Timo Kaitaro

Pariisissa Musée de Montmartressa on nähtävillä 31.3. — ­10.9. 2023 naispuolisia surrealisteja esittelevä näyttely Surréalisme au féminin?. Näyttelyssä on mukana taiteilijoita, joilla oli vaihtelevia yhteyksiä kansainväliseen surrealismiin: jotkut olivat virallisesti liikkeen jäseniä tai osallistuivat heidän näyttelyihinsä, toiset toimivat liikkeen ulkopuolella mutta tunnustivat velkansa surrealismille – tai, kuten Maya Deren, kielsivät sen tehden kuitenkin taidetta, joka liittyi estetiikaltaan läheisesti surrealismiin. 

Feminiinisen katseen vastarinta

Surrealistitaiteilijoiden töissä on taiteilijan sukupuolesta riippumatta usein naiseuteen viittaavia elementtejä. Yleensä nämä viittaavat stereotyyppisesti feminiinisyyteen liittyviin piirteisiin. Ilman näitä stereotyyppisisiä piirteitä kuvallinen viittaus naiseuteen sosiaalisena ilmiönä ei luonnollisestikaan olisi edes mahdollista. Sikäli kun tarkastellut taiteilijat ovat usein olleet miehiä, kyseiset piirteet on feministisessä tutkimuksessa usein ymmärretty ”maskuliinisen katseen” ilmentyminä. Kun kyseessä on naispuolinen surrealisti, tietoisuus taiteilijan naiseudesta vapauttaa meidät katsomaan tällaisia viittauksia toisin silmin. Näyttelyn taiteilijat ovat usein onnistuneet deturneeraamaan, omaksumaan maskuliiniseen katseeseen liittyvää kuvastoa omiin tarkoituksiinsa.

Leonora Carringtonin tapaisille naissurrealisteille surrealismi oli keino kapinoida vallitsevaa (patriarkaalista) järjestystä vastaan. Rachel Baesin La Prémiere Leçon (1951), joka voisi miestaitelijan tekemänä näyttää pedofiilisen ja sadistisen maskuliinisen katseen ilmentymänä, näyttäytyy aivan toisessa valossa, kun tietää taitelijan viittaavan mitä ilmeisimmin kokemuksiinsa naiseksi kasvamisesta. Baesin Le trame des ancêtres (1962) pitsinen torni yhdistää ovelan ristiriitaisesti sukupuolittuneita elementtejä liittämällä naisellisen käsityön kotoisan pehmeyden ja läpikuultavuuden tornin sotaisaan kovuuteen ja läpäisemättömyyteen.

Baesin Le trame des ancêtres kertoo samalla jotain olennaista sukupuolittuneiden stereotyyppien käytöstä surrealistisessa taiteessa: jos niiden esittäminen ei olisi jotenkin ristiriitaista suhteessa stereotyyppisiin idealisaatioihin tai sukupuolirooleihin, ne eivät olisi surrealistia. Nykyään tunnetuin sukupuolirooleilla surrealistisesti ja vakavasti leikittelevä taitelija on varmasti näyttelyssä vahvasti esillä oleva Claude Cahun, joka on sukupuoli- ja sukupuolivähemmistötutkimuksen myötä saanut ansaitusti surrealismiharrastajien ja -tutkijoiden piiriä laajempaa huomiota.

Figuratiivisten naispuolisten surrealistien teoksissa heijastuvat usein samat naisen luontoon, kasvi ja eläinmaailmaan, yhdistävät myytit, jotka esiintyvät miespuolisten surrealistienkin kuvastossa (kuva 3.). Tässäkin tapauksessa heidän töissään näyttäisi kuitenkin olevan aivan oma feminiininen tai feministinen tvistinsä, jonka muodollisia tunnuspiirteitä voisi olla kiinnostavaa analysoida tarkemmin. Näyttely ja näyttelyluettelo kiinnittää huomiota Daphnen myyttiin, jossa surrealistinen metamorfoosin teema saa luontevasti feministisen tulkinnan. Myytti kuvaa nymfiä, joka paetessaan Apollon maskuliinista ahdistelua muuttuu puuksi; tämä on hyvä esimerkki ”preventiivisestä” metamorfoosista erotukseksi esimerkiksi ”punitiivisesta” metaforfoosista.

Feminiininen surrealismi ja abstraktio

Itselleni oli aikaisemmin jäänyt vaikutelma, että naispuoliset surrealistit tekivät Leonora Carringtionin tai Dorothea Tanningin tavoin figuratiivista taidetta, mutta laajempi otos kumoaa tämän käsityksen.  Näyttely nostaa esiin skandinaavisen surrealismin, tanskalaisen Linien-ryhmän, joka yhdisti abstraktion ja surrealismin ohjelmallisesti jo 1930-luvulla. Kööpenhaminassa järjestettiin myös otsikoltaan erikoinen ”Kubismi = surrealismi” -näyttely, joka toi yhteen ranskalaisia surrealisteja sekä tanskalaisia ja ruotsalaisia taitelijoita.

