Marja Härmänmaa

”Rakas ystävä, maailman on tajuttava, että olen kykenevä kaikkeen.”^[1]

1. ”Natale di sangue” – veren joulu

“Veren joulu” on kirjailija Gabriele D’Annunzion antama nimi sata vuotta sitten vuonna 1920 käydyille taisteluille Fiumen tasavallassa, nykyisessä Rijekan kaupungissa Kroatiassa, Italian kuningaskunnan ja D’Annunzion oman armeijan välillä. Yhteenotot alkoivat jouluaattona, ja ne vaativat noin satakunta kuolonuhria molemmin puolin, kunnes joulukuun 31. päivänä D’Annunzio allekirjoitti antautumissopimuksen. Tämän seurauksena D’Annunzion legioonalaiset ryhtyivät vetäytymään tasavallasta, ja D’Annunzio itse siirtyi Venetsiaan 18. tammikuuta 1921. Tässä artikkelissani en vedä paralleeleja ”verisen joulun” ja vuoden 2020 koronajoulun välille, vaan käsittelen taiteen ja politiikan mielenkiintoista liittoa ja sitä mitä seuraa, kun runoilija ryhtyy poliitikoksi.

2. Kirjallisuutta ja politiikkaa

Gabriele D’Annunzion (1863-1938) kirjallisen tuotannon laajuus oli ja on eittämättä ihailtava. Kaiken kaikkiaan elämänsä aikana D’Annunzio kirjoitti seitsemän romaania, kahdeksan näytelmää, kaksi novellikokoelmaa, yhdeksän runokokoelmaa, neljä omaelämäkerrallista proosateosta sekä lukuisia, jopa satoja artikkeleita. Yli puoli vuosisataa kestäneen uransa aikana D’Annunzio myös uudisti italialaista kirjallisuutta merkittävällä tavalla. Hän aloitti verismon, italialaisen realismin hengessä, josta tuloksena olivat ensimmäiset novellit. Ulkomaalaisten, erityisesti ranskalaisten vaikutteiden ansiosta hänestä tuli italialaisen decadentismon ja estetismin merkittävin edustaja, ja tällä aikakaudella syntyivät hänen romaaninsa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä tuotannossa D’Annunzio siirtyi modernismiin. Modernismin ”inward turn”, kääntyminen sisään päin, ilmeni D’Annunzion kohdalla omaelämäkerrallisina teoksina. Halu ilmaista “oman aikansa henkeä” johti tietoiseen muutokseen kerronnallisessa traditiossa kirjailijan loitotessa entisestään todellisuudesta ja keskittyessä sisäisen maailmansa, tunteiden ja mielikuvien analyysiin, sekä kokeileviin muotoihin ja ilmaisukeinoihin, kuten sisäiseen monologiin. 

Sen sijaan D’Annunzion suhde avantgardeen jäi etäiseksi, ja syytkin ovat yksiselitteiset. Toisin kuin avantgardistiset taiteilijat, jotka ”sylkivät päin yleisöä”, D’Annunzio halusi lukijoita. Ja ennen kaikkea ihailijoita, kuten Max Nordaun kuvaama degeneroitunut egomaanikko.^[i] Tämä on käsittääkseni tärkein syy, joka ajoi hänet mukaan politiikkaankin. Aikanaan maailmankuulua kirjailijaa ihailtiin ja kadehdittiin myös Italiassa, mutta 1900-luvun alussa nuoremmat kirjailijat pitivät häntä myös vanhentuneena. Muun muassa futurismin perustajan F.T. Marinettin (1876-1944) suhtautuminen yli kymmenen vuotta vanhempaan runoilijaan oli juuri tämän ristiriidan värittämä. Päiväkirjoissaan Marinetti kirjoittikin seuraavan merkinnän syyskuussa 1919: ”D’Annunzio on ihmeellinen, tahdon, voiman, oveluuden onnekas mies. Mutta hän on jäänyt esteetikoksi. Rohkeat teot ovat hänelle mania, hän on kauniiden lauseiden ja niiden keskinkertaisten ihmisten vanki, jotka palvovat häntä ja tyydyttävät hänen pakkomielteitään.”^[ii]

