista romaania myös Sartren ajatusta romaanin yhteiskunnallisista velvoitteista, mikä on kiinnostavaa ottaen huomioon Sartren eksistentialismin suosion sotien jälkeen. Kuten modernismilla yleensä, myös NR:in juuret ovat 1800-luvulla. Varsinaisesti liike syntyi kuitenkin, kun 1950- ja 60-luvulla kiinnostuttiin Sarrauten 30-luvun ajatuksista ja töistä.

Ajatus taiteesta tutkimustoimintana antaa noveau romaanille avantgardistisen vivahteen. Esimerkiksi Robbe-Grilletin mukaan noveau roman on tutkimus siitä, mitä romaani voi olla. Claude Simone puolestaan piti kirjoittamista löytöretkenä, jonka lopputulosta ei voi ennalta tietää. Verrattuna modernismille ominaiseen eheyden estetiikkaan, NR-kirjailijoilla korostuu katkonaisuus ja fragmentaarisuus. Kubistinen tekniikka, jonka kautta kuvattiin todellisuuden moniaineksisuutta, muistuttaa myös Braxin esiin tuomasta postmodernistisesta eklektismistä. Noveau roman -kirjailijat olivatkin aktiivisia 50-luvulta 80-luvulle, minä aikana modernismi koki huomattavan muodonmuutoksen.

Mitä avantgarde merkitsee tänään

Irmeli Hautamäki

Helsingissä Töölön kirjastossa 20.5. 2017 pidetty ensimmäinen FAM verkoston seminaari onnistui yli odotusten. Seminaarissa pidettiin 8 esitelmää joiden aihepiiri vaihteli Hugo Ballista ja Duchampista 80 –luvun kotimaiseen avantgardeen, jonka yksi keskeinen tapahtumapaikka oli Vanha Ylioppilastalo. Kuultiin esitys Mahdollisen kirjallisuuden seuran kokeellisesta romaaniprojektista ja biotaiteesta, pari esimerkkiä mainitakseni. Yleisöä paikalla oli päivän mittaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Seminaarin tarkoitus oli tuoda eri alojen tutkijoita ja taiteilijoita yhteen ja saada käsitys missä tutkimuksessa nyt mennään.

Seminaari päättyi paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin avantgarden ja siihen läheisesti liittyvien käsitteiden: uusavantgarden, modernismin ja nykytaiteen merkityksiä. Keskustelu oli vilkasta, seminaarissa kuten paneelissakin oli hauskaa toisin kuin vastaavissa akateemisissa tilaisuuksissa. Monet puheenvuorot aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä, kirjallinen esitysmuoto ei tee oikeutta paneelin hengelle.

Oman havaintoni mukaan paneeli toi esiin ainakin sen että osalle puhujia avantgarde merkitsee ennen muuta kehittyneitä taiteellisia keinoja, kun taas osa puhujia näki avantgarden merkityksen taiteen yhteiskunnallisessa vaikuttavuudessa. Sana utopia, joka sekin kuulu asiaan, pomppasi esiin monesti.

Paneelin osallistujat olivat Teemu Ikonen: kirjallisuustieteen lehtori (Tampereen yliopisto), Annette Arlander: kokeellisen teatterin tekijä ja kuvataiteilija, (Teatterikorkeakoulu ja Helsinki Collegium), Timo Kaitaro: filosofi, surrealismin tutkija, (Helsingin yliopisto), Hanna Johansson: taidehistorian professori (Taideyliopisto), Petteri Enroth: estetiikan jatko-opiskelija (Mustekala -lehden toinen päätoimittaja, Aalto yliopisto), Helena Sederholm: taidekasvatuksen professori (Aalto-yliopisto). Paneelin puheenjohtaja toimi Irmeli Hautamäki: estetiikan dosentti (Helsingin yliopisto).

IMG_0255

Avantgarde ja uusavantgarde

Irmeli:

Ensimmäinen kysymys koskee avantgarden käsitettä itseään. Usein puhutaan ns. historiallisesta avantgardesta erotuksena uusavantgardesta joka alkoi 1960 luvulla.

Avantgardeen, sikäli kuin minä sen näen, liittyy ajatus uudesta alusta. 1900 –luvun alkupuolella tapahtui valtava ajattelun murros tai katkos; ei pelkästään taiteissa vaan myös samanaikaisesti tieteessä, mistä taiteilijat olivat selvillä, varsinkin Ranskassa.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa liittyvään avantgardeen täytyy liittää myös suunnaton tulevaisuusoptimismi, se liittyi uuteen teknologiaan, joka muutti ihmisten arkielämää rajusi. ’Historiallisen avantgarden’ kohdalla 1900- luvun alussa uusi alku oli konkreettinen ja selkeä, mutta miten näette jatkumon tultaessa 1960-luvulle? Kysymys koskee historiallisen avantgarden ja uusavantgarden eroa. Oliko niiden välillä mielestänne ratkaiseva ero vai oliko niiden välillä jatkumo?

  

Teemu:

Oma kiinnostavuutensa on siinä, että Bürgerin ansiosta on vakiintunut termi historiallinen avantgarde. Mitä ihmettä ’historiallinen’ tarkoittaa siinä? Pitäisi katsoa kunnolla, millä tavoin avantgarde on historiallista. Uusavantgarde viittaa siihen, että olennainen on jo tehty ja että sen uusiutuminen pitää ymmärtää suhteessa 1900-luvun alkuun, eikä siihen historialliseen ympäristöön, jossa se oikeasti syntyi. Haluaisin väistää ajan yhdenmukaistamista, joka syntyy, kun asetetaan nämä kaksi, historiallinen ja uusavantgarde, peräkkäin. Voisi väittää, että avantgardessa on kysymys yhden ajan riitauttamisesta ja uuden avaamisesta, uuden synnyttämisestä. En ole vielä kuullut termiä ”uussynnyttäjä”. Siinä on jotain intuition vastaista.

Annette:

Minulle historiallinen avantgarde on tuttu mutta uusavantgardesta en ollut kuullut aikaisemmin. Lähestyn tätä hyvin henkilökohtaisesti ja ymmärrän, että olen täällä teatterin edustajana mikä on sinänsä OK. Minua on tituleerattu 80-luvulla oikein painetussa sanassa avantgarden papittareksi. Tällä vuosituhannella en ole ollut tekemisissä teatterin kanssa, olen tehnyt kuvataidetta.

Ymmärsin kutsun tulla tähän paneeliin ’avantgarde tänään’ niin, että kyse on historiallisen  avantgarden tuomisesta tähän päivään, mitä vähän protestoin. Sitä me tehtiin 80-luvulla opiskelumielessä.  Kaivoin esiin nämä muistiinpanot. Vuonna 1983 tehtiin Luce Il Premio di Futurismo, joka perustui Italian futuristien sintesi -teksteihin. 1988 tehtiin Imatralla vakavassa mielessä venäläisten futuristien Voitto Auringosta, Victory Over Sun ja Oberiu-ryhmän Elisaveta Bam, ja ne esitettiin myöhemmin Vanhalla Ylioppilastalolla. Vielä 1990 alussa tehtiin Pärnussa Dada –Prosessor.  Nämä kaikki tehtiin opiskelumielessä, että saataisiin tietää mitä kysesiset teokset ovat.

