Ääri & rajaus – Mikä on tarpeeksi avantgardea?

 

Tytti Rantanen

8-vuotiaana halusin arkeologiksi, mutta herkesin, koska ajattelin, että kaikki jännittävät aarteet on varmasti jo löydetty. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että sorruin loogiseen virhepäätelmään: emme voi tietää, mitä aarteita ei vain ole vielä löydetty, koska ne ovat yhä kätkössä. Sittemmin kiinnostuin avantgardesta ja törmäsin samankaltaiseen dilemmaan.

Kuten kuka hyvänsä väitöskirjantekijä, joudun usein vastaamaan kysymykseen ”Mistä oikein teet sitä väitöskirjaasi?” Olen opetellut kiteyttämään vastauksen, jonka pystyy artikuloimaan melkein hengästymättä: ”Tutkin kerronnan sabotaasia ranskalaisessa 1960- ja 1970-luvun kokeellisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa”. Kuten kenen hyvänsä huijarisyndroomasta kärsivän väitöskirjantekijän, minunkin tekee välittömästi tämän jälkeen mieli irvistellä, ähistä ja esittää kasa reunamerkintöjä ja tarkennuksia.

Suurin varaus koskee määrettä ’kokeellinen’. Sen alle olen niputtanut valikoiman tekijöitä, joiden teoksia olen katsonut kiehtovaksi ja toivottavasti tutkimuksellisesti hedelmälliseksi tarkastella rinnakkain ja vastakkain: Marguerite Duras, Alain Robbe-Grillet, Jean-Luc Godard, Monique Wittig. Mutta ovatko he tarpeeksi kokeellisia? Varmasti Ranskassa on tuotettu hämärämpääkin taidetta. Olenkin toistuvasti saanut vastata milloin arveluihin, että Godard tai Duras on jo loppuun rampattu polku (onko olemassa jokin maksimimäärä tutkimusta, jota kustakin tekijästä voi tehdä?), milloin ehdotuksiin johtolangoista (”Mikset tutki Situationisteja? Tel Queliä? Jacques Rivetteä? René Vienet’tä? Zanzibar-ryhmää?”). Jotkut arvelut ovat relevantteja ja päätyvät kyllä tutkimukseni kontekstointiin tai vertailukohteisiin, mutta syvemmälle seurattuina ne romuttaisivat kaiken pyrkimyksen rajata tutkielmaa mielekkäästi valmistuvaksi kokonaisuudeksi.

Yhtä lailla 1600-luvun englantilaisia satiirikkoja tai 2000-luvun kotimaisia dystopioita tarkasteleva tutkija joutuu linjaamaan itse rajauksensa ja puolustamaan sitä heti väitöstilaisuuden alkajaisiksi. Pois sulkemisen ja mukana kuljettamisen perustelemisen piinan jakavat muutkin, niin nuoremmat kuin varttuneemmatkin tieteenharjoittajat. Avantgarden tutkijoilla on erityispiirteenä vielä paine päästä jonkin äärimmäisen äärelle: kulttuurihistoriallisesti katsottuna kokeellisuuskin näkyy ajautuvan omanlaisiinsa konventioihin, mikä tuntuu kokeellisuuden eetoksen vastaiselta. Avantgarden klassikoista innostuminen alkaa tuntua epäilyttävältä kanonisoinnilta. Pitäisikö löytää jotain vielä maanalaisempaa menoa ja rajumpaa kamaa?

Gradun ja väitöskirjatyön nivelkohdassa tuskastuin itsekin siihen, että Godardista ja Durasista on kirjoitettu jo niin paljon. Kesällä 2010 Pariisissa näin kirjakaupan ikkunassa koruttoman lappusen: ”Lukekaa Hélène Bessetteä!” Luin, innostuin, hankin niteitä. Rajua kamaa, vaikkapa tyttökoulun opettajattarien välisestä valtataistelusta kertova anarkistinen maternA (1954). Pidin ensimmäisen konferenssiesitelmäni, jossa käsittelin teosta Monique Wittigin L’Opoponaxin (1964) rinnalla.

