Irmeli Hautamäki & Aleksi Lohtaja

Viime aikoina on ilmestynyt ja piakkoin on ilmestymässä useita tutkimuksia suomalaisesta avantgardesta. Keskelle korona-aikaa ilmestyi 17 artikkelin antologia Avantgarde Suomessa 2021 (SKS), joka kartoitti suomalaisessa kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja arkkitehtuurissa tapahtuneita muutoksia 1910-luvulta nykyaikaan. Antologia toi esiin suomalaisen avantgarden ja modernismin vaiheita  kansainvälisten virtausten ja kansallisen kulttuurin ristipaineessa ja esitteli joukon kaanonista sivuun jääneitä tekijöitä kuten venäläisen avantgarderunouden kääntäjiä. Vuoden 2022 lopulla ilmestyi Harri Veivon ranskankielinen teos suomalaisesta avantgarderunoudesta vuosina 1916 — 1944, Dans l’ombre de l’avenir. La poésie d’avant-garde en Finlande, 1916-1944,  (Suom. Tulevaisuuden varjossa, avantgarderunous Suomessa). Se esittelee Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen, Katri Valan ja Gunnar Björlingin suomalaisen runouden uudistajina ranskalaiselle lukijakunnalle. Piakkoin on lisäksi ilmestymässä Jyrki Siukosen kirja Humpuukia ja hulluutta (SKS), joka kertoo kansainvälisen avantgarden vastaanotosta 1910-luvun Suomessa. 

Myös  Avantgarde Suomessa –kirjan Eino Ruutsalo artikkelin kirjoittajalta Marko Homelta on ilmestynyt monografia Ruutsalosta ja samalta tutkijalta on tulossa kirja J.O. Mallanderista. Avantgarde Suomessa teoksessa Mallanderista kirjoitti myös Sami Sjöberg. Avantgarden piiriin on luettava lisäksi Pekka Tarkan kirja Hellaakoskesta Nuori Aaro 2022 (Siltala) ja Ruotsissa huomiota herättänyt Fredrik Hertzbergin teos Gunnar Björlingistä. pian suomeksi, joka ilmestyy Hertzbergin artikkeli Björlingistä, tuosta Euroopan viimeisestä dadaistista, sisältyy sekin Avantgarde Suomessa -teokseen. 

Mistä tällainen yhtäkkinen kiinnostus avantgardeen, jonka olemassaoloa Suomessa on ollut tapana epäillä? Yhtenä syynä on pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa avantgardeverkostoissa (EAM) saatu kipinä, onhan moni suomalainen tutkija osallistunut näihin hankkeisiin. 

Edellä mainittujen teosten merkitys avantgardetutkimuksen ja sen tunnetuksi tekemisen kannalta jää nähtäväksi ja arvioitavaksi. Avantgardea on kuitenkin tutkittu Pohjoismaissa ja eurooppalaisella foorumilla 2000-luvulla jo niin runsaasti, että avantgarden merkitys voidaan kiteyttää tiettyihin piirteisiin. 

Avantgardeen liittyy selkeästi manifestinomainen näkemys muutoksesta: avantgarde pyrkii muuttamaan taiteen perinnettä, sen menetelmiä ja suhdetta yhteiskuntaan. 

Avantgardeen kuuluu myös ryhmäytyminen: taiteilijat liittyvät yhteen saavuttaakseen näkyvyyttä muutospyrkimyksilleen. Kun avantgardea tapahtuu, se on liikehdintää, joka etsii muotoaan; niinpä jonkin taiteilijan tai ryhmän nimitys avantgardistiseksi tulee jälkeenpäin historiallisesta tutkimuksesta. Avantgardistiset ryhmät, kuten vaikka Tulenkantajat voivat olla jälkeenpäin konstruoituja, omana aikanaan Tulenkantajat-ryhmällä ei ollut selkeää muotoa. Avantgardisti voi toimia myös yksin samastuen johonkin uuteen kansainväliseen liikkeeseen ja sen näkemyksiin. Näitä yksinäisiä sankareita Suomessa riittää Alvar Aallosta Alpo Jaakolaan. 

