Katri Vala

20 helmikuun, 2023

Miten avantgardea tutkitaan Suomessa

Irmeli Hautamäki & Aleksi Lohtaja

Viime aikoina on ilmestynyt ja piakkoin on ilmestymässä useita tutkimuksia suomalaisesta avantgardesta. Keskelle korona-aikaa ilmestyi 17 artikkelin antologia Avantgarde Suomessa 2021 (SKS), joka kartoitti suomalaisessa kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja arkkitehtuurissa tapahtuneita muutoksia 1910-luvulta nykyaikaan. Antologia toi esiin suomalaisen avantgarden ja modernismin vaiheita  kansainvälisten virtausten ja kansallisen kulttuurin ristipaineessa ja esitteli joukon kaanonista sivuun jääneitä tekijöitä kuten venäläisen avantgarderunouden kääntäjiä. Vuoden 2022 lopulla ilmestyi Harri Veivon ranskankielinen teos suomalaisesta avantgarderunoudesta vuosina 1916 — 1944, Dans l’ombre de l’avenir. La poésie d’avant-garde en Finlande, 1916-1944,  (Suom. Tulevaisuuden varjossa, avantgarderunous Suomessa). Se esittelee Edith Södergranin, Elmer Diktoniuksen, Katri Valan ja Gunnar Björlingin suomalaisen runouden uudistajina ranskalaiselle lukijakunnalle. Piakkoin on lisäksi ilmestymässä Jyrki Siukosen kirja Humpuukia ja hulluutta (SKS), joka kertoo kansainvälisen avantgarden vastaanotosta 1910-luvun Suomessa. 

Myös  Avantgarde Suomessa –kirjan Eino Ruutsalo artikkelin kirjoittajalta Marko Homelta on ilmestynyt monografia Ruutsalosta ja samalta tutkijalta on tulossa kirja J.O. Mallanderista. Avantgarde Suomessa teoksessa Mallanderista kirjoitti myös Sami Sjöberg. Avantgarden piiriin on luettava lisäksi Pekka Tarkan kirja Hellaakoskesta Nuori Aaro 2022 (Siltala) ja Ruotsissa huomiota herättänyt Fredrik Hertzbergin teos Gunnar Björlingistä. pian suomeksi, joka ilmestyy Hertzbergin artikkeli Björlingistä, tuosta Euroopan viimeisestä dadaistista, sisältyy sekin Avantgarde Suomessa -teokseen. 

Mistä tällainen yhtäkkinen kiinnostus avantgardeen, jonka olemassaoloa Suomessa on ollut tapana epäillä? Yhtenä syynä on pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa avantgardeverkostoissa (EAM) saatu kipinä, onhan moni suomalainen tutkija osallistunut näihin hankkeisiin. 

Edellä mainittujen teosten merkitys avantgardetutkimuksen ja sen tunnetuksi tekemisen kannalta jää nähtäväksi ja arvioitavaksi. Avantgardea on kuitenkin tutkittu Pohjoismaissa ja eurooppalaisella foorumilla 2000-luvulla jo niin runsaasti, että avantgarden merkitys voidaan kiteyttää tiettyihin piirteisiin. 

Avantgardeen liittyy selkeästi manifestinomainen näkemys muutoksesta: avantgarde pyrkii muuttamaan taiteen perinnettä, sen menetelmiä ja suhdetta yhteiskuntaan. 

Avantgardeen kuuluu myös ryhmäytyminen: taiteilijat liittyvät yhteen saavuttaakseen näkyvyyttä muutospyrkimyksilleen. Kun avantgardea tapahtuu, se on liikehdintää, joka etsii muotoaan; niinpä jonkin taiteilijan tai ryhmän nimitys avantgardistiseksi tulee jälkeenpäin historiallisesta tutkimuksesta. Avantgardistiset ryhmät, kuten vaikka Tulenkantajat voivat olla jälkeenpäin konstruoituja, omana aikanaan Tulenkantajat-ryhmällä ei ollut selkeää muotoa. Avantgardisti voi toimia myös yksin samastuen johonkin uuteen kansainväliseen liikkeeseen ja sen näkemyksiin. Näitä yksinäisiä sankareita Suomessa riittää Alvar Aallosta Alpo Jaakolaan. 

Suomalaisia runoilijoita Pariisin Le Dômessa 1928. Oikealla Olavi Paavolainen ja Katri Vala.
Kuva: kirjan Katri Vala, Kulkuri & näkijä kuvitusta.

