Marja-Terttu Kivirinta

Taide- ja kulttuurihistoria, jota esitellään museoissa ja kirjoissa, perustuu vuosikymmeniä vaikuttaneeseen kaanoniin ja sen vahvistamiin myytteihin. Taiteelle ja kulttuurille vakiintuu näin kaavoja, jotka määrittelevät yksittäisiä teoksia ja niiden tunnettuutta. Samalla ne luovat tulkintakehyksen, joka käsitteellisenä pysyy paikallaan, vaikka aika ja maailma muuttuvat.

Eräs myyttinen käsite on ”taiteen kultakausi” tai ”kulta-aika”, joka Suomessa kytkeytyy 1800-1900-lukujen vaihteeseen ja sen taiteeseen. Se on osa monille tuttua kansallista historiaa. Kyse on Suomen irtautumisesta Venäjästä ja itsenäiseen valtioon tähtäävästä ”suomalaistumisen” ajanjaksosta, jossa kulttuurilla oli iso merkitys. Se kiinnostaa kansalaisia yhä — esimerkiksi Kansallisgalleria Ateneumin taidemuseo nostaa näyttelyissään esiin sellaisia kaanonin huipulla olevia taiteilijoita kuin Albert Edelfelt, Eero Järnefelt tai Akseli Gallen-Kallela. Joukossa ovat myös Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff tai Fanny Churberg. 

Kultakausi on käsitteellistetty jopa runolliseksi paratiisiksi, ja sitä on pidetty yhtä merkityksellisenä kuin Euroopassa satoja vuosia aiemmin vaikuttaneet renessanssi tai barokki. Kyse on taiteen ja kulttuurin nousukaudeksi määritellystä ajanjaksosta, joka on saanut hahmon jopa Ateneum-rakennuksen julkisivun kuvaesityksenä. 

Kulta merkitsee näin kulttuurin huippua. Mutta voisiko sen paikalla tai siihen lomittuneena olla toinen käsite, kuten vaikkapa multa? Kultaa kaivetaan mullasta.

Tätä kyselee Aalto-yliopiston julkaisema massiivinen taidekirja Suomen taiteen multakausi, jonka tekijäryhmässä ovat nykytaiteen, taidehistorian ja taidekasvatuksen tutkijat, professorit Riikka Haapalainen ja Helena Sederholm sekä kuvataidekasvatuksen pääaineen johtaja Tiina Pusa. Lähes neljäsataasivuinen kirja on fyysisesti painava tutkimuksellinen oppikirja, toisaalta myös kaanoneita ja myyttejä vahvasti ravisteleva tietokirja, joka on varustettu runsailla lähdeviitteillä. Osa teoreettisesta kehyksestä on hyvin avartavaa. Siinä on kirjan ansio, joskin myös hienoinen ongelma. 

Moniajallisuus ja -paikkaisuus määrittelevät kirjan kriittistä näkökulmaa vähän samaan tapaan kuin Ateneumin kokoelmanäyttelyssä Ajan kysymys. Sen rakenteessa on luovuttu perinteisestä kronologiasta niin, että teokset esitellään neljän teeman kautta. Ne ovat Taiteen vallassa, Luonnon aika, Kansan kuvat ja Modernin monet muodot. Näin näyttelyn keskeisiä ja toisiinsa rihmastoituvia keskustelunaiheita ovat luonto sekä kuva sitä muovaavasta ja asuttavasta kansasta, suomalaisista ihmisistä ja maisemista. 

Tutkimuksellisen kirjan teksti on monikerroksisempaa. Sitä vahvistaa monitekijyys, Osa kirjan seitsemästä jaksosta on kunkin tutkijan yksin kirjoittama, osa kahdestaan tai kolmestaan kirjoitettuja. Ratkaisu määrittää tekstien sävyjä, tyyliä ja näkemyksiä, jotka ovat keskenään välillä ristiriitaisia.

Moneus tuo tulkintaan tarkoituksellisen kiusallisia tieteellisiä määrityksiä koskien myös yhteiskuntaa tai yhteisöllistä ihmiselämää. Jo Suomen menneisyydessä siihen vaikuttivat kolonialismi tai rasismi. Nykyisin paljon esiintyvistä muiden tieteenalojen käsitteistä kirjassa mainitaan luontokato. 