Avantgarde on myös poliittista vähintään siinä mielessä, että se haastaa perinteisen taiteen ja pyrkii määrittelemään, mikä taiteessa on hyvää ja mikä ei. Avantgarde myös herättää vastareaktion perinteisen kulttuurin piirissä. Suomenruotsalaisen Ultra-lehden ympärille kerääntynyt kirjailijaryhmä otti tämän roolin näkyvästi Elmer Diktoniuksen johdolla, ja asiasta on riittänyt puhetta tutkimuksessa aina tähän päivään saakka. 

Edellä mainitut piirteet puuttuvat modernismista, joka keskittyy korkean tyylin hiomiseen. Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla kuvaa asiaa sattuvasti suomalaisen ”bonsai-modernismin” -nimikkeellä. 

Avantgarden tutkimus tieteenalana 

Millaista avantgardetutkimus on, ja miten se eroaa tavallisista, esimerkiksi elämäkertaan painottuvista tutkimuksista?Avantgarden tutkimus tuo esiin kulttuurihistoriaa, se etsii niitä aikakauden kansainvälisiä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia muutosvoimia, jotka selittävät taiteilijan tai ryhmän taiteellisia innovaatioita ja pyrkimystä saada aikaan uudenlaista taidetta. 

Perinteisestä taidekeskuksia painottavasta näkökulmasta katsottuna koko suomalaisen avantgarden historia on tietysti marginaalista. Avantgardetutkimus kuitenkin kiistää perinteisen marginaali vs. keskus -ajattelun. Avantgardististen virtausten ylirajaisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, ettei perinteisiä keskuksia enää tunnusteta. Uudet taidesuunnat ja ajatukset, esimerkiksi ekspressionismi tai dada, saavat uusia muotoja marginaalissa, missä niitä kehitellään ja sovelletaan omaperäisillä tavoilla. 

Marginaaliset paikat voivat verkottua keskenään kansalliset rajat ylittyen. Tämä on olennainen seikka suomalaisen avantgardetutkimuksen kannalta. Suomessa ja Suomen rajoilla on monia paikkoja, kuten Karjalan kannaksen Raivola, Edith Södergranin kotipaikka, Ilomantsi, Katri Valan asuinpaikka sekä Liettuan Kaunas, Oscar Parlandin kotipaikka, missä on tehty kansainvälisesti vertailukelpoista avantgardetaidetta. Näiden merkitys on ensisijaisesti kansainvälinen, ei kansallinen.

Mitä avantgarden näkökulma antaa verrattuna perinteiseen taiteentutkimukseen? Avantgarden tutkimus on historian uudelleentulkintaa, uusien merkitysten ja yhteyksien huomaamista. Nämä merkitykset ja yhteydet voivat jäädä sivuun esimerkiksi tavanomaisissa taiteilijaelämäkerroissa. Harmillista se on silloin kun kyse on uusia uria avaavasta tekijästä, jolla on potentiaalisesti kansalliset rajat ylittävää merkitystä. Esimerkkinä voi mainita Katri Valaa koskevan elämäkerran. Minna Maijalan Katri Vala, Kulkuri ja näkijä (2021) paneutuu eläytyvästi Katri Valan perheeseen, sairauksiin ja rakkauksiin. Kaikesta empatiastaan huolimatta siitä puuttuu näkemys siitä mikä tekee Katri Valasta merkittävän suomalaisessa runoudessa, nimittäin hänen pyrkimyksensä uudistaa runoutta ajan kansainvälisten virtausten hengessä. Lukija jää kaipaamaan vastausta siihen, mitkä olivat Katri Valan yhteydet Edith Södergraniin ja Ultra-lehden ympärille muodostuneeseen suomenruotsalaiseen ryhmään. Nämä yhteydet mainitaan muutamalla sivulla, mutta asia jää henkilöhistorian yksityiskohtien varjoon. 