Avantgarde on myös poliittista vähintään siinä mielessä, että se haastaa perinteisen taiteen ja pyrkii määrittelemään, mikä taiteessa on hyvää ja mikä ei. Avantgarde myös herättää vastareaktion perinteisen kulttuurin piirissä. Suomenruotsalaisen Ultra-lehden ympärille kerääntynyt kirjailijaryhmä otti tämän roolin näkyvästi Elmer Diktoniuksen johdolla, ja asiasta on riittänyt puhetta tutkimuksessa aina tähän päivään saakka. 

Edellä mainitut piirteet puuttuvat modernismista, joka keskittyy korkean tyylin hiomiseen. Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla kuvaa asiaa sattuvasti suomalaisen ”bonsai-modernismin” -nimikkeellä. 

Avantgarden tutkimus tieteenalana 

Millaista avantgardetutkimus on, ja miten se eroaa tavallisista, esimerkiksi elämäkertaan painottuvista tutkimuksista?Avantgarden tutkimus tuo esiin kulttuurihistoriaa, se etsii niitä aikakauden kansainvälisiä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia muutosvoimia, jotka selittävät taiteilijan tai ryhmän taiteellisia innovaatioita ja pyrkimystä saada aikaan uudenlaista taidetta. 

Perinteisestä taidekeskuksia painottavasta näkökulmasta katsottuna koko suomalaisen avantgarden historia on tietysti marginaalista. Avantgardetutkimus kuitenkin kiistää perinteisen marginaali vs. keskus -ajattelun. Avantgardististen virtausten ylirajaisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, ettei perinteisiä keskuksia enää tunnusteta. Uudet taidesuunnat ja ajatukset, esimerkiksi ekspressionismi tai dada, saavat uusia muotoja marginaalissa, missä niitä kehitellään ja sovelletaan omaperäisillä tavoilla. 

Marginaaliset paikat voivat verkottua keskenään kansalliset rajat ylittyen. Tämä on olennainen seikka suomalaisen avantgardetutkimuksen kannalta. Suomessa ja Suomen rajoilla on monia paikkoja, kuten Karjalan kannaksen Raivola, Edith Södergranin kotipaikka, Ilomantsi, Katri Valan asuinpaikka sekä Liettuan Kaunas, Oscar Parlandin kotipaikka, missä on tehty kansainvälisesti vertailukelpoista avantgardetaidetta. Näiden merkitys on ensisijaisesti kansainvälinen, ei kansallinen.

Mitä avantgarden näkökulma antaa verrattuna perinteiseen taiteentutkimukseen? Avantgarden tutkimus on historian uudelleentulkintaa, uusien merkitysten ja yhteyksien huomaamista. Nämä merkitykset ja yhteydet voivat jäädä sivuun esimerkiksi tavanomaisissa taiteilijaelämäkerroissa. Harmillista se on silloin kun kyse on uusia uria avaavasta tekijästä, jolla on potentiaalisesti kansalliset rajat ylittävää merkitystä. Esimerkkinä voi mainita Katri Valaa koskevan elämäkerran. Minna Maijalan Katri Vala, Kulkuri ja näkijä (2021) paneutuu eläytyvästi Katri Valan perheeseen, sairauksiin ja rakkauksiin. Kaikesta empatiastaan huolimatta siitä puuttuu näkemys siitä mikä tekee Katri Valasta merkittävän suomalaisessa runoudessa, nimittäin hänen pyrkimyksensä uudistaa runoutta ajan kansainvälisten virtausten hengessä. Lukija jää kaipaamaan vastausta siihen, mitkä olivat Katri Valan yhteydet Edith Södergraniin ja Ultra-lehden ympärille muodostuneeseen suomenruotsalaiseen ryhmään. Nämä yhteydet mainitaan muutamalla sivulla, mutta asia jää henkilöhistorian yksityiskohtien varjoon. 

 Ehkä isoin pettymys Katri Vala -kirjassa on kirjoittajan tapa kuvata naistaiteilijaa hänen elämäänsä vaikuttaneiden miesten kautta. Kirjassa käytetään paljon tilaa sen pohtimiseen, kumpi mies, veli Erkki Vala vaiko Olavi Paavolainen lopulta vaikutti enemmän Valan kehitykseen runoilijana. Tämä on kaukana edistyksellisestä avantgardetutkimuksesta, sillä Vala teki ratkaisunsa itse. 