Montmartren museon näyttelyssä on esillä Burlington Galleryn ensimmäiseen kansainväliseen surrealisminäyttelyyn vuonna 1934 osallistuneen tanskalaisen Rita Kern-Larssenin töitä. Toinen esimerkki näistä tanskalaisista taitelijoista on niin ikään surrealistien kansainvälisiin näyttelyihin osallistunut Elsa Thoressen. Naisten osuus surrealismin kääntymisessä kohti abstraktiota tai abstraktion ja figuraation rajojen kyseenalaistamista toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen nousee esille Jacqueline Lamban, Toyenin ja Yahne Le Toumelinin töissä.

Surrealismin näkymätön puoli

Näyttelyssä on esillä myös kirjallisuus, eikä vain epäsuorasti tuomalla esiin Leonora Carringtonin tapaisia taiteilijoita, jotka olivat yhtä suvereeneja kuvataiteilijoina kuin kirjailijoina. Näyttely esittelee sitaatteja Joyce Mansourin runoudesta. Mansour oli toisen maailmansodan jälkeisen surrealismin uuden sukupolven kirkkaampia valoilmiöitä – jota ei kuitenkaan voi kutsua tähdeksi, sillä ansaittu maine ei ole hänen tuotantoaan tavoittanut. Surrealisteille tyypilliseen tapaan myös Mansour kunnostautui useammalla taiteen alalla: näyttelyssä on esillä turmiollisten tarinoiden, Histoires nocives (1973) tekijän häijy esine, Objet méchant (1975–1980). 

Moni muukin näyttelyn taiteilijoista on jäänyt julkisuudessa vähälle huomiolle. Moni surrealismista kiinnostunut tuntee kyllä Kay Sagen, Dorothea Tanningin tai Leonora Carringtonin. Mutta kuka on kuullut Mimi Parentista, Isabelle Waldbergista, Emila Medkovásta, Ithel Colquhounista tai Josette Exandierista? Monet näistä vähemmän tunnetuista surrealisteista edustivat toisen maailmansodan jälkeen surrealismiin liittynyttä sukupolvea. Tämän sukupolven edustajat ovat yleensä, sukupuolestaan riippumatta, jääneet vähälle huomiolle – ikään kuin surrealismi olisi päättynyt toisen maailmansodan lopussa. Näinhän Maurice Nadeau antoi ymmärtää surrealismin historiassaan. Montparnassen näyttelyn ajallinen skaala ulottuu kuitenkin surrealismin alkuajoista 2000-luvulle. Näyttelyluettelon tuorein teos on Aube Elléouëtin Bilboquet vuodelta 2005.

Ennätykselliset mittasuhteet taidehistoriasta katoamisessa saavuttaa Xenia Kashevaroff Cage, kuvanveistäjä, jonka teokset ovat ilmeisesti kaikki kadonneet. Tämä pistää miettimään taidehistorian haurautta. Kirjallisuudesta yleensä säilyvät kirjastoissa marginaalisetkin ja unohdetut aineistot ja ne on mahdollista löytää ja nostaa esiin myöhemmin. Surrealistit kykenivät löytämään kirjastoista unhoon jääneitä edeltäjiään, esimerkiksi Isidor Ducassen teoksia, mutta kuinka paljon on saattanut kadota heidän kuvataiteellista edeltäjistään tai hengenheimolaistaan, jotka eivät olleet tulleet kuuluisiksi muista ansioistaan, kuten August Strindberg tai Victor Hugo. 

Näyttelyn aihepiiri liittyy läheisesti vuoden 2022 Venetsian Biennalen The Milk of Dreams -tematiikkaan. Biennalen historiallisessa osuudessa La culla della strega (Noidan kehto) oli näytteillä samojen taiteilijoiden töitä kuin Montparnassellakin: Eileen Agarin, Claude Cahunin, Leonora Carringtinin, Ithel Colquhounin ja Lise Deharmen teoksia. Biennalea pienemmistä mittasuhteista huolimatta Montmartren museon otos on laajempi. 

Oppaamme kertoi näyttelyn kokoamisen vaikeudesta: monien näyttelyn taiteilijoiden teoksia on vähän museoissa ja niitä piti näin ollen etsiä yksityiskokoelmista. Mutta tämä juuri tekee näyttelystä kiinnostavan: mukana on paljon ennennäkemätöntä. Näyttely laajentaa merkittävästi kuvaamme surrealismista, kuten myös käsityksiämme naisten asemasta surrealismissa, joka osoittautuu merkittäväksi ja myös olennaiseksi.

Näyttelyluettelo: Surréalisme au féminin?, bilingual edition, toim. Alice Agret ja Dominique Païni. In fine/Musée de Montmartre, Paris 2023.