Paavo Kässi

Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Poesia 2022, 209 sivua.

Mikään ei miellytä niin kuin kirjan kansi, joka kehittelee taitavasti sisällön teemoja.  

Päivi Mehtosen kirjallisen avantgarden historiaa käsittelevä Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus (Poesia 2022) saa upean viimeistelyn Tommi Musturin kansitaiteesta. Mustat, vaniljankeltaiselle pohjalle tehdyt abstraktit ja osin spraymaalausta muistuttavat kuviot tuovat samanaikaisesti mieleen varhaisen ekspressionismin ja myöhäismodernin skeittikulttuurin. 

Uutta ja vanhaa yhdistävä ote vastaa hienosti Mehtosen teosta, joka on haastava ja runsas katsaus 1900-luvun kirjallisuuden erääseen kokeelliseen kolkkaan. Kirjan pääpaino on saksankielisessä ekspressionistisessa ja dadaistisessa kirjallisuudessa, jota Mehtonen tulkitsee abstraktin taiteen viitekehyksessä. Näkökulma ei ole päälleliimattu vaan perustuu aikakauden omista taiteellisiin manifesteihin, puheenvuoroihin ja teoksiin. Ilahduttavasti kirja perkaa abstraktin kirjallisuuden vaikutusta myös Suomessa esimerkiksi F. E. Sillanpään ja Maila Talvion (sic) kautta. 

Kirja ei niinkään kuvaa abstraktia kirjallisuutta minään yhtenäisenä genrenä tai koulukuntana. Mehtonen kirjoittaa, että ”[m]ikäli mitään yhtenäistä abstraktion poetiikkaa oli koskaan ollutkaan, se hajaantui jo varhain erilaisiksi painotuksiksi ja vastaanotoiksi”. Kyseessä on pikemminkin paneutunut ja rekonstruoiva luenta 1900-luvun alun avantgardistisesta proosasta abstraktina kirjallisena taiteena. 

Tästä syystä kirjan nimi tuntuu hieman harhaanjohtavalta. Abstraktista kirjallisuudesta tulee mieleen eheä esteettinen koulukunta, mitä Mehtosen kuvailema hajaannus ei selvästikään tue. Kun Mehtonen vielä lisää, että abstraktio saatettiin kokea niin ”tyyliksi, esteettiseksi maksiimiksi tai erityisesti kielellisten keinojen varannoksi” aina kirjoittajasta riippuen, tuntuisi kenties osuvammalta puhua kirjallisuuden abstrakteista piirteistä tai kirjallisesta abstraktionismista kuin abstraktista kirjallisuudesta.

Kirjallisen abstraktionismin sirpaleita Mehtonen esittelee kirjassaan valtavan perusteellisesti. Esiin ei nosteta vain Suomessa heikommin tunnettua kirjallisuutta − Carl Einsteinin Bebuquin etunenässä − vaan sen lisäksi teos hioo esiin virkistäviä sävyjä modernin avantgarden perustekijöistä. Mehtonen havainnollistaa onnistuneesti abstraktin taiteen ideoiden läsnäoloa viime vuosisadan alun kokeellisessa kirjallisuudessa. Dadaisti Richard Huelsenbeckin En avant Dada -historiikista on esimerkiksi poimittu kuva, joka kysyy ”Was ist dadaismus???” ja vastaa itse: ”Die abstrakte Kunst.” Dadan kehystäminen abstraktiksi taiteeksi dadaistien omia sanoja käyttäen tuntuu samaan aikaan itsestään selvältä ja silmiä avaavalta. 

Suoraan syvään päätyyn menevä kirjallisuustieteellinen ja -teoreettinen lähestysmistapa pitää toisaalta huolen, että avantgardeen vasta tutustuvalle Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus voi olla liian kova luu. Parkkiintuneemmallekin dadaistille löytyy pureksittavaa Mehtosen keriessä auki 1900-luvun alun aate- ja taidehistoriallisia suuntauksia. Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus ei olekaan pelkästään kirjallisuusarkeologinen uudelleenjärjestely, vaan myös taidesosiologinen ja aatehistoriallinen läpileikkaus viime vuosisadan alun avantgardeliikkeisiin. 