Loistava kirjallinen ura tai legendaarisiksi jääneet naissuhteet eivät riittäneet D’Annunziolle. Aikana, jolloin demokraattinen järjestelmä otti kaikkialla maailmassa ensimmäisiä huojuvia askeliaan, myös D’Annunzio tunsi vetoa sen tarjoamaan mahdollisuuteen osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, siispä tuumasta toimeen. D’Annunzio aloitti poliittisen uransa kansanedustajana vuosina 1897-1900. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hän puolusti raivoisasti Italian liittymistä sotaan sekä kynällään että puheillaan, ja sodan aikana sankari-ideologialleen uskollisena hän kiistattomasti kunnostautui taistelukentillä, erityisesti sotilaslentäjänä. D’Annunzion maineikkaita tekoja olivat muun muassa lento Wienin yli sekä osallistuminen niin kutsuttuun Buccarin pilaan, La Beffa di Buccari, jossa italialainen yksikkö tunkeutui pienillä veneillä Kroatian rannikolla olevaan Buccarin lahteen tarkoituksenaan tuhota siellä oleva itävaltalaisten laivasto. Vaikka laivaston tuhoaminen epäonnistui, oli italialaisten uhkarohkealla teolla merkittävä propagandistinen vaikutus raskaita tappioita kärsineessä maassa; lienee turha sanoa, että iskun nimi, La Beffa di Buccari, oli peräisin D’Annunzion kynästä. D’Annunzion poliittinen ura huipentui  Fiumen kaupungin (nykyään Rijeka) valtaukseen Kroatiassa ja oman tasavallan perustamiseen.

D’Annunzio oli monessa suhteessa aikakautensa lapsi. Hänen teoksensa ja ajatuksensa ilmentävät fin de sièclen monimuotoista ideologiaa, jolle merkittävän panoksen antoi Friedrich Nietzsche. Nietzsche oli eittämättä myös D’Annunzion maailmankatsomuksen tärkein vaikuttaja. D’Annunzio tutustui Nietzschen tuotantoon 1890-luvun alussa, ja pian hänestä tuli saksalaisen muotifilosofin ajatusten tärkein levittäjä Italiassa siitäkin huolimatta, että hän omaksui Nietzschen opit sangen pintapuolisesti ja päämäärähakuisesti.^[iii] Erityisesti Nietzschen kaikkea muuta kuin yksiselitteinen käsitys yli-ihmisestä innoitti D’Annunziotakin tulkitsemaan sitä omalla tavallaan. Nietzscheä mukaillen hän pyrki oikeuttamaan ylevän ajatuksen omasta itsestään, vitaalisuuden ja sensuaalisuuden, josta hän romaanissaan Il Fuoco (1900; vapaasti suomennettuna ”liekki”) totesi seuraavaa: ”nautinto on se varmin tapa saada tietoa, jonka luonto on meille antanut”.^[iv] Nietzscheltä D’Annunzio omaksui myös vapauden toimia oman tahdon mukaisesti, kauneuden kultin, antikristillisyyden, antiporvarillisuuden ja elitismin sekä moraalittomuuden – mitkä hyvin myös ilmenivät hänen politikoinnissaan.

