Duchamp: Kannettava museo 

Irmeli Hautamäki

Olen lueskellut Peggy Guggenheimin muistelmia Taiteenrakastajan tunnustuksia (1960) sekä Francine Prosen tuoretta elämäkertaa Peggy Guggenheimista; kirjan alaotsikko on kuvaavasti ”The Shock of the Modern”. Peggy Guggenheimin muistelmat ovat—heikosta suomennoksesta huolimatta—paljon parempaa luettavaa kuin Prosen sekava ja paljastuksilla huomiota hakeva elämäkerta.

Peggy Guggenheimin (1898 – 1979) itseironia ja suorapuheisuus nostaa hänen muistelmansa tunnustusten vaativaan sarjaan. Ratkaisevaa hänen kehitykselleen oli työnteko myyjänä radikaalissa kirjakaupassa New Yorkissa 1920-luvulla; siellä Peggy Guggenheim tutustui kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Hän myöntää tarvinneensa runsaasti apua perustaessaan taidegalleriaa 1930 -luvun puolivälissä Lontoossa. Marcel Duchampista (1887 – 1969), jonka hän oli tuntenut jo vuosia, tuli hänen tärkein mentorinsa. Tuttavuus Duchampin kanssa oli hyvä suositus taiteilijapiireissä, missä Peggy Guggenheim otettiin hyvin vastaan. ”Marcel järjesti minulle näyttelyitä ja antoi minulle parhaat neuvonsa. Minun täytyy kiittää häntä siitä, että hän tutustutti minut modernin taiteen maailmaan” hän kirjoittaa.

Peggy sai apua Marcelilta muutenkin kuin näyttelyiden järjestämisessä. Prose kertoo monista tapauksista, missä hyvähermoinen Duchamp ratkaisi taiteilijoiden ja muiden riitoja, jotka yltyivät välillä tappeluksi. Yksi kahakka syntyi toisen maailmansodan aikaan 1941 Marseilles’ issa,  kun eräs nainen väitti illanvietossa, että Guggenheimin taidekokoelma olisi hukkunut Atlantilla, missä se oli matkalla Yhdysvaltoihin turvaan natsien valtaamasta Ranskasta. Paikalla olleet, Duchamp mukaan lukien järkyttyivät. Uusi shokki seurasi, kun nainen ilmoitti kyynisesti, että laivan uppoaminen olikin vitsi.

Peggy Guggenheimin ex-aviomies Laurence Vail suuttui ja kävi naisen kimppuun uhaten tappaa tämän, mutta Marcel Duchamp meni väliin ehdottaen, että nainen menisi lepäämään hänen hotellihuoneeseensa. Tämän kuultuaan väkivaltainen Vail uhkasi tappaa sekä naisen että Duchampin, sillä hän oli sattumoisin naimisissa kyseisen naisen kanssa. Traaginen kohtaus, josta ei puutu komiikkaa, päättyi siten, että nainen juoksi kyynelehtien pitkin Marseilles’in katuja Vail toisella ja Duchamp toisella puolellaan.

Modernia taidetta ajatellen pelissä oli paljon: Guggenheimin USA:han matkalla ollut kokoelma käsitti 150 teosta, jotka muodostivat siihenastisen avantgarden parhaimmiston. ”Jos Peggyn kokoelma olisi hukkunut merellä, monet amerikkalaiset eivät olisi koskaan nähneet parhaimpia teoksia, jotka oli tehty Euroopassa ennen sotaa” Francine Prose toteaa. Duchampin neuvokkuutta tarvittiin myös Guggenheimin kokoelman laivaamiseen Yhdysvaltoihin. Tulli- ym. määräykset olisivat hidastaneet teosten maahan pääsyä, mutta Duchamp keksi lähettää teokset valtameren yli Guggenheimin henkilökohtaisina kotitaloustarvikkeina. Peggy ja Marcel todella pakkasivat patoja ja kattiloita taideteosten joukkoon siltä varalta, että tulli tekisi tarkastuksen. Useimpia kokoelman teoksia, varsinkaan Brancusin veistoksia, ei tuolloin osattu vielä Yhdysvalloissa pitää taiteena.