Terminologiasta on jäänyt mieleen Michael Kirbyn kirjasta A Formalist Theatre erottelu antagonistisen ja hermeettisen avantgarden välillä. Hermeettistä avantgardea voi ajatella symbolistien, tai tänään vaikka biotaiteen kautta siten, että sulkeudutaan laboratorioon ja nysvätään siellä kokeita ja kun tullaan ulos, niin maailma on muuttunut. Antagonistinen avantgarde on sitä että mennään lavalle ja heitetään tomaateilla yleisöä. Koska täällä näytettiin Vanhan juttuja 80-luvulta (Asko Mäkelän esityksessä) haluan tuoda esiin, että 80-luvulla meillä oli ruohonjuuritasolla kaksi selkeää käsitettä AG ja UG. Kun asiat meni AG:ksi se tarkoitti että ne meni avantgardeksi eli ”yli hilseen”, se oli siis kokeellista touhua ja jos ne meni UG:ksi se tarkoitti että ne oli undergroundia, alakulttuuria ja meni pöydän alta. (kommentti sivusta: Ali hilseen). Vaikka nyt hieman provosoin haluan korostaa ja kysyä tässä keskustelussa mikä on AG:n ja UG:n hedelmällinen sekoitus minäkin aikana tai vuosikymmenenä?

19880817, Vanha ylioppilastalo, Jack Helen Brut & Homo$: Voitto Auringosta

19880817, Vanha ylioppilastalo, Jack Helen Brut & Homo$: Voitto Auringosta

Timo:

Minä näen Bürgerin määrittelemän avantgarden hedelmällisenä mutta en siten että historiallinen avantgarde olisi epäonnistunut jollakin tavalla. Pidemmällä aikavälillä näen, että taiteen historiassa on kyse sen autonomisoitumisesta ja silloin Bürgerin määritelmä on hyvä lähtökohta ymmärtää tiettyä hetkeä taiteen historiassa. Mutta jos lähdetään isommasta perspektiivistä, että avantgarde on uusi alku, niin silloin historiaa voidaan tarkastella eräänlaisena klassismi barokki vuorotteluna. …

Georges Mathieulla on hauska kirja merkkien embryologiasta taiteen historiassa. Se kuvaa taiteen kehitystä niin, että kehitellään ensin joku hirveän hieno systeemi, kieli jota monipuolistetaan, jolloin se saavuttaa barokkivaiheen, ja sitten se hajoaa käsiin. Silloin ollaan siinä vaiheessa, että aloitetaan uudelleen. Sama on nähty vaikka musiikin historiassa, missä ensin kehitetään polyfoniaa huippuunsa, joka sitten hajoaa käsiin ja aloitetaan uudestaan kenraalibasson kautta.  Seuraavaksi kehitetään duuri-molli tonaliteetti, mielettömän hieno systeemi aina Wagneriin asti, ja sitten sekin hajoaa käsiin. Aloitetaan alusta ja tullaan sarjallisuuteen.  Tämä on minusta väistämätön ilmiö taiteessa. Tässä näkökulmassa avantgarde-termi toimii irrotettuna historiallisesta avantgardesta, joka on ihan oma juttunsa. En näe, että historiallinen avantgarde olisi epäonnistunut kuten Bürger väitti. Totta kai siitä jäi paljon käteen. Ainoa ongelma on, että sitten kun taideinstituutiot omaksuvat historiallisen avantgarden keinot, niin silloin tämä menettää teränsä.

Hanna:

En pidä itseäni avantgarden tutkijana tai tuntijana mutta olen aina ajatellut asiaa historiallisena avantgarden kautta ja jonkin verran tutkinut 60- ja 70- luvun uusavantgarden syntyä. Olin joku aika sitten pohjoismaisen avantgarden verkoston kokouksessa ja siellä kiisteltiin avantgarden käsitteen sisällöistä niin kovasti, että ajattelin, ettei avantgardesta voi ottaa yhtään mitään selvää. Sen jälkeen halusin palata näihin Bürgereihin ja muihin historiallisen avantgarden vakiintuneisiin määrittelyihin ja käsitteisiin.

Minulle avantgarde on historiallinen termi, mutta samalla se on aatteellinen tai yliajallinen käsite ja liittyy läheisesti kokeellisuuteen. Eli keskeistä on kokeellisuus ja sitä pitäisi ajatella aina uudestaan ja uudestaan eri aikoina. Minulle läheinen tulokulma on taiteen ja elämän yhdistäminen, se millä tavalla taide ja elämä liittoutuvat tai tulevat jopa samaksi. Se mikä on tärkeää historiallisessa avantgardessa ja uusavantgardessa ja nykyavantgardessa, mitä se viimemainittu sitten onkaan, on aatteellinen piirre, joka liittyy kokeellisuuteen ja taiteen ja elämän yhteyteen.

Petteri:

Minä olen niin hemmetin nuori että minulle tässä termissä avantgarde on väistämättä vintage -natina, se on ensimmäinen mielikuva. En myöskään koe itseäni avantgarde -tutkijana tai tuntija, puhun aika mielikuvatasolla. Koen, että ensimmäinen avantgarde about 100 vuotta sitten oli reaktiota Euroopan sisäiseen kriisin ja sotaan ja konkreettiseen katastrofiin ja kaaokseen täällä. 60 -luvun uusavantgarde näyttäytyy minulle enemmän luokka- mutta myös sukupolvikysymyksenä, se liittyy jossain määrin myös globalisaatioon. Totta kai siinä on Vietnamin sota taustalla. Mutta on eri asia protestoida sotaa vastaan toisella mantereella kuin että se on tossa, olohuoneessa.

Irmeli: No Dada ainakin oli reaktiosta 1. maailmansotaa vastaan.

Helena:

60 -luvullahan joka toinen taiteilijaryhmä oli jonkinlainen kokeellinen laboratorio. Historiallisen avantgarden ja neoavantgarden välinen ero oli se, että neoavantgardessa tunnettiin historiallinen avantgarde, esimerkiksi dadaistiset tekstit tunnettiin, ne oli julkaistu 60 -luvulla. Ihmettelen, minkä takia minä olen mukana tässä keskustelussa, kun olen jo kertaalleen julistanut, että avantgarde on kuollut ja viimeinen avantgardeliike oli situationistit. Minulla oli muutama vuosikymmen sitten hyvät perustelutkin sille, minkä takia jatkumoa ei enää ollut. Se liittyy taiteen ja elämän yhdistämiseen. Historiallisessa avantgardessa oli jonkinlainen ideaali, joka ei ollut toteuttamiskelpoinen: silloin kollaaseissa tuotiin elementtejä arkielämästä taiteeseen, mutta uusavantgardessa 60 -luvulla taidetta ruvettiin tuomaan elämään. Näillä oli iso ero sisäisesti.

Ovatko avantgarden ja moderni samaa?

Toinen kysymys. Tarkastellaan sitten avantgarden ja modernismin suhdetta. Miten näette niiden eron?

Helena:

Jos ajatellaan, että avantgarde oli etujoukko, joka teki jotain uutta ja että se oli myös jotain vastaan, niin se mitä neoavantgarde vastusti, oli modernismi. Neoavantgardistit väittivät, että modernismi oli ominut avantgarden ja kaupallistanut sen. Kysymys oli siitä, voiko olla sellaista taidetta, jota nimitetään avantgardistiseksi, mutta joka kuitenkin on modernistista?

Irmeli: Sano joku esimerkki.