Samalla teos on kiinni myös omassa ajassamme. Banaalin, mimeettisen realismin kritiikki ja sille vaihtoehtoisen estetiikan kehitteleminen on kiinnostavaa luettavaa näin vuosisataa myöhemmin, kun proosaa edelleen samastetaan pervertisti todellisuuden virheettömäksi peiliksi. Tässä suhteessa varsinkin Einsteinin Bebuquin sekä Kandinskyn taideteoreettiset pohdinnat toimivat tärkeinä tapaustutkimuksina koko abstraktin kirjallisuuden käsitteelle sekä esimerkkeinä siitä, mitä kaikkea proosalla oikeasti voisikaan tehdä. 

Jyrkkä asiapitoisuus tekee Mehtosen tutkimuksesta tiheää luettavaa. Peräkkäisissä lauseissa saatetaan käsitellä ensin kuvataiteilija-kirjailija Wassily Kandinskyn kirjallisuusteoreettisia ajatuksia, filosofi Fritz Mauthnerin kielitiedekritiikkiä, anarkisti Gustav Landauerin ajatuksia äänteistä ja lopuksi Immanuel Kantin filosofian merkitystä modernin taidekäsityksen syntyyn. Paikoin tuntuu siltä kuin Mehtonen yrittäisi kuroa kiinni kaiken suomeksi käymättömän keskustelun kirjallisuuden abstraktiudesta yhdellä painotuotteella. 

Pedanttisuudesta johtuen teksti täyttyy kiiloista ja monimutkaisista lausekkeista, mikä tekee kirjan kielestä kohteensa tavoin abstraktia ja jopa tarpeettoman vaikeaa. Seuraava sitaatti sanakirjamaisine keskeytyksineen havainnollistaa teoksen polveilevaa tyyliä, jossa pysähdytään toistuvasti täsmentäviin ristiriitoihin ja alkukielisiin tarkennuksiin:

”Havainnollistaessaan sanan merkitysten sattumanvaraisuutta ja kontingenssia (Zufall in der Sprache), Mauthner käyttää kouluesimerkkinä sanaa ’orava’, saksaksi Eichhörnchen (vrt. Eiche, tammi; Hörnchen, pieni sarvi). Sana on arkikäytössä täysin toimiva, vaikka onkin epätarkka, lähes poeettinen kansanetymologinen yhdistelmä (vrt. ranskan écureuil; myös kreikan σκίουρος, ”varjopyrstöinen”).” (s. 50)

Dadasta kirjoittamisen vaarana on, että dada tarttuu. Abstraktin kirjallisuuden loiston ja kurjuuden kielestä muodostuu beckettmäisen tiheä mosaiikki. Yllä mainitussa esimerkissä on tosin se helppolukuinen piirre, että siinä käytetään tunnettuja inhimillisiä kieliä. Usein teoksen kieli syntetisoituu kohteensa kaltaiseksi, kuten kuvaillessaan Paul Scheerbartin ”ekoralápsista” kirjoitusta parodioivan ”Kikakokú! Ekoraláps!” -manifestin sisältöä. 

Vaikka osa teoksen haastavuudesta johtuukin abstraktiin taiteeseen liittyvän esteettisen problematisoinnin monimutkaisuudesta, teoksen aiheita olisi voinut avata enemmän myös lukijan suuntaan. Tämä näkyy etenkin henkilönostoissa. Siinä missä proosan kannalta tunnetummat hahmot, kuten Gertrude Steiniakin opettanut pragmatisti William James saatetaan esitellä pitkästikin, osa kirjallisen kentän kannalta vähemmän tutuista henkilöistä mainitaan lähinnä nimeltä, vaikka juuri heidän taustoituksensa olisi perustellut paikkaansa paremmin. 

