Kari Yli-Annala

Lorella Scaccon immersiivistä taidekokemusta mediataideympäristöissä käsittelevä väitöskirja A Phenomenological Approach to Media Art Environments (2023) on merkittävä suomalaisten taiteilijoiden liikkuvaa kuvaa käsittelevä tutkimus. Huomion videoinstallaatioiden merkityksestä välittävänä näyttämönä immersoivien ja interaktiivisten mediaympäristöjen sekä historiallisten panoraamojen välillä voi sanoa pohjaavan väitöskirjassa asianmukaisesti mainittujen Erkki Huhtamon (myöhemmin yhdessä Jussi Parikan) ja Oliver Graun jo 1990-luvulla media-arkeologisissa tutkimuksissa esittämiin lähestymistapoihin. He ovat tuoneet esiin samanlaisia vastaavuuksia muun muassa 1800-luvun optisten katseluvälineiden, panoraamojen, 1990-luvun virtuaalitodellisuuden edellisen aallon sekä digitaalisen video- ja tietokonekulttuurin ilmiöiden käytänteiden ja välineiden kohdalla. Huhtamo ja Grau ovat myös keskeisiä immersiivisyyden käsitteen varhaisia esittelijöitä mediataiteellisissa ympäristöissä.

Scacco kertoo rikkaaseen teosaineistoon perehtyneen tutkimustyönsä lisäksi myös fenomenologisten tutkimusmetodien soveltamisesta liikkuvan kuvan nykytaiteen tutkimukseen Suomessa. Fenomenologiseen filosofiaan läheisesti liittyvät tilallisuuden, liikkeen, ruumiillisuuden, kestollisuuden ja suuntautuneisuuden (intentionaalisuus) kysymykset tarjoavatkin otollisia lähestymistapoja liikkuvaan kuvaan. 

Huomattava osa väitöskirjaa keskittyy fenomenologian ja kuvataiteen laajempien yhteyksien avaamiseen 1900-luvulla. Moniin Scaccon mainitsemiin kiinnostaviin löytöihin kuuluu suomalaisen filosofin Jaakko Hintikan ja varhaiseen videotaiteeseen vaikuttaneen kanadalaisen mediateoreetikon McLuhanin samankaltainen huomio fenomenolgisen filosofin Edmund Husserlin ajatusten ja kubismin ajatuksellisesta yhteydestä. McLuhanin mukaan kubistien harjoittama objektien kolmiulotteisuuden esittäminen kaksiulotteisessa maailmassa näyttää sen, miten ne avautuvat aisteillemme kokonaisuuksina. Husserl ja kubistit eivät enää kiinnitä huomiota siihen miltä objektit näyttävät, vaan siihen kuinka niiden ”tiedetään olevan”. Scaccon mukaan tällä on yhteytensä mediataideympäristöihin, jotka edellyttävät eri näkymien simultaanista huomioimista, jotta teoksen kokonaisuus täydentyisi katsojalle.

Sosiologi Erving Goffmanin sosiaalisen kehollisuuden tutkimusten, Guy Debordin spektaakkelikritiikin sekä Jean Baudrillardin simulaatioyhteiskunnan teorian kautta Scacco tuo pohdinnan lähemmäksi aikamme keskusteluja. Filosofi Mauro Carbonen, mediatutkija Francesco Casettin ja italialaisen videotaiteen tutkijan Silvia Bordinin näkemysten mukanaolo laajentaa tervetulleesti tavanomaisten epäiltyjen piiriä, johon kuuluvat myös taideteoksen katsojuuden määrittelyyn nykykeskusteluissa vaikuttaneet Jacques Rancière, Wolfgang Kemp ja Nicolas Bourriaud. Muihin Scaccon teoreettisiin viittauskohteisiin lukeutuvat muun muassa Vilém Flusser, Don Ihde, Suzan Kozel, Alva Nöe sekä Margaret Morse, jonka klassikkoteksti ”Videoinstallaation taide: ruumis, kuva, välitila” ilmestyi suomeksi Minna Tarkan (1960–2023) toimittamassa Video, taide, media -antologiassa (Taide, 1992).