Elämäkerrallisten seikkojen esiintuominen on tutkimuksessa houkuttelevaa. Taiteilijoiden elämät ovat täynnä traagisia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka herättävät kiinnostusta ja houkuttelevat lukijoita. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen, pitääkö taiteentutkimuksen kilpailla yhä suositummaksi tulevan autofiktion tai biofiktion kanssa. Autofiktio on kerronnan laji, jossa kirjoittaja tekee romaania omasta elämästään, kun taas biofiktiossa todellisen henkilön elämää kuvataan fiktiivisesti. On melko oireellista, että suomalaisista naisavantgardisteista, kuten Ellen Thesleffistä, on tehty useitakin elämäkertafiktioita, muttei varsinaista laajempaa avantgardetutkimusta.

Eräs julkisuudessa suosittu tapa tuoda esiin avantgarden merkitystä on kertoa, että yksi taiteilija keksi jonkin asian ennen kuin joku toinen. Populaari media selittää meille, että koska taiteilija X ehti tehdä keksinnön puoli vuotta ennen kuin taiteilija Y, X on avantgardistisempi kuin Y. Taiteilijoita pidetään tällöin ikään kuin kilpahevosina, joka juoksevat kohti maalia, esimerkiksi abstraktia taidetta, joka häämöttää tulevaisuudessa jo tunnettuna asiana. Todellisuus on toisenlainen: kun avantgadetaiteen kenttää tarkastellaan laajemmin, huomataan että verkottuneessa ylirajaisessa taidekentässä sama asia keksitään useissa paikoissa samaan aikaan.      

Avantgarden tutkimus eroaa siten esimerkiksi taidehistoriallisesta tutkimuksesta. Avantgardetutkimuksen uudet painopisteet eivät pyri selittämään ainoastaan taiteen kehitystä erilaisten henkilöihin keskittyvien virstanpylväiden kautta. Pikemminkin avantgardetutkimus tuo esiin ne voimat, jotka määrittävät sitä, mitä on ollut mahdollista ajatella tiettynä aikakautena. Avantgarde-tutkija Anna Bokovin ajatusta seuraten, avantgarde on menetelmä yhteiskunnan, ajattelun ja kulttuurin katsomiseen uudella tavalla. Samalla avantgarden tutkimus voi olla menetelmä katsoa myös yhteiskuntaa ja kulttuurihistoriallisia jatkumoita uudella tavalla. 

Kirjallisuus

Bokov, Anna. 2021. Avant-Garde as Method: Vkhutemas and the Pedagogy of Space, 1920–1930. Park Books.

Eskelinen, Markku. 2016. Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Helsinki: Siltala.

Hautamäki, Irmeli; Piippo, Laura ja Sederholm, Helena (toim). 2021. Avantgarde Suomessa. Turenki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.  

Hertzberg, Fredrik. 2018.”Mitt språk är ej i orden”. Gunnar Björlings liv och verk. Svenska litteratursällskap i Finland. Stockholm: Appell Förlag.

Home, Marko. 2021. Eino Ruutsalo: kineettisten kuvien maalari. Parvs.

Maijala, Minna. 2021. Katri Vala, Kulkuri & näkijä. Helsinki: Otava.

Siukonen, Jyrki. 2023. Humpuukia ja hulluutta. Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa. Turenki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.  (Ilmestyy maaliskuussa 2023)

Tarkka, Pekka. 2022. Nuori Aaro. Helsinki: Siltala. 

Veivo, Harri. 2022. Dans l’ombre de l’avenir. La poésie d’avant-garde en Finlande, 1916-1944. Presses Universitaire de Caen. 

27 helmikuun, 2021

Tuliko avantgarde ja modernismi Suomeen ”lännestä”?

Aleksi Lohtaja 

Vuonna 2021 julkaistu Avantgarde Suomessa -kirja avaa kiinnostavan ja kokonaisvaltaisen historiallisen kartoituksen suomalaisen avantgarden ja modernismin historiaan ja nykyulottuvuuksiin. Avantgardella ja modernismilla on ollut keskeinen rooli etenkin 1900-luvun laajemman kulttuurisen kokemuksen ymmärtämisessä ja jäsentämisessä ja siten kyseessä on myös uudenlainen näkökulma suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioon, ominaispiirteisiin ja keskeisiin jännitteisiin. Yksi merkittävin näistä on suomalaisen modernismin suhde ”länteen”. 