Helena: Esimerkiksi Jackson Pollock oli sellainen. Pollockista kirjoitettiin avantgardistina ja uranuurtajana, mutta neoavantgardistit olivat sitä mieltä että modernismi on ominut avantgarden.

Yleisön joukosta kysyttiin, kuka oli ketkä olivat neo – eli uusavantgardisteja? Vastauksena esitettiin että Fluxus, Yhdysvalloissa Pop-taiteilijat, käsitetaiteilijat, 60-luvun jälkeen kaikki Allan Kaprovista alkaen.

Petteri:

Minulla ei ole tiukkaa näkemystä, mikä on ollut edistyksellistä ja aitoa ja mikä toissijaista. Minulla on avoin suhde taiteen aatehistoriaan, pyrin näkemään sen freesinä asiana. Mutta modernismin ja avantgarden suhteesta ajattelen, että Dadassa, joka oli ydinavantgardea oli leikittelevä ja pilkkaava ote verrattuna modernismin henkiseen emansipaatioon, älyllisen paatoksen, jossa oli semi-uskonnollinen viba. Se puuttuu kokonaan Dadasta, joka oli maallinen, non-nonsense tai ehkä pikemminkin juuri nonsense -liike.

Hanna:

Mitä tulee modernin ja avantgarden suhteeseen niin Pollockhan on hyvä esimerkki, joka on helppo liittää avantgardeen ja toisaalta edustaa täysmodernismia. Häntä voi pitää sekä avantgardistina että modernistina Greenbergin mielessä. Vielä 90 -luvulla Pollock oli essentialistisesti modernisti. Pollock oli 90 –luvulla kritiikin kohteena, koska hänet nähtiin puhtaana ja selkeästi essentialisoivana modernistina. 90 -luvun jälkeen näyttää siltä, että se mitä termi moderni tarkoittaa, mitä konnotaatiotia siihen liitetään, on kuumassa tilassa. Ja varsinkin kun tullaan tähän nykytaiteeseen. 60 -luvun uusavantgarde liittyy minusta nykytaiteen historiaan. On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä uusavantgardessa eli nykytaiteen varhaisvaiheessa tapahtui. Pollock on hauska sarana tässä välissä, häntä on käytetty moniin argumentteihin.

Timo:

Minä näen ne sillä tavoin vastakkaisena, että – jos nyt vielä mainitaan vielä kerran tämä tarinan roisto, Greenberg – minusta oli outoa, että Greenberg puhui avantgardesta, kun hän oikeastaan puhui modernismista, eli abstraktista ekspressionismista. Abstraktit ekspressionistit eivät myöskään olleet sitä, mitä Greenberg ajatteli (modernismista), he olivat oikeasti vasemmistolaisia, myös taiteessaan. Barnett Newman sanoi, että jos ihmiset ymmärtäisivät hänen taiteensa, mitä se tarkoittaa, niin se merkitsi valtiollisen kapitalismin romahdusta. Vastakkainasettelu avantgarden ja modernismin välillä ei ole niin selkeä. Mutta minä pidän ne kuitenkin toisaalta erillään. Modernismiin liittyy taiteen autonomia, moderni maalaustaide oli Greenbergin mukaan lähinnä värjättyä pintaa, mitä abstrakti ekspressionismi ei mieltänyt tekevänsä.

Minua hämmästyttää, kun olen nähnyt levyjä, joiden kannessa lukee ”avantgarde music” ja sitten siinä on nimiä kuten Berio, Stockhausen tai Boulez, kun siinä pitäisi olla John Cagea, eikä näitä säveltäjiä, jotka olivat paatuneita modernisteja. Mutta rajat eivät tosiaan ole ihan selkeitä. Ligeti, joka oli tinkimätön modernisti osallistui Fluxuksen toimitaan… Suomalaiset nykymusiikin vastanottoa kehittäneet radikaalit esittivät konserteissaan myös John Cagea, eikä kukaan ajatellut, että Gage olisi ollut jotenkin vastakkaista edellä mainituille modernisteille.

0_dJohn Cage -tapahtuma 1983 mm. Tuija Hakkila ja Esa-Pekka Salonen Kuva Sakari Viika

19830115, Vanha ylioppilastalo, Cage-tapahtuma, 30-suomalaista muusikkoa John Cagen johdolla, kuvassa Tapani Länsiö, Tuija Hakkila, Lauri Otonkoski, ??, Esa-Pekka Salonen

Hanna:

Haluaisin esittää kommentin ajatellen nykytaidetta ja modernia taidetta. Jos ajatellaan nykyhetkellä tehtävä taidetta, niin näyttää siltä että nyt eletään uusmodernin taiteen kynnyksellä. Jos ajatellaan suomalaista kansainvälistä nykytaidetta, niin siinä on paljon puhdasta maalaustaidetta. Se liittyy nykyiseen poliittiseen liberaaliin kapitalismiin, mihin avantgarde on aina reaktiota. Se liittyy myös siihen, kuinka paljon me tunnistamme, mitä taiteessa on tehty edes lähihistoriassa. Käsillä on jonkinlainen modernismin uudelleen tuleminen. En tiedä tarkkaan mitä se on, mutta uusi suhde modernismiin on selvästi nähtävissä.

Timo : Sama asia on näkyvissä myös musiikissa.

Irmeli: Täytyy myös muistaa että käsitteet modernismi ja avantgarde ovat myös mainesanoja, niitä käytetään arvottavassa mielessä. Eli säveltäjiä, jotka ovat ’paatuneita modernisteja’ tituleerataan avantgardisteiksi, koska avantgardeen liittyy se arvokas juttu.

Annette:

Minusta moderni ja avantgarde ovat isompia asioita kuin pelkät taideilmiöt. Avantgarde on etujoukko, se on jonkun ilmiön kärjessä. Kuka tahansa voi tänäänkin väittää olevansa avantgardea, se on vaan nykyään paljon harvinaisempaa, kun tässä on ollut kaikenmaailman postmodernit käänteet välissä.

Se mitä yhdistän moderniin on a) universaalisuus ja b) uuden ihmisen ja maailmaan luominen. Yritetään ratkaista kaikki ongelmat, kuten Ranskan vallankumouksessa ja Amerikan vallankumouksessa tai Venäjän vallankumouksessa. Sitä ei pidä halveksia, kun pyrkimys maailman asioiden universaaliin ratkaisemiseen lakkaa, niin se on iso murros. Sen takia moderniin on aina jollakin tasolla pakko palata uudestaan.

Nyt kun edustan täällä teatterimaailmaa niin haluan puhua fluxuksesta, jota en löytänyt 80-luvulla vaan vasta tällä vuosituhannella. Siitä ei ollut vielä kirjoitettu kirjoja, tai ainakaan minä en niitä tuntenut. Olen kirjoittanut siitä muistiin puoli sivua. Minulle fluxus tuli tutuksi kun kuuntelin 1975 J. O. Mallanderin kanssa Dick Higginsia Vanhalla ja katselin Roi Vaaran kanssa Emmett Williamsia Ateneum salissa paljon myöhemmin. Joskus vuonna 1991 sain käsiini Ken Friedmanin fluxus –kirjoituskokoelman, joka oli julkaistu Oslossa. Ryhdyin käyttämään sitä performanssin opettamisessa Teatterikorkeakoulussa 2000-luvulla.