Immersiivisen taiteen tekijöinä väitöskirjassa esitellään suomalaisista taiteilijoista muun muassa Hanna Haaslahti, Tuomas A. Laitinen ja Lauri Astala. Kansainvälisistä taiteilijoista Scaccon kirjassa ovat esillä muun muassa Doug Aitken ja Olafur Eliasson. Taiteilijaryhmistä tarkasteltavina ovat mm. italialainen Studio Azzurro sekä immersiivisen taiteen laajemman suomalaisenkin taideyleisön tietoisuuteen 2000-luvulla voimallisesti tuonut, Amos Rexin avajaisnäyttelyn spektaakkelimainen vetonaula teamLab.

Astalan teokset avautuvat Scaccon tarkastelussa kokonaisvaltaisen kokemuksen tasolle tuoduksi poeettiseksi tulkinnaksi siitä, kuinka teoksen ja katsojan suhde ylittää fyysisen ja virtuaalisen rajan. Scacco soveltaa Astalan Pieni Spektaakkeli -sarjaan Ariel Rogersin tulkintaa uusiin virtuaaliympäristöihin liittyvästä ”syöksynomaisesta sukelluksesta”, jolloin kysymys ei ole enää representaatiosta vaan tilallisesta tunkeutumisesta (penetration). Tälle löytyy historiallisia edeltäjiä laajennetun elokuvan ja VR-taiteen ensimmäisen aallon käytännöistä 1990-luvulla. Astalan teoksia voi lähestyä myös toisella tavalla: Pieni Spektaakkeli -sarjan useissa teoksissa katsojan kokemukseen liittyy erityinen ilo tulemisesta osaksi teoksen ympäristön muotoutumisen tapahtumaa – oivallus siitä, kuinka teoksen kokija on olennainen osa siinä, kuinka teos voi ylipäätään olla olemassa ja toteutua hetkessä.

Suomalaisen mediataiteen tutkimuksessa fenomenologia näkyy esimerkiksi Kati Kivisen väitöskirjassa Toisin kertoen: Kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa (2013) sekä Riikka Niemelän vuoden 2019 väitöskirjassa Performatiiviset jäljet. Teos ja tallenne esityslähtöisessä mediataiteessa. Kivisen tavoin Scacco nostaa museo- ja galleriaympäristössä esitetyn videoinstallaation keskeiseksi tutkimuskohteekseen. Edmund Husserlin ja Maurice Merleau-Pontyn filosofinen käsitteistö on vahvasti läsnä myös Scaccon mainitsemissa Marja Sakarin, Hanna Johanssonin ja Saara Hacklinin tutkimuksissa ja kirjoituksissa. Lisäksi fenomenologian vaikutus näkyy nykytaiteen museo Kiasman nimessä – kuuluuhan ”kiasma” Merleau-Pontyn käyttämiin keskeisiin käsitteisiin.

Kivinen tutkii väitöskirjassaan kerronnan, tilan, ruumiillisuuden ja ajallisuuden kysymyksiä fenomenologisin metodien avulla muun muassa Eija-Liisa Ahtilan, Pekka Niskasen, Heli Rekulan, Marikki Hakolan, Marjatta Ojan sekä Minna Rainion ja Mark Robertsin teoksissa. Kivinen ja Scacco huomioivat Ojan myös tämän kirjallisen tohtorityön Three-Dimensional Projection – Situation Sculpture between the Artist and the Viewer (2011) tekijänä. Kivisen mukaan 2000-luvun alun elokuvan ja kuvataiteen välisen intermediaalisuuden kautta purettu video- tai mediataide haastoi audiovisuaalisen kerronnan ja esittämisen totutut keinot ja tavat. Taiteilijat luovat joskus myös uutta käsitteistöä, kuten Oja ”tilanneveistoksillaan”.

Seuraavat huomiot sopivat liikkuvan kuvan teosten immersiivisyyden fenomenologiseen tarkasteluun yleisemminkin. Vastaanottajan ja taideteoksen kohtaaminen on immersoivaa ”ruumiillista aistimista ja fyysistä läsnäoloa, johon kohtaamisen tila ja tilanne sekä havaitsijan oma kokemusmaailma vaikuttaa”, Kivinen toteaa Merleau-Pontyyn ja Vivian Sobschackiin viitaten. Johanssonin mukaan Ojan teokset tuovat esiin paitsi Merleau-Pontyn kuvaileman maailman ja subjektin kanssaelon ja syntymisen toisissaan ja toisistaan, niin lisäksi myös ”virheen” tässä sulautumisessa. ”Itse ei koskaan sulaudu täydelleen maisemaan vaan väijyy aina omaa ajallista tietoisuuttaan”, kirjoittaa Johansson. Tämän käsittelemiseksi ja ymmärtämiseksi Husserlin ajallisen subjektiivisen tietoisuuden tai Henri Bergsonin keston, muistin ja aineen suhteen pohdinta voivat olla avuksi. 