Vaikka suomalaisella avantgardella ja modernismilla on tietenkin omat ominaispiirteensä, niin samalla ne ovat osa laajempaa kansainvälistä taiteen sekä taiteen ja yhteiskunnan välisen suhteen kehittymistä. Vaikka on paikallaan puhua suomalaisesta avantgardesta ja modernismista, niin samalla – kuten avantgarde-tutkimuksessa on toistuvasti huomautettu – juuri yritys ylittää kansallinen-kansainvälinen -jaottelu on avantgardelle ja modernismille erittäin ominaista. 

Missä määrin suomalainen avantgarde ja modernismi on siis myös kansainvälistä? Mitkä ovat sen keskeiset kansainväliset vaikutteet? 1900-luvun alussa avantgarden vaikutteet tulivat ennen kaikkea Ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä Euroopasta. Tälle ”historialliselle avantgardelle” esimerkiksi Weimarin Saksassa oli ominaista jatkuva rajankäynti Venäjän vallankumousta seuranneen avantgardistisen ja kommunistisen kulttuuripolitiikan kanssa.   

Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisten vaikutteiden painopiste siirtyi Yhdysvaltoihin. Samalla avantgarden käsitteen sijaan edistykselliseen taiteeseen alettiin viitata erityisesti modernismina. Yhdysvaltalaista modernia taidetta hallitsi etenkin Clement Greenbergin ajatus, jonka mukaan moderni taide on ennen kaikkea muodon puolesta edistyksellistä ja eroaa siten esimerkiksi rahvaanomaisesta kitsistä. Greenbergin näkemys kumosi aikaisemman ”historiallisen avantgarden” ajatuksen siitä, että avantgarden ja modernismin perusmääritelmä olisi yritys kontribuoida myös laajemmin yhteiskunnalliseen muutokseen taiteen kautta. Politiikan sijaan olennaista greenbergiläisessä modernismissa on estetiikka itsessään.

Nykynäkökulmasta kuitenkin myös tällainen käsitys modernin taiteen epäpoliittisuudesta on osoittautunut läpeensä poliittiseksi. Se on kylmän sodan kulttuuripoliittinen tuote, jossa länsimaiden kulttuuri, taide ja arvot asetettiin ”pehmeäksi aseeksi” Neuvostoliiton hallitseman Itäblokin ”sosialistista realismia” vastaan. Näkökulman mukaisesti sosialistisessa realismissa taiteella ei katsota olevan mitään itseisarvoa, ja se oli myös usein muotonsa puolesta melko taantumuksellista ja konservatiivista. Viime vuosina on kasvavissa määrin kirjoitettu siitä, miten Yhdysvallat muun muassa turvallisuuspalvelu CIA:n välityksellä aktiivisesti tuki modernia taidetta ja länsimaista kulttuuripolitiikkaa Euroopassa osana tätä laajempaa kylmän sodan kampailua ja ylläpiti tätä jaottelua omien poliittisten tarkoitusperiensä vuoksi. 

1960-luvulla myös Suomessa kukoisti kokeellinen taide, esteettinen edistyksellisyys ja kulttuuriradikalismi, jonka lähtökohdat olivat linjassa läntisen modernismin kanssa. Mutta ovatko ne täysin palautettavissa siihen? Nähdäkseni jaottelu läntiseen modernismiin ja sosialistiseen realismiin on liian yksinkertainen. Se jättää huomioimatta etenkin sen, että ”modernismi” ja ”avantgarde” eivät olleet itsessään neutraaleja tyylisuuntauksia vaan aktiivisen kulttuuripoliittisen kampailun kohteita. 

Narratiivi länsimaisen ja kokeellisen modernismin voittokulusta sopii huonosti selittämään aikaisempaa avantgarden kehitystä Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1936 perustettu Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila edusti poliittisesti työväenluokkaan liittyviä vasemmistolaisia tavoitteita juuri modernin kirjallisuuden sisällä saaden vaikutteita esimerkiksi Vladimir Majakovskilta ja Walt Whitmanilta. Kiilan jäsenet, esimerkiksi Katri Vala, Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren, pyrkivät yhdistämään kansainvälistä avantgardea työväenluokan kansainvälisiin tavoitteisiin ja fasismin vastustamiseen. Kyseessä oli siis jo muodon puolesta huomattavasti modernimpi hanke kuin mitä esimerkiksi 1930-luvun länteen katsovassa Kirjailijaliitossa harjoitettiin. 