Fluxuksen tapahtumapartituurit tai “scoret” (event scores) olivat ja ovat yhä kiinnostavia ja niihin on palattu monessa yhteydessä. Fluxuksen tekniikkaa oli taiteen ja elämän yhdistäminen. Se liittyy myös Beuysin perintöön jolla oli löyhä side fluxukseen, mutta Beuys oli liiaksi profeetta niin kollektiiviseen ja demokraattiseen liikkeeseen kuin fluxus. Suuri esikuvani tässä poikien kerhossa oli Yoko Ono, esimerkkinä vaikka hänen vuoden 1955 käsikirjoituksena: light a match and watch it until it gets out. Käytin sitä fluxus klubin käynnistyksessä vuonna 2005.

Georg Maciunasin fluxus- manifesti vuodelta 1965 on edelleen relevantti haaste taiteilijalle ja kertoo samalla nykytaiteesta:

“To establish artist’s nonprofessional, nonparasitic, non elite status in society, he must demonstrate own dispensability, he must demonstrate self-sufficiency of the audience, he must demonstrate that anything can substitute art and anyone can do it. Therefore, this substitute art-amusement must be simple, amusing, concerned with insignificances, have no commodity or institutional value, it must be unlimited, obtainable by all and eventually produced by all. The artist doing art meanwhile, to justify his income, must demonstrate that only he can do art. Art therefore must be appear to be complex, intellectual, exclusive, indispensable, inspired. To raise its commodity value it is made to be rare, limited in quantity and therefore accessible not to the masses but to the social elite.” http://id3419.securedata.net/artnotart/fluxus/index.html

Teemu :

Tunnustaudun Badioulaiseksi avantgarden määrittelyn suhteen. Siinä olennaista on reaalisen nykyhetken passio olla läsnä, tehdä jotakin uutta. Mitä modernismiin tulee, niin aika vähän kirjallisuudentutkimuksen kannalta voi löytää yhteyksiä tähän, kansainvälisessäkin modernismissa se on selektiivistä ja taiteenlajikohtaista. Kirjallisuuden modernismissa ei puhuta taiteen rajojen häivyttämisestä vaan usein lähdetään liikkeelle tietystä englanninkielisen kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, jota George Orwell analysoi sen vuosina 1935-40 että siinä ei olla läsnä nyt-hetkessä, vaan tukevasti katse kohti menneisyyttä, sotaa edeltävässä ajassa. Nykyhetkessä kiinnostaa vain tietyt asiat, se missä mitään ei tapahdu. Dostojevski kiinnostaa, ei Venäjän vallankumous. Psykoanalyysi kiinnostaa, ei Hitler; belle epoque kiinnostaa, ei kolonisaation hirmutyöt. Vaikka termissä on ”modernismi”, käytäntö katsoo kovasti taaksepäin.

Keskustelua: Taiteen ja elämän suhde ja avantgarden poliittinen utopia

IMG_0258

Yleisön puheenvuoroissa kysyttiin oliko englantilainen Arts and craft -liike jo avantgardea , johon Timo Kaitaro vastasi että koska siinä taide tuotiin osaksi arkea, siinä oli samoja pyrkimyksiä kuin avantgardessa, vaikka arts and craft olikin käsityötä.

Sitten kysyttiin, mitä tarkoittaa, että avantgarde on alkuperältään militaristinen termi, johon liittyy voittaminen ja häviäminen. Siksi avantgarde on kysyjän mukaan pikemminkin elämän ja kuoleman välissä kuin taiteen ja elämän välillä. Annette sanoi ymmärtävänsä, että kyseessä on sotatermi, mutta nyt kysymys on siitä, suuntaudutaanko tulevaisuuteen vai  nykyisyyteen. Nyt pitäisi hänen mukaansa alkaa uudestaan miettiä tulevaisuutta.

Irmeli totesi käsitteen historiasta, että jo Baudelaire puhui aikanaan hyvin ironisesti miten ranskalaiset ovat niin ’sotahulluja’, että taiteessakin pitää olla avantgarde, etujoukko. Kai se jonkinlainen haukkumasana sekin on alun perin ollut. Toisaalta, kun nykyisin mikä tahansa uusi hiuslakka tai automerkki voi olla avantgardea, käsitteen sotaisa merkitys on aika lailla lieventynyt.

Helena toi esille historiasta, että ranskalainen poliittisen ajattelijan ja liikemiehen Henri de Saint Simonin (1760 – 1826) mukaan taiteilijoiden pitää olla etujoukko, joka tekee ihmisille ymmärrettäväksi insinööritieteen ja luonnontieteen saavutukset. Avantgarde ei tarkoittanut alun perin, että voi tehdä mitä vain, vaan että valjastetaan taide tieteen palvelukseen. Irmeli täydensi, että Saint Simon oli utopisti-sosialisti, joka ajatteli, että valjastetaan taide ja tiede sekä liike-elämä uuden yhteiskunnan luomiseen, joka oli sosialistinen yhteiskunta. Tämä ei tyydyttänyt Markku Eskelistä, joka jatkoi keskustelua seuraavasti:

Markku:

Jos avantgardesta riisutaan tämä poliittinen naiivius, utopia, mitä se ei ole koskaan pystynyt toteuttamaan, niin mitä siitä jää? Etujoukkoteeskentelyn ja oman erinomaisuuden kanssa patsastelun ongelma on siinä, että siitä on vaikea luopua, koska silloin taide olisi vain taidetta. En nyt halua väittää, että olisin kokonaan epäpoliittinen, mutta onko avantgardella ollut koko tänä aikana niitä poliittisia vaikutuksia, joita siihen on liitetty? Mikä on tämä jengi, joka uskoo neljän sukupolven ajan joulupukkiin?

Toinen kysymys on, kuinka Eurooppa -keskeinen tämä juttu on? Jos katsotaan romaanikirjallisuuden globaalia historiaa, niin Euroopan ulkopuolelta, esimerkiksi intialaisesta slésa-traditiosta löytyy paljon aikaisemmin sellaisia keinoja, joita Euroopassa käytetään vasta 1900 -luvulla. Asia menee paljon monimutkaisemmaksi, jos luovutaan eurokeskeisestä näkökulmasta. Tuntuu rasittavalta kuunnella tätä poliittista utopiaa.

Annette: Aika vähän täällä on puhuttu politiikkaa, sanon tämän ihmisenä, joka on syntynyt 1950 -luvulla !

Markku: Avantgardeen on kuitenkin rakennettu sisään joukko odotuksia, jotka eivät ole realistisia.

Timo: Jos utopia on elämän ja taiteen yhdistäminen, niin surrealistit ja situationistit veivät utopian loppuun asti vaatien että taide on lopetettava. Se oli todella iso utopia.

Petteri: Taiteen avantgardeliikkeisiin on aina liittynyt utopia taiteen ja elämän yhdistämisestä, eli utopia saavutetaan kun ne ovat yhtä. Esitän supernihilistisen ajatuksen: mitä jos meillä on nyt käsillä se lakipiste, joka taiteen ja elämän yhdistämisessä voidaan saavuttaa? Meillä on mindfulness- ja selfie -kulttuuri ja design -kulttuuri…

Timo: Onko se taiteen ja elämän yhdistäminen edes mahdollista, se edellyttää, että meillä on se taide, jotta me voidaan suhtautua elämään. Taiteen ei tarvitse olla olemassa museoina tai konserttisaleina, mutta jos meillä ei ole sitä ulottuvuutta… Koko utopia edellyttää että meillä on se autonominen taideinstituutio.