Mainittakoon, että natsit tuhosivat valtavan määrän avantgardetaidetta Pariisissa 1939. Ranskan kansallisgalleria Louvre ei suostunut sijoittamaan Guggenheimin modernin taiteen kokoelmaa turvasäilöihinsä, jonne museon klassisen aikakauden teokset, Chardinit ja Poussinit vietiin. Guggenheim- kokoelmassa oli teoksia Kleeltä, Picabialta, Braquelta, mukana olivat myös Leger, Delaunay, Mondrian, Miro, Max Ernst, de Chirico, Brancusi, Giacometti, Moore jne.

Edellinen ja monet muut anekdootit, joissa Marcel Duchamp osoitti neuvokkuutta ja tervettä järkeä, tuovat tervetullutta vaihtelua taidehistorian antamaan kuvaan Duchampista. Taidehistoriahan kuvaa Duchampin lähinnä kummajaisena, joka ei ollut tästä maailmasta. Duchamp oli kuitenkin hyvin käytännöllinen ihminen: hän mm. salakuljetti sodan aikana omia teoksiaan Pariisista Etelä-Ranskan miehittämättömälle alueelle juustokauppiaaksi tekeytyneenä.

Peggy Guggenheimin muistelmat ja elämäkerta tarjoavat erään selityksen taidehistorian suureen arvoitukseen, miksi Marcel Duchamp lakkasi tekemästä taidetta 20-luvun jälkeen. Kirjoista saa kuvan, että Duchamp oli koko 1930-luvun ja 40-luvun ajan kiireinen järjestäessään näyttelyitä, jos ei Guggenheimin niin sitten surrealistien tai muiden kanssa. Näyttelyhankkeet ja ripustukset veivät aikaa, varsinkin kun Marcel Duchampin apua tarvittiin vähän joka paikassa.

Peggy Guggenheim kertoo esimerkiksi tilanneensa suuren seinämaalauksen kotiinsa Jackson Pollockilta. Pollock ei kuitenkaan onnistunut kiinnittämään sitä itse seinälle. Hysteeriseen tilaan joutunut taiteilija soitti minuutin väliajoin Guggenheimille galleriaan vaatien tätä tulemaan paikalle. Pollock alkoi myös tyhjentää talon alkoholivarastoa ja riisui lopulta kaikki vaatteensa keskellä olohuonetta, missä parhaillaan oli vieraita. Tilanne ratkesi vasta, kun  Duchamp tuli hätiin ja taulu saatiin hänen avustuksellaan seinälle.

Jackson Pollock: yksityiskohta teoksesta Eyes in the Fire

Francine Prose kertoo, että Duchamp joutui selvittämään myös John Cagen ja Peggy Guggenheimin välejä 1940-luvulla. Guggenheim, joka oli äärettömän mustasukkainen ja omistava kokoelmastaan, oli suuttunut Cagen luvattua konserttinsa ensiesityksen toisaalle ennen Guggenheimin Art of This Century galleriassa sovittua esitystä. Riideltyään mesenaattinsa Guggenheimin kanssa  Cage joutui epätoivoon ja purskahti itkuun tämän kotona luullessaan uransa loppuvan siihen. Huoneessa sattui kuitenkin olemaan Duchamp, joka istuen keinutuolissa ja sikaria poltellen rauhoitteli Cagea sanoi, ettei tämän tarvinnut välittää ’tämän maailman Peggy Guggenheimeista’.

Ehkä ei ole liioiteltua sanoa, että ilman Peggy Guggenheimia ja Marcel Duchampia eräs kaikkien huomattavimpia 1900-luvun taidekokoelmia olisi jäänyt syntymättä. Euroopasta alkaneen modernin taiteen läpimurtoa ei olisi ehkä lainkaan tapahunut Amerikassa. Peggy Guggenheimin maku oli rohkea ja kauaskatseinen. Duchampille näyttelyt ja teosten saaminen kokoelmiin olivat työtä modernin taiteen hyväksi, mitä hän piti ehkä yhtä tärkeänä kuin omaa taiteellista työtään, vaikkei tehnyt siitä koskaan numeroa.

Peggy Guggenheimin kokoelma on esillä Venetsiassa Palazzo Venier dei Leonissa. Sen omistaa ja sitä hallinnoi Peggy Guggnheimin sedän Solomon R. Guggenheimin säätiö.

Lähteet:

Francine Prose: Peggy Guggenheim, the Shock of the Modern, 2015. Yale University Press.

Peggy Guggneheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia, 2011. Suom. Riie Heikkilä. Alkut. Confessions of an Art Addict, 1960.