Parasta kirjassa on lähtökohta, raikas näkökulma, joka merkitsee päättäväistä posthumanistista uudelleenorientoitumista taidehistoriaan. Pyrkimyksenä on lukea vanhempaa taidetta monitieteisesti ja nykytaiteen kautta. Näin tuodaan esiin, että taiteen luontosuhde olisi hyvä uudelleen ymmärtää. Ihminen ei voi hallita maata, kun on sitä itsekin.

Ihminen myös hoivaa maata ja tekee elämässään matkaa mullasta multaan, syntymästä kuolemaan. Kirjassa tätä kuvaa antiikin Cura-myytin teema, joka tulee esille monissa vertauskuvallisissa yhteyksissä. Mullasta syntyy savi ja hoivaava Cura muovailee savesta ihmisen, jolle Jupiter antaa hengen ja ihmisen kuollessa vie sen pois. Ihminen palautuu pelkäksi aineeksi, mullaksi.

Kirjan nimi Suomen taiteen multakausi on eräänlainen kriittinen kommentti taannoin ilmestyneille ”Suomen taiteen kultakausi” -teemaisille taidehistorian teoksille, joita uusi tutkimus näin monipuolistaa ja muhevoittaa. Multa on maa-ainesta, mutta äitimaa ja isänmaa ovat myös kansallinen taidepuheen käsitteitä. Sukupuolittamisesta tai nationalismista ei päästä helposti eroon. Eikä ihmisestä, joka on sisäänkirjoitettu suomalaiseen taidehistoriaan yksilökeskeisyytenä ja toimijana, joka määrittelee luontoa ja yhteiskuntaa, käyttää valtaa ja luokittelee.

Taidehistorialla on vaihtoehtonsa, se voi normittaa tai olla normikriittistä, myyttejä murtavaa. Maisemaa ja maata voi tarkastella luonnonhistoriallisin termein, kun kulttuuri on maan muokkausta ja kulta on multaa. Kun kultakauden sijaan puhutaan multakaudesta, puhtauden ja kiillon tilalle tulevat epämiellyttävät käsitteet, mullan lika tai yhteiskunnassa valkoisista poikkeavat muunväriset ihmiset. 

Yksi kirjan esittämistä lukuisista kysymyksistä on, ketkä sopivat edustajiksi eurooppalaisuuden ja siihen aikoinaan pyrkineen suomalaisen kultakauden menestystarinoihin. Suomalaismieliset taiteilijat ja tutkijat toivat sen yhteyteen aikoinaan myös Karjalan. Se kuitenkin sanallistettiin niin, että itkuvirsien laulut taltioitiin runoiksi, niiden maisemat ja laulajat maalattiin normeja myötäileviksi kuviksi. 

Näihin kysymyksiin taidehistorioitsijan on vaikea vastata, vaikka tekijät muistuttavat, että kirjan tehtävä on palvella nykyistä ja tulevaa. 

Lopuksi, kirjan lukijan on hyvä olla selvillä sen teemasta, käänteiseksi alkemiaksi mainitusta prosessista, kullan muuttamisesta mullaksi. Kulta on tuhrittu mullaksi, joka saa olla samalla suomalaisuuden rakennusaine.

Ville Tietäväisen kansallisromanttisessa hengessä suunnittelema kirjan viitteellinen ulkoasu on oma diskurssinsa. Kirjan kanteen ja koko ulkoasuun on vaikuttanut latoja Atte Syvänteen (1882–1952) vuonna 1914 esittelemä Jorma-niminen alkukirjain- ja koristesarja, jonka lähtökohtana olivat suomalaiset ja itäkarjalaiset ompelukoristeet ja nimikointikirjaimet. Anfangit sekä pisteviivoihin ja kolmioihin perustuvat ornamentit ovat osa kirjan estetiikkaa. Vain alkukirjainten kehyslaatikot on poistettu. Taideteoskuvien ohella Tietäväisen taittoon  kuuluvat Suomen taiteen tunnettuihin teoksiin viittaavat hahmokuvat, jotka kunkin jakson avauksessa ovat eräänlaisia logoja.

Riikka Haapalainen, Tiina Pusa, Helena Sederholm: Suomen taiteen multakausi. Aalto-yliopisto. A?.