Helena: Taiteen ja elämän yhdistämistä voisi ajatella myös taiteellisena ajatteluna, tapana suhtauta asioihin tavalla, joka poikkea normaaleista ajattelutavoista. Jos taiteellinen ajattelu yleistyy, voi mennä muutama vuosikymmen ennen kuin taide häviää..

Timo: Minusta on aika hyvä esimerkki, jos ajatellaan esimoderneja kulttuureita, on vaikka eskimonaamiot. Ne eivät olleet taidetta, mutta me pidämme niitä nyt sellaisena. Se utopia, minkä avantgardeliikkeet ovat halunneet palauttaa, liittyy pyhän kokemukseen, että kaikki ei ole pelkästään hyötyä tai laskelmointia. Täytyy olla myös joku muu ulottuvuus. Myös vanhemmissa kulttuureissa on tämä taide -ulottuvuus vaikka siellä ei ole taideinstituutioita.

Esa Kirkkopelto: Monet ovat viitanneet täällä uskonnollisuuteen. Ja on sanottu ääneen sana pyhä. Kazimir Malevichan luki vain Platonia ja Raamattua. Minusta tässä on kiinnostavasti kolme aluetta, jotka avantgarde yhdistää: ne ovat poliittinen utopia, tiede ja se mikä on sanomatta ääneen: uskonto. Utopia liittyy näiden yhdistymiseen. Se on tunnistettavasti moderni utopia. Tämä on kiinnostavaa.

Irmeli: Nythän tässä tullaan Hegeliin, joka puhui taideuskonnosta. Hegel suri sitä, että antiikin taideuskonto on hävinnyt eikä meillä ole enää keskiajankaan taideuskontoa. Onko avantgarde nyt uusi taideuskonto?

Esa: Tämä agenda oli esillä välittömästi Hegelin ja varhaisromantikkojen välillä.

 

Onko nykytaide viimeksi tehtyä modernia taidetta?

Kolmas kysymys koskee modernia taidetta ja nykytaidetta. Suomessa asia tuli aktuaaliseksi Kiasman perustamisen yhteydessä jolloin kysyttiin pitääkö perustaa nykytaiteen museo vai modernin taiteen museo. Miten näette niiden ero? Onko nykytaide vain viimeksi tehtyä modernia taidetta vai onko se olennaisesti erilaista kuin moderni taide?  

Teemu:

Yritän parhaillaan kirjoittaa kirjaa nykykirjallisuuden historiasta, jossa lähtökohta ei olisi keskustelu modernista. Moderni taide ei tarkoita mitään, ei myöskään nykytaide yleensä. Contemporaneity voi viitata lähtökohtaisesti mihin tahansa. Kun näin Bostonin taidemuseossa sellaisen teoksen, joka julisti oikein neonputkilla että ALL ART HAS BEEN CONTEMPORARY, niin jäin miettimään, onko se todella näin. Eikö se ole aika selektiivistä, mikä taide yhdistää aikaa ja tuo sen, mikä ajassa on yhteistä näkyviin? Tästä voisi lähteä miettimään Agambenin ja Rancièren eroa. Agambenilla aikalaisuutta on, että aika kuuluu ottaa vastaan, ja samalla on astuttava sen ulkopuolelle, mikä on vaikeaa. Rancière taas karsastaa kaikkea aikalaisuutta liian yhdenmukaistavana. Pitää olla ei-aikalainen, ja tässä on taiteen ja politikan pelitila.

Annette:

15 vuotta sitten kiisteltiin siitä, oliko nykyteatteri genre siten kuin esitystaide tänään? Milloin nykytaide alkaa?  Vataan, siihen aikaan kun synnyin, vuonna 1956.

Hanna:

Nämä ovat aika lailla käytäntölähtöisiä termejä, mutta ei yksinomaan.

60-luvulla alettiin kysyä asioita eri tavalla kuin historiallisessa avantgardessa eli palattiin elämään. Taiteen ja elämän suhteessa ei ole kiinnostavaa, että ne palautuvat samaan, vaan millaisia pyrintöjä ja ratkaisumalleja siinä saada saadaan.

Avantgardessa halutaan suuntautua sitä vastaan, mitä tapahtui Greenbergiläisessä modernismissa. Jos ajatellaan kuvataiteen kenttää, välineillä ei ollut enää väliä. Oli ihan jotkut muut intentiot tehdä taidetta kuin että oli maalari tai kuvanveistäjä. Kokeellisuus tuli vahvasti kuvataiteen kentälle. Jos ajatellaan nykytaiteen historiaa, niin 60 -luvun jälkeen kuvataide on ollut se, joka on ottanut kokeelliset muodot syliinsä; nykyisin me nähdään ihan mitä tahansa. Katsojan vallankumous minimalismissa oli, ettei teos ollut niin kiinnostava, vaan se mitä se saa aikaan.

Irmeli: Näiden nykytaide ja moderni taide jaotteluiden ongelma on kuitenkin se, että ne sivuuttavat venäläisen avantgarden ja sosialistisissa maissa tehdyn taiteen. Sielläkin oli oma nykyisyytensä ja tapahtui kiinnostavia asioita. Nämä kaikki ovat hyvin Eurooppa -keskeisiä määritelmiä.

Kommentteina esitettiin, että fluxus ja surrealismi olivat kansainvälisiä liikkeitä.

IMG_0249

Suomalainen taide kansainvälisen modernismin ja avantgarden kuviossa  

Neljäs ja viimeinen kysymys koskee Suomea ja suomalaista taidetta. Pyytäisin, että vastaatte kukin sen taiteen alueen osalta minkä tunnette parhaiten, miten suomalainen kirjallisuus, teatteri, kuvataide tai musiikki sijoittuu kansainväliseen modernismiin ja avantgardeen.  

Teemu:

Markku Eskelinen on analysoinut kirjassaan Raukoilla rajoilla sitä, miten modernismi ja avantgarde otettiin vastaan tai jätettiin ottamatta Suomessa. Markkuhan on keksinyt tälle vastaanotolle termit ’bonsaimodernismi’ ja ’agraarimodernismi’. Luovutan hänelle puheenvuoron, jos tarvitaan tarkennuksia.

Annette:

Hanna Helavuori on kirjoittanut Teatteritutkimuksen seuran verkkojulkaisussa Tekijä – teos, esitys ja yhteiskunta artikkelin ”Representaation kriisi ja tekijyyden kamppailut”, jossa puhuu Markku Lahtelasta ja lapualaisoopperan kanssa rinnakkaisesta modernismista. Se on verkossa  http://teats.fi/tekija-teos-esitys-ja-yhteiskunta/  osassa tekijyys suomalaisilla näyttämöillä (sivulta 125).

Timo:

Avantgarden osalta todellinen historia Suomessa on vielä kartoittamatta. Kirjallisuudessa avantgarde  tuli 60-luvulla jälkijunassa. Paavolainen puhui aikoinaan dadaismista ja futurismista, mutta ei täällä ollut toimintaa. Kuvataiteessa oli Halmstadtin ryhmän näyttely, mutta myös kuvataiteessa kaikki tapahtui viiveellä. Ainoa, minkä olen itse nähnyt, on modernin musiikin tulo Suomeen. Täällä oli aktiivinen Korvat auki –ryhmä, joka rupesi pitämän konsertteja, joissa oli paikalla noin viisi ihmistä. Tänä päivänä samaa musiikkia esitetään Finlandia -talolla ja yleisö on ihan pähkinöinä. Näillä modernisteilla on ollut merkittävä tehtävä yleisön kasvattajina, ja se on onnistunut. Hyvä taide … sehän ei tee taidetta yleisölle, vaan se luo oman yleisönsä.