Riikka Niemelä käyttää Husserlin ja Merleau-Pontyn filosofiaa pohtiessaan esitystallenteita teoskokemuksen välittäjinä. Tarkastelun kohteena on menneen teoskokemuksen muuttuminen sen jättämien fragmentaaristen jälkien tulkinnaksi. Niemelä nostaa väitöskirjassaan esiin monien naistaiteilijoiden merkittävän pioneerityön, joista erottuvat erityisesti koreografi Riitta Vainion 1960-luvun tanssiteosten televisiototeutukset ja taiteidenvälinen yhteistyö sekä Mervi Buhl-Kytösalmen 1970- ja 1980-luvun feministinen performanssi- ja videotaide. Scacco viittaa Casettin huomioon, jonka mukaan mediumin materiaalinen pohja vaikuttaa kokemukseen eri tavoin, sen mukaan katsotaanko liikkuvaa kuvaa valkokankaalta, tietokonenäytöltä, puhelimesta tai rakennuksen seinältä projisoituna. Vastaavasti Niemelä kiinnittää huomiota siihen kuinka välittämiseen käytetystä teknologiasta tulee osa muotoa, sisältöä tai estetiikkaa. Välittymiseen lisätyt uudet kerrokset ilmenivät aikanaan esimerkiksi tanssiteosten televisiosovituksiin rakennettujen efektien: himmennysten, solarisointien tai päällekkäisten kuvien kautta. 

Immersion kokemuksen määrittelyä voi lähestyä monin eri tavoin. Scacco määrittelee immersiivisen taiteen aistimellisuuden ilmenemiseksi kokemuksellisessa vuorovaikutuksessa spektaakkelin ja katsojuuden viitekehyksessä. Vuonna 1992 Huhtamo vertaa metaforisesti haastatttelussa immersiota veteen sukeltamiseen. ”Kehomme sulautuu johonkin toiseen elementtiin ja joutuu sen ympäröimäksi. (…) Immersiossa ei ole kyse pelkästä pulahtamisesta, vaan myöskin subjektin aktiivisuudesta. Ympäristö houkuttaa tämän vuorovaikutteiseen toimintaan kanssaan.” Kirjoittaessaan Marikki Hakolan kolmen kaupungin välillä tapahtuneesta teleläsnäoloa hyödyntäneestä verkkoteoksesta Triad Net Dance (1998) Niemelä siteeraa Grauta, jonka mukaan virtuaalista tilaa ja teleläsnäoloa hyödyntävät teokset uusintavat myyttejä ja utopioita keinoelämästä ja vailla tietoisuutta olevasta ruumiista. Immersiivisyyden muiston ei kuitenkaan tarvitse pyyhkiytyä pois virtuaalisen tai telemaattisen teoksen jäljistä, vaan se voi säilyä niissä ilmenevän ja näkymättömän yhteydestä kasvavana ei-dualistisena aistikokemuksena.

Lähteet:

Lorella Scacco: A Phenomenological Approach to Media Art Environments: The Immersive Art Experience and the Finnish Art Scene (Turun yliopisto, 2023). 

Kati Kivinen: Toisin kertoen: Kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa (Valtion Taidemuseo, 2013).

Riikka Niemelä: Performatiiviset jäljet. Teos ja tallenne esityslähtöisessä mediataiteessa (Turun yliopiston julkaisuja, 2019. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7581-5).

Marjatta Oja: Three-Dimensional Projection – Situation Sculpture between the Artist and the Viewer (Taideyliopisto, 2011).

Hanna Johansson:”Making a landscape”,  teoksessa Overlapping images and returning situations. Kirja ja kaksi DVD:tä. Toim. Johansson ja Marjatta Oja (Helsinki, 2009). 

Tapio Mäkelä ja Minna Väisänen: “Zone 2: Erkki Huhtamo: immersiiviset ympäristöt””. Haastattelu kirjassa Virtual Zone, toim. Mäkelä ja Väisänen (Turun yliopiston ylioppilaskunta, 1992).