Eikä tätä helmeä ole oikeastaan kukaan vielä(kään) tutkinut, paitsi ranskalainen Julien Doussinault, joka oli 2006 nostanut Bessetten unohduksista, laatinut tämän elämäkerran ja osaltaan saattanut alun perin Gallimardin julkaisemat romaanit Léo Scheer -pienkustantamon uudelleenjulkaisuiksi. Erään tutkijaseminaarin istunnossa joku jo väitellyt kuitenkin kylvi mieleeni epäilyn: voinko olla varma, ettei kyseessä ole jonkinlainen (Doussinault’n junailema?) huijaus? Vielä nytkin internet-jäljet johtavat lähinnä näihin uudelleenjulkaisuihin ja niiden ympärille organisoituihin lukutuokioihin kirjakaupoissa. 10 vuoden aikana ”jälleenlöydetty” Bessette ei näytä innoittaneen Ranskassakaan mitään mittavaa kirjoittelua tai ehkä tämä kirjoittelukin on jäänyt marginaaliin.

Hélène Bessette (1918–2000) on ollut olemassa, kirjoittanut ja julkaissut. Jänistin silti. Teokset odottavat nyt hyllyssäni, että tarttuisin niihin mahdollisesti joskus myöhemmin. Syy ei ollut niinkään epäluulo mahdollisen huijauksen varalta vaan keskustelukumppanien puute. Vähemmän unohdettujen avantgardistien kohdalla päästään nopeammin puhumaan asiaa, ehkä jopa viemään keskustelua uusiin suuntiin, kun aikaa ja tilaa ei tarvitse käyttää tekijän ja teosten esittelyyn. Viidakkoon on raivattu polku, vaikka onkin se vaara, että sitä rampataan liian tiuhaan. Tutkimukseni olisi toki omalta osaltaan tehnyt unohdetun kirjailijan tuotantoa taas hieman tunnetummaksi. Avantgarde-tutkijan tehtävä on myös arvioida kohteensa laadullisia ansioita ja kestävyyttä. Joskus kuriositeetit ovat jääneet kuriositeeteiksi syystäkin. Se ei vähennä niiden kiehtovuutta, mutta ”unohdetuilla neroilla” ei pitäisi myöskään olla itseisarvoa.

Sittenkin on tehtävä rajaus. Koska tutkimukseni yksi olennainen kiinnekohta on kertomuksen tutkimuksessa, on luontevaa, etten esimerkiksi etene täysin abstraktin tai strukturaalin elokuvan suuntaan. Tutkimissani teoksissa on yhä kertovia elementtejä, joiden merkityksentuotanto koneistoa sabotoidaan niin, että tekijyyden, äänen ja tilallisuuden kokeilut nousevat niiden radikaaliksi anniksi. Voi hyvinkin olla, että viimeistelyvaiheessa ’radikaali’ korvaa sanan ’kokeellinen’ väitöskirjan työnimessä. Joka tapauksessa valikoimieni tekijöiden ja teosten välillä on sopivasti sekä vertailukelpoisia yhtäläisyyksiä että keskenään vastakkaisia jännitteitä.

Avantgarden tutkimus on tasapainoilua marginaalin oman kaanonin ja marginaalin välillä. Uudelleenjulkaisut onneksi nostavat harvinaisuuksia uusien sukupolvien löydettäväksi. Tässä pienkustantamot ja -levittäjät (vaikkapa Pariisissa toimiva Re:voir) tekevät arvokasta kulttuurityötä. Ja niin vähin erin muuttuu mahdolliseksi keskustella ja vaihtaa mielipiteitä teoksista, joita on vuosikymmenten ajan ollut käytännössä mahdoton nähdä tai lukea. Madeleine Borgomano valittelee 1980-luvulla kirjoittamassaan Durasin elokuvia käsittelevässä läpileikkauksessa, ettei saanut La femme du Gange -elokuvaa nähdäkseen kuin kerran joskus 1970-luvulla. Itsekin käsittelin teosta gradussani lähinnä käsikirjoituksen pohjalta. Pian sen jälkeen se on ollut hankittavissa INA:n verkkokaupasta. Ehkä Hélène Bessettestäkin vielä joskus innostutaan siinä määrin, että pääsen rokkipoliisina tuhahtamaan lukeneeni häntä ennen kuin kukaan muu Suomessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s