Annette: Musiikissa toimii, että se mikä on ensin avantgardea, muuttuu modernismiksi.

Timo: Anton Webern on esimerkiksi klassikko.

Hanna:

Kuvataiteessa meillä oli surrealisti Otto Mäkilä ja Turun modernistit, jotka toimivat samaan aikaan kuin vastaavat kanainväliset ryhmät.

Naurun saattelemia kommentteja: Turku oli avantgardistinen paikka, ei suinkaan Helsinki… Kysymys yleisön joukosta: Mikä takaa, että avantgarde ei yleisty ja ettei siitä tule valtavirtaa?

Irmeli: Avantgarde ei muutu valtavirraksi siksi että siihen liittyvä ajattelu ja käytännöt voivat olla tuntemattomia. Me emme vieläkään tunne niitä esimerkiksi venäläisen avantgarden osalta. Ei pidä katsella avantgardea pelkkänä tyylinä, vaan ajatteluna, josta käytännöt seuraavat.

Petteri:

Modernismi ja avantgarde syntyivät suurikaupungeissa, suurvalloissa joilla oli pitkä, sotaisa historia ja vahva identiteetti. Suomen tilanne oli aivan erilainen. Toivon etten nyt kuulosta epäilyttävältä, mutta pystyn jonkun verran ymmärtämään niitä, jotka halusivat pitää loitolla näitä avantgardeliikkeitä siinä mielessä, että kun meillä ei ollut vielä edes mitään kansallista, miten voisi olla jotain kansainvälistäkään.

Irmeli : Eli diggaat niitä, jotka halusivat taiteen avulla vahvistaa kansallista identiteettiä?

Petteri: En missään nimessä!

Helena:

Kun tässä on mainittu avantgarden paikkoina Vanha ylioppilastalo ja Turku niin haluaisin tuoda esiin vielä Jyväskylän kesän, jossa oli myös mukana paljon avantgardea. Jyväskylän kesä toi ensimmäisenä amerikkalaisia performanssitaiteilijoita Suomeen.

Paneeli loppui keskusteluun fluxusesta; ketkä olivat suomalaista fluxusta? Mainittiin nykyisin Ruotsissa asuva Carl-Erik Ström ja Elonkorjaajat. Hanna: Maaria Wirkkala on virallisesti suomalaista fluxusta. Hän esiintyi Rene Blokin tapahtumissa Joseph Beysin rinnalla.

IMG_0254

[1]Kuvat : Irmeli Hautamäki ja Outi Popp & Asko Mäkelä : Vanha Palaa (2017), Like. 

Remembering as Future – Rab-Rab on Avant-Garde

Sezgin Boynik 

Statement

Rab-Rab Press is an independent platform of publishing activity in Helsinki which supports dialectical encounter of experimental art forms and political engagement. It publishes the periodical Rab-Rab: journal for political and formal inquiries in art, and books dedicated to art practices that are not “blackmailed by theory”. By this, we mean the practices that are not willing to mediate their “thoughts” through institutionalised theory. Instead of reducing artistic practices and knowledge to academic administrations, curatorial mediations, or arbitrariness of art critics, we intend to take the matter into our own hands and ask the very nature of the artistic inquiry. The platform of Rab-Rab, which apart from publishing also includes collective readings, discussions, and all kinds of interventions, considers artistic practices inherently anti-bureaucratic, anti-institutional, against identitarian positions, and uncompromisingly progressive. This also means that Rab-Rab is through art practice looking for the forms of thinking and acting that oppose the objectivities and natural positivism of the given.

Plan

Rab-Rab Press will publish, among other things, a dozen of books and articles that are directly engaged with the historical avant-garde from the twenties and conceptual or structuralist/materialist art practices from the seventies. One question that is important to address in regard to this plan is the actualization of the historical past. Since we are against the “theory after the fact” the problem that the project must face is: does Rab-Rab need a theory of actualisation in order to proceed with these activities? My stand is that we don’t: the theory or methodology of actualisation will be shaped through the very practice of discussing, translating, and demounting of the early artistic positions. We cannot have a theory of these acts without engaging in them. This is a simple demarcation from academic historians’ approach: we do not intend to propose any ’objective’ narrative on historical past. On the contrary, the aim is to denounce the ’authority’ of the historical reading by putting emphasis on the subjective moments that we want to actualise. Each case of actualisation will strengthen this position.

Without doubt there will be contradictions in this process, but I believe that the contradictions that are to be leashed through this process are inherent to the activity. There is no need for justification of the act of actualisation through any normative (ideological) understanding of history. Thus, the (subjective) moments that we want to actualise are historical episodes which shatter the existing narratives including the very form of the narrative. These are the October revolution of Shklovsky, declaration of art by Lajos Kassak, the ”East” of Natasha Michel, the communism of Archie Shepp, the militancy of Alberto Hijar Serrano, the wild strike of Erkko Kivikoski, the lights and shadows of Anabel Nicolson, the partisanship of Surrealists, the pamphlets of Mustapha Khayati, and many other examples of Formalism Formaoism.

In fact, the actualisation is not linked with the history, or with the past, but with the question of what is contemporaneity. What should be answered is: how to make use of the ’contemporary’ without linking it with the objectives of capitalist-realism of today (vis a vis its newest technologies, and means)? How to understand what is contemporary without negotiating with the logic of the circulation of the art that is mediated only through objectives of the institutions?

The answer to these question is also an act of demarcation!

By actualising something that took place 100 years ago, we want to demonstrate that these episodes are still contemporary to us. Since we remember things as a future, the very logic of these subjective moments denies the possibility of being indexed through the objectives of the given perimeters. The excessive force of these moments is still present.

Footnote

As a footnote to the previous remarks, it is important to emphasize that the conceptual understanding of actualisation is directly linked with the question of institutions. It means that we oppose institutional reasoning for the activities of Rab-Rab Press. It does not however mean that Rab-Rab will not take part in the programs of any institution, or receive the funding or grants from the foundations or institution. We are not for the underground or para-institution, or parallel institution, or counter-hegemony, or anything like that; but we are against something more substantial. We are against to the very core of the institutional thinking, which is the inertia of the existing structures. The institutional logic denies movement outside of the apparatus. To schematize: the subjectivity is movement, the objectivity is inertia.

The institutional logic, then, is everything that reproduces the equilibrium of actual state of things: the nation, the gender, the class, the state, the religion, the bureaucracy, etc. This is the logic of identity. This is why Rab-Rab is definitely against any kind of reactionary demands (theoretical or practical) based on the questions of identity.

This position has concrete consequences of which the history os Rab-Rab is an example. The publishing activity did not start because it fitted to the cultural scheme of any artistic institution. On the contrary, it has started and is continuing despite those. There was not any objective necessity, or internal need (as in Thermodynamics) for having Rab-Rab in Helsinki, and elsewhere. It emerged with force through coercion and will continue like that. The common denominator of all subjective movements, anywhere in the world, is that they start from the scratch.

There is no tradition to it.

Avantgarden aika: ei vielä, nyt heti vai meni jo?