Nietzschen ajatuksenjuoksua seuraten D’Annunzionkin mukaan modernissa maailmassa vallitsi eettinen ja poliittinen dekadenssi, joka oli suureksi osaksi seurausta vallitsevasta ”orjamoraalista”: kristinuskosta, demokratiasta, ja vasemmistolaisista tasa-arvon ihanteista. Moderni yhteiskunta oli typerä, keinotekoinen ja tylsä. Se oli sangen kykenevä tuottamaan kulutushyödykkeitä ja koneita, mutta ei luovuutta. Erityisen kriittisesti D’Annunzio suhtautui demokratiaan, jota hän runoteoksessaan Maia (1903) kuvasi seuraavin sanoin: ”epämuodostunut vammainen rampa, / päätön hirviö, jolla on / aasin keho ja sian saparo.”^[v]

Fin de sièclen kulttuurille tyypillinen kauneuden ihannointi heijasti esteetikkojen halua paeta modernin maailman todellisuudesta, joka keskiluokkaistumisen, teollistumisen ja kaupungistumisen myötä näyttäytyi rumana ja vulgaarina. Esteetikolle elämän merkitys oli kauneuden palvonnassa ja sen tuottamisessa sekä taiteen ja elämän yhdistämisessä, kuten päähenkilö Stelio Èffrenan kohdalla D’Annunzion romaanissa Il Fuoco: 

“Hän oli toteuttanut itsessään taiteen ja elämän intiimin liiton ja löytänyt siten syvältä sisimmästään harmonioiden loputtoman lähteen. Hän oli onnistunut toistamaan hengessään, vailla keskeytyksiä, mysteerisen olotilan, josta syntyy kauneuden teos, ja muuttamaan yhtäkkiä ihanteellisiksi hahmoiksi kaikki ohimenevät olennot hänen häilyvässä olemassaolossaan.”^[vi]

Esteetikon lisäksi D’Annunzio oli ja halusi olla ”Il Vate”, ”kirjailija, joka tulkitsee ja julistaa massojen tunteita”, ”profeetallinen opas”. Kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ilmeni 1800-luvun lopun kirjailijoissa reaktiona koko intelligentsian arvostuksen romahtamiselle porvarillisessa yhteiskunnassa; Charles Baudelaire on legendaarisesti kuvannut tilannetta proosarunoteoksessaan ”Perte d’auréole” (1869, auran menetys). Tavoite kohottaa kirjailijoiden ja älymystön arvostusta eittämättä vaikutti D’Annunzionkin tavoitteisiin toteuttaa maailman spirituaalinen transformaatio, luoda uusi, sankarillisuudelle, luovuudelle ja neroudelle perustuva yhteiskunta.^[vii] Siten syntyi poliittinen ohjelma, jonka keskeisenä elementtinä oli nationalismi: Italiasta oli tehtävä suurvalta hinnalla millä hyvänsä. Lähes yhtä tärkeä oli estetiikka. Poliittisen päätöksenteon tuli perustua taiteelle ja estetiikalle, sillä eihän tavoitteena ollut utilitaristinen vaan kaunis maailma.

Utilitarismin vastustaminen kävi oitis ilmi D’Annunzion legendaarisesta vaalipuheesta, jonka hän piti synnyinkaupungissaan Pesacarassa elokuussa 1897, keskellä estetismin kauttaan. Noin 15 sivua pitkässä puheessa ei ole sanaakaan yhteiskunnallisista ongelmista, taloudellisista kysymyksistä tai mistään sellaisesta, joka yleensä yhdistetään politiikkaan. Syrjäisen pikkukaupungin asukkaille D’Annunzio esitteli itsensä ”ei miehenä, joka pyytäisi itselleen ääniä, vaan runoilijana, joka tunnistaa pyhät siteet, jotka yhdistävät hänen sielunsa hänen heimonsa sieluun ja sen maan voimaan.”^[viii]

