Luulin tuntevani Elonkorjaajat

Maria Laukka

Artikkeli on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kulttuurilehti Mustekalassa 18.2.2004 

Nimi oli hauska jo silloin kun se keksittiin. Se toi hupaisesti mieleen Courbet´n Tähkänpoimijat, jopa Iltakellot, kuin viestinä siitä, että Olle Mallanderin mahdollisuuksien maailmassa myös populaaritaide, taide reproduktion aikakaudella, oli mitä suurimman mielenkiinnon kohteena. Tämä kiinnosti minua, olin kotona Tehtaankadulla ripustanut seinälle valtavan kultakehyksisen Taistelevat metsot– jäljennöksen ja
etsiskelin romukaupoista myös Rebekka kaivolla- veistoksen kipsikopiota. Nämä protestina salonkitaidetta ja vuosien varrella nautittua taideopetusta vastaan.

Kun Elonkorjaajista tuli 70-luvun lopulla Oraansuojelijoita, he paljastivat oikean karvansa. Uuden ajan Aura oli aivan toisenlainen lehti kuin 60-luvun Iiris oli ollut – eikä enää minun lehteni. Silloin olivat Halvat huvit jo osaltani ohi. Minun oli aika toimia Demokraattisissa koulutyöntekijöissä. Joogan ja kasvissyönnin maailma sopi pojille, joiden nuoruus oli pitkäksi venähtänyt.

Vasta kun Amos Andersonilla oli vuonna 2001 näyttely ’Itätuulen tuomaa’, jossa oli esillä Ollen yhdessä nuorempien kollegojensa Thomas Wulffin ja Thomas Enckellin kanssa keräämää buddhalaista taidetta täydennettynä Ehrnroothin kokoelman aarteilla, ymmärsin Elonkorjaajien jossakin vaiheessa aikuistuneen. Eikä suinkaan liian varhain.

Olle Mallander oli aina kiinnostunut taiteen marginaali-ilmiöistä. Enemmänkin: hän veti ne keskiöön. Siihen mahtuivat yhtä hyvin Venäjän avantgarde, jota siihen aikaan heikosti tunnettiin, pop-taiteen pioneerit ja nämä kotimaiset rajan ylitykset, joita silloin helposti riman alituksiksi arvioitiin.

Underground-sarjakuvat ja mainoskuvan harjoittama vaarallinen piilovaikuttaminen sopivat Ollen ohjelmaan. Siihen mahtuivat myös lasten piirustukset. Järjestin niistä näyttelyn ’Lapsen silmin’ Mallanderin johtamaan Halvat Huvit-galleriaan, josta silloin käytetiin nimeä Cheap Thrills. Näyttelyssä oli muutamien lasten eri ikäkausina tekemiä piirustuksia, joiltakin aikuisikään saakka. Samassa galleriassa samoihin aikoihin oli laatuaan ensimmäinen albumitaide-näyttely, harrastelijavalokuvaaja Yrjö Virtasen muistonäyttely, jonka kokosimme yhdessä silloisten opiskelijoitteni kanssa.

Ihmettelin silloin hieman, miten Olle Mallander oli saanut aikaan skisman Taide-lehden kanssa, joka silloin oli liberaalin Jaakko Lintisen toimittama. Olle halusi esittää Taide-lehden taantumuksen linnakkeena ja oman Iiris-lehtensä taidemaailman uudistajana. Oikeassa Olle olikin. Neuvottelevampi linja olisi saanut Harro Koskisen Sikamessiaan ja Leo Lindstenin karheat kotimaiset pop-maalaukset Taide-lehteen pienellä ja marginaalissa. Nyt ne olivat komeasti erillään manifesteina vastakulttuurilehdessä.

Olle vastusti aina instituutioita. Myöhempinä vuosina hän alkoi puhua ”helmikanoista”, suurten taidemuseoiden edustuskelpoisista intendenttinaisista. Hän sanoi, että helmikanoilla ei ole taidemaailmaan mitään henkilökohtaisia suhteita, ainoastaan instituution kautta syntyneitä. Asenne oli helppo leimata happamiksi pihlajanmarjoiksi, koska Olle oli turhaan hakenut samoja virkoja. Ei siitä puuttunut naista halventavaa sävyäkään. Silti häntä oli helppo ymmärtää.

Vuoden 2004 Taidehallin näyttelyssä ei Iiris-lehteä enää näkynyt. Nähtiin jo melkein instituutioksi muodostunut ryhmä. Vaikka Elonkorjaajat esiintyvät ryhmäkuvissa, heillä on vain vähän samanlaisia piirteitä. Heidän yhteinen piirteensä on suuri yksilöllisyys, romanttisiin mittoihin yltävä individualismi.

Romanttisin oli Olli Lyytikäinen, maalarina ja piirtäjänä kameraa nopeampi, ironinen selvänäkijä, ajan tiivistäjä. Katsoin vapauttavina näkyinä Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan voimakkaita, suurikokoisia, ’huonoja’ maalauksia! Siltä ne tuntuivat vielä tänäänkin, vaikka nyt maalaa moni samalla rempseydellä. Sen sijaan en aavistanut, että Takalo-Eskolan alaston performansseista suossa ja suojärvellä tulisi klassikoita. Niiden perässä on tänään pitkä laahus Suomussalmi-ryhmän esityksiä ja suohon mehukkaasti heittäytyviä nuoria naisia.

Muistan, miten kerskailevilta silloin tuntuivat Antero Kareen puheet. Taidehallissa havahduin näkemään, että hän oli tehnyt taidetta nöyränä ja uutterana ruosteesta, raudasta, romusta – kai sitä silloin sanottiin tilataiteeksi, nyt arte poveraksi. Vielä nöyrempänä hän toteutti perinteisellä piirustustaidolla englantilaistyyppiset kookkaat muotokuvat ryhmän jäsenistä.

Stuart Wrede – maataidetta, jäätaidetta, kivitaidetta, silloin tavatonta. Valokuvien tuloa galleriaan pidettiin silloin kuokkavieraina, niitä vieroksuttiin pitkään. Nyt ne ovat kaikkialla.

Mallanderin letrasetit ja tiiliskivet – tekikö hän meistä pilaa? Sitäkin. Humoristisesti hän ajoi kalloihimme mielikuvan käsitetaiteesta – ahaa!

Mutta mikä oli Carolus Enckellin rooli Elonkorjaajissa? Hänen vapaa ja pakoton kuulumisensa modernismin suureen perintöön on ilmeinen. Väri kuin siunaus. Hänen kuulumisensa ryhmään on saattanut kummastuttaa 60-luvulla vakiintunutta taidemaailmaa. Runoudessa olivat modernistit verisesti loukkaantuneet jo uusille 60-luvun runoilijoille, jotka tekivät runoudesta epäpyhää ja ”yhteiskunnallista”. Luulen, että Carolus Enckelliltä kuuluminen Elonkorjaajiin on ollut rohkea teko.

Artikkeli liittyy Elonkorjaajat -ryhmän retrospektiiviseen näyttelyyn Taidehallissa vuonna 2004.

Maria Laukka (1942–2017) teki elämäntyönsä lastenkulttuurin parissa. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s