 Ehkä isoin pettymys Katri Vala -kirjassa on kirjoittajan tapa kuvata naistaiteilijaa hänen elämäänsä vaikuttaneiden miesten kautta. Kirjassa käytetään paljon tilaa sen pohtimiseen, kumpi mies, veli Erkki Vala vaiko Olavi Paavolainen lopulta vaikutti enemmän Valan kehitykseen runoilijana. Tämä on kaukana edistyksellisestä avantgardetutkimuksesta, sillä Vala teki ratkaisunsa itse. 

Elämäkerrallisten seikkojen esiintuominen on tutkimuksessa houkuttelevaa. Taiteilijoiden elämät ovat täynnä traagisia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka herättävät kiinnostusta ja houkuttelevat lukijoita. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen, pitääkö taiteentutkimuksen kilpailla yhä suositummaksi tulevan autofiktion tai biofiktion kanssa. Autofiktio on kerronnan laji, jossa kirjoittaja tekee romaania omasta elämästään, kun taas biofiktiossa todellisen henkilön elämää kuvataan fiktiivisesti. On melko oireellista, että suomalaisista naisavantgardisteista, kuten Ellen Thesleffistä, on tehty useitakin elämäkertafiktioita, muttei varsinaista laajempaa avantgardetutkimusta.

Eräs julkisuudessa suosittu tapa tuoda esiin avantgarden merkitystä on kertoa, että yksi taiteilija keksi jonkin asian ennen kuin joku toinen. Populaari media selittää meille, että koska taiteilija X ehti tehdä keksinnön puoli vuotta ennen kuin taiteilija Y, X on avantgardistisempi kuin Y. Taiteilijoita pidetään tällöin ikään kuin kilpahevosina, joka juoksevat kohti maalia, esimerkiksi abstraktia taidetta, joka häämöttää tulevaisuudessa jo tunnettuna asiana. Todellisuus on toisenlainen: kun avantgadetaiteen kenttää tarkastellaan laajemmin, huomataan että verkottuneessa ylirajaisessa taidekentässä sama asia keksitään useissa paikoissa samaan aikaan.      

Avantgarden tutkimus eroaa siten esimerkiksi taidehistoriallisesta tutkimuksesta. Avantgardetutkimuksen uudet painopisteet eivät pyri selittämään ainoastaan taiteen kehitystä erilaisten henkilöihin keskittyvien virstanpylväiden kautta. Pikemminkin avantgardetutkimus tuo esiin ne voimat, jotka määrittävät sitä, mitä on ollut mahdollista ajatella tiettynä aikakautena. Avantgarde-tutkija Anna Bokovin ajatusta seuraten, avantgarde on menetelmä yhteiskunnan, ajattelun ja kulttuurin katsomiseen uudella tavalla. Samalla avantgarden tutkimus voi olla menetelmä katsoa myös yhteiskuntaa ja kulttuurihistoriallisia jatkumoita uudella tavalla. 

Kirjallisuus

Bokov, Anna. 2021. Avant-Garde as Method: Vkhutemas and the Pedagogy of Space, 1920–1930. Park Books.

Eskelinen, Markku. 2016. Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Helsinki: Siltala.

Hautamäki, Irmeli; Piippo, Laura ja Sederholm, Helena (toim). 2021. Avantgarde Suomessa. Turenki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.  

Hertzberg, Fredrik. 2018.”Mitt språk är ej i orden”. Gunnar Björlings liv och verk. Svenska litteratursällskap i Finland. Stockholm: Appell Förlag.

Home, Marko. 2021. Eino Ruutsalo: kineettisten kuvien maalari. Parvs.

Maijala, Minna. 2021. Katri Vala, Kulkuri & näkijä. Helsinki: Otava.

Siukonen, Jyrki. 2023. Humpuukia ja hulluutta. Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa. Turenki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.  (Ilmestyy maaliskuussa 2023)

Tarkka, Pekka. 2022. Nuori Aaro. Helsinki: Siltala. 

Veivo, Harri. 2022. Dans l’ombre de l’avenir. La poésie d’avant-garde en Finlande, 1916-1944. Presses Universitaire de Caen.