Syntymäkaupunkinsa perinnön ja ”heimonsa geniuksen” merkityksen korostamisen lisäksi D’Annunzion vaalipuhe keskittyi ennen muuta kauneuden ylistämiseen: ”Italian tulevaisuus on erottamaton Kauneudesta, jonka äiti se on.”^[ix]D’Annunzion lennokas, metaforien, sivistyssanojen ja historiallisten viittausten värittämä puhe, jossa ei ollut hitustakaan konkretiaa, jäi mitä suurimmalla todennäköisyydellä käsittämättömäksi maaseudun monilta osin lukutaidottomalle yleisölle. Mutta se ei estänyt heitä luottamasta runoilijaan. Kansan tahto on laki, ja D’Annunziosta tuli kotiseutunsa edustaja kansallisessa eduskunnassa. D’Annunzion vaalivoitto pantiin merkille niin Italiassa kuin ulkomaillakin. Siinä missä italialainen lehdistö tuomitsi hänen pompöösit sanansa epäjohdonmukaisiksi ja latinalaisen suuruuden ylistämisen anakronistiseksi, ranskalainen kirjailija Melchior de Vogüé risti hänet ”Kauneuden ehdokkaaksi”.^[x]

Omaperäinen suhtautuminen politiikkaan ilmeni tavalla, jolla D’Annunzio uudisti perinteisen poliittisen kentän. Pian eduskuntaan päästyään hän ilmoitti olevansa “oikeiston ja vasemmiston tuolla puolen” ja kirjoitti siitä näin eräälle sanomalehtimiehelle:

”Olen oikeiston ja vasemmiston tuolla puolen, kuten hyvän ja pahankin (!!!) – Olen nähnyt, että eräät sanomalehdet esittelevät minut oikeiston ministeriehdokkaana. Mutta sinä tiedät, paremmin kuin eräät, että toimintani Montecitorion vanhoilla penkeillä on oleva häikäisevää ja ainutlaatuista. Minä kuulun itselleni… Olen siis kiitollinen sinulle, jos tätä seikkailua käsitellessäsi esittelet minut kiihkeänä vanhojen tunnuksien vihaajana. Olen elämän enkä muodollisuuksien mies.”^[xi]

D’Annunzio pääsi parlamenttiin oikeiston riveistä, mutta muutaman vuoden kuluttua hän suoritti kuuluisan ”hyppynsä pensasaidan yli” vasemmistoon. Entisille puoluetovereilleen hän tyytyi tokaisemaan: ”Älyllisenä ihmisenä menen kohti elämää.”^[xii]

3. Fiumen tasavalta (12.9.1919 – 18.1.1921)

”Sanomalehden uusin numero saapui. Tajunnanräjäyttävä uutinen. D’Annunzio on vallannut Fiumen! Pidättelen innostustani. Päätän lähteä Fiumeen huomenna.” F.T. Marinetti, päiväkirjamerkintä 13.9.1919.^[xiii]

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Italiassa levisi tyytymättömyys rauhansopimukseen. Italia kuului voittajavaltioihin, mutta sen vaateita maa-alueista ei kunnioitettu; toisin sanoen Italian edustusto saapui rauhanneuvotteluihin myöhässä, jolloin uusista rajoista oli jo päätetty. Voitto oli ”silvottu”, ”vittora mutilata”, jollaiseksi D’Annunzio sen risti. Mussolinille “toverilleen uskossa ja väkivallassa” hän kirjoitti seuraavaa: ”Arpa on heitetty. Nousen sängystä kuumeisena. En voi toimia toisin. Jälleen kerran mieli hallitsee surkeaa kehoa.”^[xiv] Italian kuningaskunta ei reagoinut eikä liioin Kansainliitto, kun D’Annunzio syyskuussa 1919 keräsi ympärilleen noin 2 600 miehen armeijan (Fiumen legioonalaiset, i legionari fiumani) ja ryhtyi korjaamaan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta valloittamalla Fiumen kaupungin Kroatian rannikolla ja perustamalla sinne oman tasavaltansa.