Teemu Ikonen

Milloin on avantgarden aika? Vastatessa tapana on ollut tuoda modernin käsite heti peliin ja tehdä sen avulla kysymyksestä hankala. Näin tekee Matei Calinescu tutkimuksessaan moderniuden eri merkityksistä. Calinescu kirjoittaa: ”On kyseenalaista, onko esteettinen modernius koskaan kyennyt täysin erottautumaan aikalaisvastineestaan.”* Tämä tarkoittaa sitä, että avantgardeksi julistautuneille taiteilijoille oli tyypillistä halu olla muuta kuin ”aikalaisia” (lue: porvareita), mutta siinä ei aivan onnistuttu.

Aikalaisuudella (contemporaneity) Calinescu viittaa tarkemmin järjen, demokratian ja edistyksen moderniuteen, joka Hegelin mukaan oli tuonut ihmiset samaan aikaan. Samaan aikaan tulo merkitsi Hegelille samalla kahden ajan päättymistä, merkittävän taiteen pitkän ajan ja toisaalta vallankumouksellisen toiminnan lyhyen ajan. Näin ollen, jos avantgarde edustaa ”toista modernia”, kuten Calinescu esittää, sen aikaa on vaikea hahmottaa ilman edistyksen käsitettä. Samalla avantgardetaiteen merkittävyys on helppo kiistää vertailussa muihin edistyksen muotoihin.

* * *

Jacques Rancière ja Alain Badiou ovat 2000-luvulla liittyneet ajattelijoihin, jotka yrittävät pelastaa avantgarden Hegeliltä. Rancière postuloi tätä varten ajan moninaisuuden, ja Badiou painottaa taiteen lopun sijaan sen alkamista 1900-luvun tärkeänä teemana.

Rancière tukeutuu Euroopan romantikkojen sijaan Emersoniin, joka luennossaan ”The Poet” (1841) esitti, että ”ajanmukaisen” (timely) runoilijan aika ei ole vielä. Teoksessaan Aisthesis (2011) Rancière yleistää tämän kuvaukseksi toivomastaan kulttuurin tilan katkoksesta, jossa ”nykymaailmalla ei ole sen ajattelua ja nykyajattelulla ei ole sen maailmaa”. Rancièren avantgardistinen ”ei vielä” ei rakenna taiteelle jotain tiettyä (utooppista tai dystooppista) tulevaisuutta vaan nimenomaan riitauttaa tällaiset aikaa yhdenmukaistavat rakennelmat. Taiteen ja politiikan pelitila on Rancièrelle näin ymmärretty ”ei-aikalaisuus” (non-contemporaneité).

Teoksessa Le Siècle (2005) Badiou esittää, että Hegelille taide klassisessa mielessä oli menneisyyden asia, se oli alkanut ajat sitten ja nyt sitä voitiin enää toistaa. Avantgardelle leimallista oli Badioun mukaan keskeyttää olemassa olevien taiteen muotojen toisto ajatuksella, että uutta täytyy syntyä ja syntyy: ”Avantgarde sanoo: Me aloitamme. Aloittamisen aito kysymys on kysymys sen nykyhetkestä”. Nykyhetken myötä teko nousee teoksen edelle. Badioulle avantgardeteokset ovat olennaisesti hetkessä syntyviä ja katoavia, ”kantavana ideanaan, että alun ja lopun pitäisi langeta yhteen yksittäisen teon intensiteetissä”.

Badiou ei löydä nykyajasta enää tukea uuden synnylle. Syynä on se, että syntymisen edellyttämän intensiivisen nyt-hetken sijaan aikakokemusta leimaa ”vimman ja täydellisen levon liitto”, eräänlainen kuumeinen lamaantuneisuus. Badiou päätyykin paradoksiin, että taide on palannut klassismiin, jossa kaikki on (taas) jo alkanut, mutta (nyt) ilman hegeliläistä aikalaisuuden pohjaa. Jotta avantgardea voisi olla, Badioun perusteella aika olisi ensin rakennettava joksikin, jotta sitä olisi purettavaksi asti Rancièren tapaan.

* * *

Onko aikamme avantgarden aika, vai onko kysymys ylipäätään mielekäs?

Itse olen kokenut kysymyksen mielekkääksi, joskin yleisyydessään ongelmalliseksi, lukiessani sellaisia nykykirjailijoita kuin Jenny Boully. Thaimaalais-texasilaisen Boullyn teoksessa The Body (2002) ruumis etsii henkeä ja päinvastoin jo siinä mielessä, että teoksen leipäteksti eli body text on tyhjä ja voidaan vain kuvitella kaikenkarvaisten alaviitteiden perusteella. Teoksessa The Book of Beginnings and Endings (2007) alut taas vaihtuvat äkisti lopuiksi, sivua kääntämällä, ja samalla vaihtuu tekstin laji ja ulkonäkö. Siinä missä The Body teki sivuseikoista pääasiaa, jälkimmäisessä teoksessa keskikohta, kehittelyn aika, on leikattu pois. Se tuottaa esseen lukemiseen harvinaista intensiteettiä.

”Hienostuneimmat ja kestävimmät tulokset eivät [synny] hyökkäämällä perittyjä muotoja vastaan vaan sijoittamalla nämä muodot tyhjän äärelle”, kirjoittaa Badiou 1900-luvun avantgardesta. Luonnehdinta sopii myös Jenny Boullyn teoksiin ilman että ne tuntuisivat olevan so 20th century saati ”esiklassisia”. Olisiko niiden myötä siis uudenlaisen avantgarden aika?

* Suomennokset TI.

Kirjallisuus

Badiou, Alain (2005). Le Siècle. Paris: Seuil.

Boully, Jenny (2002/2007). The Body. An Essay. Essay Press.

Boully, Jenny (2007). The Book of Beginnings and Endings. Essays. Louisville: Sarabande Books.

Calinescu, Matei (1995). Five Faces of Modernity. Modernism, Avant-Garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism. Durham: Duke University Press.

Rancière, Jacques (2011). Aisthesis. Scènes du régime esthétique de l’art. Paris: Galilée.

Rancière, Jacques (2014). Rethinking Modernity. Diacritics Vol. 42.3, 6–21.

Futurismia(ko) Väinämöisen Suomessa?

Marja Härmänmaa

Onko avantgardistinen taide nuorelle kansakunnalle liian… avantgardistista? Kyllä on. Avantgarden (alku)taival 1900-luvun alun Suomessa oli tuskainen. Aihetta on käsitellyt mm. yhdysvaltalais-suomalainen Nikolai Sadik-Ogli artikkeleissaan ja tutkielmassaan, jonka otsikko on osuvasti ”Don’t Shoot Väinämöinen”.

Kun itsenäisyydestä haaveilevassa Suomessa taidetta tarvittiin luomaan suomalaista kansallisidentiteettiä, piti sen ammentaa inspiraationsa suomalaisesta mytologiasta, maaseudusta ja luonnosta. Näistähän suomalaisuus on tehty. Surullista kyllä, vielä 100 vuotta myöhemminkin suomalaisuuden peruspilarit ovat mitä suuremmassa määrin muuttumattomat: Kalevala, järvet ja metsä. Väinämöinen pitää sitkeästi pintansa. Ei liene yllätys, että tähän vahvaan humukseen uusien ulkomaalaisten virtausten oli vaikea tunkeutua.