Esimerkiksi politiikan teoreetikko Carl Schmittin nimen Mehtonen mainitsee vain ohimennen kuvaillessaan Zürich-dadan perustajahahmo Hugo Ballin ja utopiafilosofi Ernst Blochin välistä välirikkoa. Natsi-Saksan politiikkaa voimakkaasti edistänyt Schmitt jää lähinnä ensyklopediseksi reunahuomautukseksi, jonka merkitys jää kirjassa hivenen tarpeettomaksi sivuhaaraksi. Toisaalta runsaassa nimien mainitsemisessa on se etu, että Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus toimii myös erinomaisena hakuteoksena. 

Erikoiselta tuntuu myös kirjan takakannen kuvaus abstraktista kirjallisuudesta Suomessa aiemmin tuntemattomana sanataiteen traditiona − Mehtonen kun nimeää abstraktin kirjallisuuden hahmoiksi sellaiset kirjailijat kuten Franz Kafka, Robert Musil, Gertrude Stein ja Virginia Woolf. Vaikka mainitut tekijät ovatkin Suomessa tunnetumpia modernismin ja ekspressionismin kuin abstraktionismin kautta, tuntuu hieman liioitellulta vihjata, ettei heidän teoksiaan tai estetiikkaansa olisi lainkaan tunnettu.

Jos Mehtosen kirjassa jokin selkeä ongelma on, se liittyy mahdollisesti teoksen tietynlaiseen hahmottomuuteen. Teoksen parateksti esittää puhuvansa sanataiteen unohdetusta traditiosta, mutta samalla kirja itse kiistää tällaisen ehyen kirjallisen ilmaisumuodon olemassaolon. En myöskään lukiessani varsinaisesti tunnistanut, mikä tällaisessa kirjallisuudessa on ”loistoa” tai ”kurjuutta”. Mehtonen kyllä käy läpi abstraktin ekspressionismin vaiheita aina toisen maailmansodan jälkeiseen yhdysvaltalaisen ideologiseen taidepolitiikkaan asti, mutta silti teoksen nimen vihjaaman draaman kaari tuntuu erikoiselta. Ehkä teokselle olisi sopinut paremmin se, että monografian sijaan sen luvut olisi jaettu selkeämmin itsenäisiksi esseiksi, joita ei olisi tarvinnut muotoilla kohdettaan totalisoivan ”sanataiteen traditio” -kattonimekkeen alle. 

Vaikka Mehtosen kirjaan on paikoin vaikea päästä sisälle ja sen ”viesti” jää hivenen avoimeksi, Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus sisältää niin paljon tietoa, ettei kenenkään kirjallisuudesta vakavasti kiinnostuneen kannata sitä sivuuttaa. Sen kiistämätön vaikutus näkyy jo suomalaisessa kirjallisuuskentässä. Ilahduttavan lukuisien paneutuneiden kritiikkien ohella Mehtosen työ on näkyvästi läsnä runouslehti Tuli & Savun hiljattain ilmestyneessä Abstrakti-numerossa (1/2023), josta löytyy useampikin Mehtosen itsensä kirjoittama ja osittain yhdessä Sami Sjöbergin kanssa kääntämä abstraktin kirjallisuuden klassikkoteksti. 

Mehtosen kirjan keskeisimpiä ansioita onkin sen poliittisuus. Se esittelee ja problematisoi modernin proosan estetiikkaa tämän päivän tarpeisiin sopivasti tarjoamalla kirjallisuus- ja taidekeskusteluun aidosti uusia näkökulmia. Jokaiselle nykyavantgardistille teos on kuin aikaa vievä aivoraadantapakki, jonka välineitä ei yksinkertaisesti voi olla kokeilematta.