D’Annunziota Fiumeen seuranneet italialaiset olivat kirjava porukka, joka muodostui revanssia kaipaavista sotaveteraaneista, seikkailua hakevista eri alojen taiteilijoista ja Italian poliittiseen elämään kyllästyneistä yhteiskunta-aktivisteista. Sen hallituksessa istui muun muassa amerikkalaisia toimittajia ja runoilijoita, belgialaisia kirjailijoita, italialaisia liikemiehiä, radikaaleja ammattiliittolaisia ja anarkisteja.^[xv] Italian silloinen pääministeri Francesco Saverio Nitti muistelee ”fiumelaisia” näin:

”Muutaman viikon sisällä Fiumeen saapui kaikkialta mitä oudoimpia ja erilaisimpia tyyppejä. Mukana oli nuoria idealisteja, jotka aidosti uskoivat aloittavansa suuren kansallisen liikkeen ja ottivat tosissaan D’Annunzion sanat ja julistukset ja retoriset ja usein myös naurettavat purkaukset.”^[xvi]

Yhdessä vallankumouksellisen ammattiliittolaisen Alceste De Ambriksen (1874-1934) kanssa D’Annunzio kirjoitti Fiumen perustuslain, La Carta del Carnaron. Perustuslaissa on nähtävissä vaikutteita vallankumouksellisesta syndikalismista, anarkistisesta individualismista, Venetsian muinaisesta tasavallasta La Serenissimasta sekä Sveitsin kantoneista. Monessa suhteessa radikaali ja edistyksellinen ohjelma takasi mm. naisten täydellisen tasa-arvon, uskonnonvapauden, kaikenkattavan sosiaaliturvan, sairausvakuutuksen, vanhusten huollon sekä suoran demokratian. Kansan integroiminen valtioon tapahtui korporaatioissa, joita oli kaiken kaikkiaan yhdeksän. Jokaisen kansalaisen oli kuuluttava yhteen korporaatioon. Ne olivat itsenäisiä hallinnollisia yksiköitä, joilla oli oikeus verottaa ja organisoida jäsenensä, ja autonomisina ne päättivät itse omasta kehityksestään. Kansan innostusta yhteiskunnallisiin asioihin pidettiin yllä erilaisilla rituaaleilla ja juhlallisuuksilla. Kulttuuri oli erottamaton osa politiikkaa, ja taiteiden merkitystä korostettiin anarkististen yhteiskuntautopioiden mukaisesti. Fiumessa oli vapaa yliopisto, taideakatemia ja musiikkikoulu. Jokaisessa kunnassa oli lisäksi valtion avustuksella toimivat orkesteri ja kuoro, jotka antoivat ilmaisia konsertteja, sillä D’Annunzion mukaan ”musiikki on kuin rituaalinen kieli, joka ylevöittää elämää ja elämistä.”^[xvii]

Vaikka teoriassa Fiumen tasavalta vaikutti ainakin jossain määrin vakavasti otettavalta poliittiselta hankkeelta, Nitti oli asiasta eri mieltä ja kirjoitti: 

”Muiden titteleiden puuttuessa D’Annunzio nimitti itsensä komentajaksi [comandante]. Hän oli muuttanut kuvernöörin palatsiin ja tavoilleen uskollisena sekä niitä liioitellen esiintyi pienenä ylenpalttisena ja tuhlailevana hallitsijana. Hänellä ei ollut mitään kokemusta hallitsemisesta eikä liioin hallinnosta. Hän antoi usein mitä järjettömimpiä käskyjä, joita toteutettiin kehnoimmalla mahdollisella tavalla. D’Annunzion itsensä lisäksi hallintoon kuului sotilaskomitea ja kansallinen neuvosto, jotka kaikki toteuttivat mitä suurimmassa määrin virheitä ja mielettömyyksiä.”^[xviii]  

Käytännössä tunnelma Fiumessa oli kuin karnevaaleissa. Julkisia seremonioita, paraateja ja kulkueita järjestettiin säännöllisesti. Rikollisia vapautettiin vankiloista ja rikollisuutta katsottiin ylipäätään läpi sormien. Seksuaalinen käyttäytyminen oli ”villiä”, erityisesti tasavallan johdon parissa, ja kokaiinin käyttö laajalle levinnyttä. D’Annunzion retoriikassa Fiume kuitenkin ylevöityi. Se oli ”marttyyri”, ”vastarinnan viriili lähde”, ”tuli joka polttaa korruptoituneen maailman”, ”luovuuden lähde”, ”ainoa valtakunta maan päällä, jossa elämä sai uuden merkityksen”, ”elämän kaupunki”.^[xix]