Myöskään 1960-luvun modernismi Suomessa ei typisty yksinomaisesti greenbergiläiseksi tuontitavaraksi. Sezgin Boynik ja Taneli Viitahuhta kirjoittavat tuoreessa kirjassaan Free Jazz Communism (Rab-Rab Press 2020) kulttuuripoliittisista kiistoista liittyen Helsingissä vuonna 1962 järjestettyihin Nuorisofestivaaleihin. Kyseessä oli Neuvostoliittoon läheisesti kytkeytyvän Demokraattisen nuorison maailmanliiton maailmankonferenssi, joka toi Helsinkiin 13 000 osallistujaa etenkin sosialistista ja kolmannen maailman maista. Samaan aikaan Helsingissä järjestettiin muun muassa CIA:n tuella vastafestivaaleja. Näihin kuului muun muassa jazz-konsertteja, joiden tavoitteena oli esitellä amerikkalaista kulttuuria ja sen moderneja rytmejä sosialistishenkistä Nuorisofestivaalia vastaan. 

Archie Shepp

Boynik ja Viitahuhta osoittavat kirjassaan tämän jaottelun yksinkertaisuuden ja virheellisyyden free jazz-muusikoiden Archie Sheppin ja Bill Dixonin kautta. Heidän esityksensä olivat osa varsinaista nuorisofestivaalia. Shepp ja Dixon olivat yhdysvaltalaisia avantgarde-muusikoita, joiden tuotanto sopii huonosti ajatukseen edistyksellisen taiteellisen muodon epäpoliittisuudesta ja läntisen modernismin universaaliudesta. Pikemminkin heidän tuotannossaan jazz-improvisaatio kytkeytyi luontevalla tavalla esimerkiksi rasismin ja kolonialismin historiaan sekä yhteiskunnallisiin luokkakonflikteihin läntisen maailman sisällä. Free jazz linkittyi luontevalla tavalla yrityksiin artikuloida uusia antirasistisia, kapitalismi- ja kolonialismikriittisiä aistimellisia tapoja, joiden kautta ymmärtää myös laajemmin ajankohtaisia yhteiskunnallisia konflikteja ja uudentyyppisten sosiaalisten suhteiden mahdollisuutta. Edistyksellinen jazz ei siis ollut vain vastafestivaalien yksinoikeus. On kuitenkin selvää, että tässä mielessä heidän ”kommunisminsa” ei ollut myöskään sitoutunut mihinkään Neuvostoliiton talutusnuoraan toisin kuin kylmän sodan aikaiset vaihtoehtoiset kommunistiset kulttuuripoliittiset strategiat usein esitetään. Tätä kautta avautuu myös laajempi, itä-länsi-jaottelun ylittävä tulkintakehys 1960-luvun suomalaisesta modernismista 

Avantgarden ja modernismin tutkimusta on monen muun tieteenalan tavoin leimannut viime vuosina eräänlainen ”lännen” dekolonisaatio sekä itä-länsi-jaottelun ylittäminen. Enää ei ole mahdollista esittää modernismin kulttuuripoliittista historiaa (ja sitä kautta myös nykymerkitystä) jaotteluna kolmeen positioon, jossa Neuvostoliiton dominoivaa itää leimaa avantgarden vastaisuus, Yhdysvaltojen dominoivaa länttä esteettinen edistyksellisyys ja jossa ”kolmas maailma” typistyy kahden edellisen kulttuuripoliittisen mallin etupiirikampailuksi. Olennaisempaa on miettiä myös avantgarden ja modernismin kansallisia erityispiirteitä, erilaisia kulttuuripoliittisia risteämäkohtia ja ennen kaikkea sitä, miten modernismin historia on pikemminkin modernismien historiaa ja siten linkittynyt myös paikallisiin poliittisiin konflikteihin usealla eri tavalla. 

Kuten Irmeli Hautamäki kirjoittaa, suomalainen avantgarde ja modernismi ”ansaitsee paitsi tarkempaa ja herkempää uudelleen lukemista, kuuntelemista ja katsomista, myös itsekriittisyyttä. On tarkistettava ja tarkennettava käsitteitä ja luovuttava kansallisen kulttuurin harhasta.” Lisäisin tähän, että suhteessa kansainvälisyyteen on luovuttava myös yhden kansainvälisyyden, lännen, harhasta. Avantgarden ja modernismin historiaan Suomessa sisältyy erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tendenssejä, kansallisia ja kansainvälisiä, läntisiä ja lännen ulkopuolelta tulevia tendenssejä.