Italialaisen Filippo Tommaso Marinettin vuonna 1909 perustama futurismi oli sotienvälisessä, itsenäisessä Suomessa sangen heikosti tunnettu. Kirjallisuudenhistoriastamme löytyy vain muutama, lyhyt sitaatti Marinettista. Vuonna 1929 Olavi Paavolainen omisti suomalaisen modernismin kulttiteoksessaan Nykyaikaa etsimässä yhden luvun futurismille esseessä ”Säikähtyneet muusat”. Se olikin vuosikymmenten ajan merkittävin suomalainen katsaus italialaiseen futurismiin.

Paavolaisen mukaan futurismi oli “modernin maailman ilmiö”. Marinetti oli keksinyt ”modernolatrian”, modernin ihannoinnin, pelastaakseen Italian menneisyyden painon alta. Paavolainen mainitsee futuristisiksi keksinnöiksi liikkeen kuvaamisen kuvataiteissa, matemaattisten merkkien käytön ja syntaksin uudistamisen kirjallisuudessa. Futurismin muusta toiminnasta Paavolainen kiinnittää huomiota synteettiseen teatteriin, futuristisiin ”iltamiin” sekä futurismin poliittiseen aktiivisuuteen ja liikkeen yhteyksiin fasismiin.

Marinettin lisäksi Paavolainen toi esille useita kansainvälisesti tunnettuja futuristisia taiteilijoita, kuten esimerkiksi Umberto Boccionin, Gino Severinin, Giacomo Ballan, Carlo Carràn, Luigi Russolon ja Enrico Prampolinin. Paavolaisen mukaan tuolloin jo 20 vuotta vanha futurismi ei kuitenkaan ollut taiteellisesti merkittävä. Futurismin ikonoklasmi ja perinteiden halveksiminen olivat yhteistä kaikille moderneille taiteille. Merkittävää Paavolaisen mielestä sen sijaan oli futurismin ideologinen ohjelma, sen tapa kuvastaa elämän uutta rytmiä sekä futuristinen koneiden estetiikka.

***

Teollistumisen myötä koneromantiikka rantautui eri muodoissa urheasti myös Suomeen. Vuonna 1861, kun Suomi sai ensimmäisen rautatiensä, Josef Julius Wecksell julkaisi runon ”Lokomotivförarn”. Arkkitehti Sigurd Frosterus kirjoitti teoksessaan Moderna vapen (1915) taistelulaivoista, junista ja lentokoneista futuristiseen tyyliin. Paavolaisen mukaan juuri Frosterus aloitti koneromantiikan Suomessa. Koneiden ihailua 1920-luvulla jatkoivat muun muassa Lauri Viljanen runollaan ”Autolaulu” (1927) ja Ernst Pingoudin sävelrunoelmallaan ”Suurkaupungin kasvot”. Kirjallisuudessa saivat jalansijan myös modernin maailman yhteiskunnalliset ongelmat, teollisuustyöläisen olosuhteet ja urbanisaatioon nurjat puolet. Tästä esimerkki on Aku Rautalan runo ”Koneorjan laulu”.

1920-luvun Tulenkantajat halusivat luoda modernin suomalaisen identiteetin. Heidän pyrkimyksenään oli uudistaa taiteita ja kirjallisuutta ammentamalla vaikutteita uusista eurooppalaisista virtauksista. Eräät kirjailijat, kuten Katri Vala, käyttivät runoudessa vapaata runomittaa. Eräät toiset, kuten Aaro Hellaakoski, eksperimentoivat visuaalista runoutta. Mutta modernin maailman lisäksi he kuvasivat teoksissaan myös maaseutua ja luontoa. Tai pikemminkin, juuri maaseutua ja luontoa.

Katri Valaa on pidetty sukupolvensa tärkeimpänä modernistisena runoilijana. Hänen vapaaseen runomittaan kirjoittamissa, muodoltaan moderneissa runoissa) vilahtelee dekadentteja ja ekspressionistisia aiheita. Valan esikoiskokoelmaan Kaukainen puutarha (1924) sisältyy eksotiikkaa (”Taj Mahal”, ”Etiooppialainen fantasia”), tunnemaailmaa (”Nostalgia”, ”Sydän”), ja tietysti luontoa (“Huhtikuun viimeinen ilta”, “Kukkiva maa”, “Ensi lumi”). Sen sijaan modernista maailmasta ei runoissa ole jälkeäkään. Aaro Hellaakosken runo “Keväinen junamatka” kokoelmassa Jääpeili (1928) on H.K. Riikosen mukaan “suomalainen versio futuristisesta koneromantiikasta”. Perinteiseen mittaan kirjoitetun, kolmisäkeisen runon aiheena on nimen mukaiseesti keväinen junamatka maaseudulle. Junan sijaan motiiveiksi nousevat kevät, kukat ja puut.

***

Natalia Gontsharova, 1909: Polkupyöräilijä

Miksi futurismi ei saanut kannatusta Suomessa? Yhtäältä syitä voidaan hakea kansakunnan nuoruudesta. 1920-luku oli itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosikymmen, ja taiteita tarvittiin rakentamaan kansallista identiteettiä. Tällöin keskiöön nousi Suomen sitominen tiukasti länsimaiseen kulttuuripiiriin ja rajan vetäminen bysanttilaiseen itään. Uusklassismi erityisesti arkkitehtuurissa palveli tätä päämäärää näkyvimmällä mahdollisella tavalla. Toisaalta futurismin ongelmat olivat myös poliittisia. Italiassa futurismi yhdistyi fasismiin; Venäjällä  1910-luvulla kehitetty kubofuturismi oli dominoinut taide-elämää vallankumouksen jälkeisinä ensimmäisinä vuosina, ennen sosiaalisen realismin voittokulkua. Monet Tulenkantajat olivat vasemmistolaisia, mutta he olivat yhtä lailla kommunismia kuin fasismiakin vastaan. Heille paneurooppalaisuus edusti ”modernia ismiä” ajan ääriliikkeiden sijasta.

Mitä siis tarkoitti olla moderni sotienvälisessä Suomessa? Tulenkantajille se oli tarkoittanut mielenkiintoa moderneihin ilmiöihin, teknologiaan ja kaupungistumiseen. Se oli myös tarkoittanut kansanperinteelle ja Kalevalalle rakentuvan kansallisen identiteetin hylkäämistä. Tilalle Tulenkantajat halusivat kansainvälisyyttä julistaen ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Mihinkään sen raflaavampaan eivät Väinämöisen lapset tuolloin vielä ryhtyneet.

Lähteinä haluaisin mainita erityisesti:

Nikolai Sadik-Ogli: Don’t Shoot Väinämöinen!: Dada and Futurism in Finland, 1912-1932. Unpublished M.A. Thesis, Bloomington / IN: Indiana University, 1999.

— “Bloody Might: Dada in Finland in the 1920s,” Journal of Finnish Studies, vol. 4, n. 1, May 2000.

— ”Finnish Futurist Visual Art,” Journal of Finnish Studies, vol. 4, n. 2, December 2000, pp. 34-48.

  1. K. Riikosen esitelmän : ”Futurismin vastaanotto ja ilmeneminen Suomessa,” julkaisematon versio esitelmästä Futurismi-iltapäivässä 17.3.2009, Helsingin Dante Alighieri –seura.

— ”The Reception of Futurism in Finland: Olavi Paavolainen’s Writings,” International Yearbook of Futurism Studies, vol 6, 2016. Edited by Günter Berghaus. De Gruyter, Berlin / Boston, pp. 119-146.