4. Modernin politiikan oppitunti

D’Annunzion merkitys modernille yhteiskuntaelämälle on kiistaton. Hän oli yksi ensimmäisistä julkishahmoista, joka 16-vuotiaana, markkinoidakseen ensimmäistä runokokoelmaansa ilmoitti lehdessä omasta kuolemastaan; myöhemmin, saadakseen huomiota, hän ei peitellyt värikästä seksielämäänsä, jonka valitettavasti italialaiset pääsääntöisesti muistavat hänen klassikoiksi muodostuneiden kirjallisten teoksiensa sijaan. Verbaalisesti lahjakkaana ihmisenä hän uudisti italian kieltä monella eri tavalla ja kehitti mainoslauseita, tuotemerkkejä, huudahduksia ja iskulauseita, joista monet ovat edelleen käytössä. Politiikassa D’Annunzio ei ainoastaan tajunnut rituaalien ja symbolien merkitystä kansan innostamiseksi, vaan hän myös loi uuden poliittisen retoriikan, johon hän ammensi kaksin käsin elementtejä uskonnollisesta retoriikasta, ja kehitti aivan uuden tavan kommunikoida ”massojen” kanssa korvaten puheen pitämisen dialogilla. 

Myös Mussolini kävi Fiumessa, ja todisteena aateveljeydestä hänen sanomalehtensä La Gazzetta del Popolo julkaisi uskollisesti D’Annunzion poliittisia kirjoituksia. Jo tasavallan perustamista seuraavien ensimmäisten päivien jälkeen D’Annunzio uhkasi ”heittää arvan uudestaan”. Hän ryhtyi puhumaan ”marssista Roomaan” ja vallankumouksen laajentamisesta koko Italiaan. Mussolini innostui ajatuksesta ja laati siitä yksityiskohtaisen toimintastrategian, jonka hän esitteli D’Annunziolle syyskuussa 1919.^[xx] Italian valtaaminen ei toteutunut, ennen kuin Mussolini vuonna 1922 toteutti oman ”marssinsa Roomaan” – ilman D’Annunziota, jossa hän näki enää vain vaarallisen kilpailijan. Mussolini kuitenkin omaksui tältä ”protofasistilta” muun muassa roomalaisen tervehdyksen, tyylin puhua kansalle, monet huudahdukset ja iskulauseet, kuten ”Eja Eja ala là”, uuden kalenterin käytön merkiksi uudesta aikakaudesta, korporativismin, uskonnollisten symbolien käytön politiikassa ja politiikan muuttamisen uskonnoksi.^[xxi]

Mussolinin jälkeisessä Italiassa D’Annunzion poliittinen perinne oli nähtävissä erityisesti entisessä pääministerissä, Silvio Berlusconissa, jonka mundaani elämäntyyli, johon kuuluivat naiset, huumeet ja yltiöpäiset juhlat, henkilökohtaiseen vetovoimaan luottaminen selkeän poliittisen ohjelman sijasta sekä politiikan mieltäminen yhteiskunnalliseksi teatteriksi pikemmin kuin yhteisten asioiden hoitamiseksi muistuttavat erehdyttävästi fin de sièclen runoilija-poliitikkoa. D’Annunzion poliittisen tyylin vaikutus ei kuitenkaan rajoitu Italiaan. Fiumen historiaan perehtynyt Michael A. Ledeen pitää D’Annunzion tasavaltaa modernin politiikan mikrokosmoksena ja merkityksellisenä ylipäätään modernin politiikan kehittymiselle. Hänen mukaansa D’Annunzion politiikasta on tullut länsimaisen politiikan normi 1900-luvun kuluessa. Nykyajan poliitikot ovat sen poliittisen tradition perillisiä, joka kehitettiin niiden 16 kuukauden aikana, kun Fiume oli runoilijan vallassa. Massapolitiikasta on tullut todellisuutta niiden ansiosta, jotka aikoinaan saivat kansan osallistumaan politiikkaan, ja heidän parissaan D’Annunzion asema on keskeinen.^[xxii]

---

^[i] Max Nordau: Degeneration (1892-1893). University of Nebraska Press, Lincoln and London 1993, pp. 241-266.

^[ii] Filippo Tommaso Marinetti: Taccuini 1915/1921. A cura di Alberto Bertoni. Il Mulino, Bologna, (1989) p.439.

^[iii] Ks. esim. Marja Härmänmaa: “Anatomy of the Superman: Gabriele D’Annunzio’s Response to Nietzsche”, The European Legacy, 24:1, (2019) 59-75, DOI: 10.1080/10848770.2018.1538121

^[iv] Gabriele D’Annunzio: Il Fuoco. Parte 1 [3], 60. Biblioteca Italiana Zanichelli, DVD-ROM, 2010 [BIZ].

^[v] Gabriele D’Annunzio: Maia. Laus vitae, 18, 334. BIZ.

^[vi] Gabriele D’Annunzio: Il Fuoco. Parte 1, [1], 34. BIZ

^[vii] Michale A. Ledeen: D’Annunzio. The First Duce. Transaction Publishers, New Brunswick (U.S.A.) and London (U.K.), (1977) 2009, 4.

^[viii] Gabriele D’Annunzio: “Agli elettori di Ortona”, Scritti giornalistici II. A cura di Annamaria Andreoli. Mondadori, Milano 2003, p. 266.

^[ix] Gabriele D’Annunzio: “Agli elettori di Ortona”, Scritti giornalistici II. A cura di Annamaria Andreoli. Mondadori, Milano 2003, p. 274.

^[x] Annamaria Andreoli: “Note”, in Gabriele D’Annunzio: Scritti giornalistici II. A cura di Annamaria Andreoli. Mondadori, Milano 2003, p. 1580.

^[xi] Nyt teoksessa Annamaria Andreoli: Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, p. 307. Italian parlamentti kokoontuu Palazzo Montecitoriossa.

^[xii] Annamaria Andreoli: : Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, p. 349.

^[xiii] Filippo Tommaso Marinetti: Taccuini 1915/1921. A cura di Alberto Bertoni. Il Mulino, Bologna, (1987) p.431.

^[xiv] Annamaria Andreoli: Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, p. 567-568.

^[xv] Fiumen tasavallasta, ks. Michale A Ledeen: D’Annunzio. The First Duce. Transaction Publishers, New Brunswick (U.S.A.) and London (U.K.), (1977) 2009.

^[xvi] Annamaria Andreoli: Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, pp. 573.

^[xvii] Gabriele D’Annunzio: La fiamma intelligente. In D’Annunzio, Prose di ricerca I. A cura di Annamaria Andreoli e Giorgio Zanetti. Mondadori, Milano 2005, p. 128.

^[xviii] Annamaria Andreoli: Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, pp. 573.

^[xix] Gabriele D’Annunzio: L’Urna esausta (12 settembre – 31 dicembre 1919). In D’Annunzio: Prose di ricerca I. A cura di Annamaria Andreoli e Giorgio Zanetti. Mondadori, Milano 2005, pp. 933-1068. Teokseen on koottu D’Annunzion Fiumessa pitämät puheet syksyllä 1919.

^[xx] Annamaria Andreoli: Il vivere inimitabile. Vita di Gabriele D’Annunzio. Mondadori, Milano 2001, pp. 571-572, 574.

^[xxi] Ledeen, 200-203.

^[xxii] Ledeen, p. xiii.