Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata. Toimittaneet Heidi Tikka, Petri Kuljuntausta, Tytti Rantanen, Minna Tarkka. Suomen Mediataideverkosto ry ja PARVS: Helsinki 2023: 260 s.

Jukka Sihvonen

Kustannusyhtiö Otava aloitti yhä ilmestyvän, suositun kirjasarjansa Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirjajulkaisemisen vuonna 1950. Kyseinen tietoteos on noussut toistuvasti kirja-alan ostetuimpien joululahjojen joukkoon. Ulkoasultaan Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata on Otavan julkaisemaan vuosi-kronikkaan verrattuna paljon kookkaampi (25x30cm) teos. Ja onhan sen ajallinen rajauskin satakertainen. Kyse on tyylikkäästi taitetusta ja runsaasti kuvitetusta ”kahvipöytäkirjasta”, jonka tuotanto on niin ikään ollut koostumukseltaan poikkeuksellisen kookas. 

Eri kirjoittajia on lähemmäs nelisenkymmentä, teoksen toimituskuntaan on kuulunut pitkälti toistakymmentä henkilöä ja toimittajia on neljä. Hankkeen rahoittajana on ollut Koneen säätiö. Kirjoittajat ovat alalla meritoituneita tekijöitä ja tutkijoita. Monet heistä ovat tuottaneet perehtyneitä tulkintoja menneisyydestä ja toiminnastaan mediataiteen edistäjinä. Jotkut toiset taas katsovat kenttää etäämmältä.

Esineenä kookas kirja ei kuitenkaan oikein houkuttele selailua enempään. Luettavaksi tarkoitettuna kirjaa ei ole helppo käsitellä – olipa kyse konkreettisesta esineestä tai arvioinnin kohteesta. Katseltavaksi tehtynä esineenä kirjan koko antaa toki tilaa kuville, ja kahdelle palstalle taitettua tekstiä on vaivatonta lukea paitsi silloin, kun joutuu etsimään (monessa tapauksessa turhien) loppuviitteiden kautta käytettyjä lähteitä eri osastoihin ryhmitellystä lähdeluettelosta. Teoksen rikas kuvitus tosin tuo mieleen ainakin pari ilmaan jäävää kysymystä: miten ylipäätään on mahdollista dokumentoida häilyvän mediataiteen toteutuneita tuotoksia valokuvien avulla. Entäpä valokuvaus yleensä mediataiteen näkökulmasta?

Kuvat kuvateksteineen tuottavat omanlaisensa ja sellaisenaan viehättävän ”katselukukokemuksen”. Lyhyemmät tekstit ovat seuraava taso tarjolla olevassa informaatiossa ja pitempien tekstien voi viimein ajatella olevan eniten kiinnostunutta lukijakuntaa varten. Myönteisesti arvioiden voi siis väittää, että MMM:n tapaan teos on tehty puhuttelemaan erilaisia lukijoita ja erilaisia tiedon tarpeita.  

Valitut palat 

Kirjan kokonaisuus on jaoteltu väljästi operoiviin osastoihin. Niissä keskitytään kuviteltuun historialliseen perinteeseen; ihmisen ja teknologian sekä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin; tilan, ruumiin ja kokemuksen painotuksiin sekä tuotannollisten rakenteiden ja aktivismin eri muotoihin. Lopussa on vielä Perttu Rastaan, Petri Kuljuntaustan ja Minna Tarkan laatima ”Aikajana”, jolle kuluneen ensimmäisen vuosisadan mainitsemisen arvoiset tapahtumat on koottu yhteen. Sen mukaan kaikki alkaa vuonna 1878, kun ”Alexander Lehtonen tekee Yhdysvalloissa äänikokeiluja ääntä tallentavalla fonografilla”. 

Aikajanan silmäilyyn saattaakin tiivistyä teoksen vastaanoton horisontti kaikkineen: se johtaa helposti pohdiskelemaan, miksi se-ja-se henkilö/maininta on otettu mukaan ja millä perusteilla taas jokin toinen, jonka kuvittelisi olevan mahdollinen, on jätetty pois. Valintoja on tehty kannesta kanteen, mutta niiden perusteet jäävät lukijan mietittäväksi.  

Aikajanan esittelyssä kuvaillaan mahdollisuuksia viedä varhaisvaiheet vieläkin taaemmas toteamalla muun muassa, että ”Suomi on verkostoitunut kansainvälisesti ja asiantuntijat tietävät, mitä tapahtuu taiteen ja tieteen kehityksen kärjessä.” Näinköhän todella on ollut? Käsite ”suomalainen” teoksen otsikossa olisi siis ymmärrettävä pikemmin kansainvälisestä kuin kansallisuutta korostavasta näkökulmasta. Itse tekstiosuuksissa tämä painotus tosin toteutuu vain osittain. 

Kansainvälinen mediataiteen kenttä liittyy läheisemmin sellaisiin käsitteisiin kuten uuden median taide (new media art), digitaalinen taide ja elektroninen taide. Näin luonnehdittuna uuden median taide juurtuu performansseihin ja niiden vuorovaikutteisuuteen. Mediataiteen kenttää määrittävät eritoten taide, teknologia ja tiede ja sen perinteen tutkimuksessa keskeisiä osa-alueita ovat median ja havaitsemisen historia ja edelleen se, miten digitaaliset teknologiat muuttavat sellaisia kokemuksen puolia kuten interaktiivisuus, multimedia ja live-esittäminen. 

Antologian otsikkoon valittuja käsitteitä olisi suonut avatun toteamuksia enemmän teoksen johdannossa. Kenties kaikkein eniten tämä puute vaivaa itse mediataiteen käsitettä. Nyt se on tietoisesti jätetty silleen. Sen sijaan mediataiteen vain todetaan olevan ”väljä yhteinen nimittäjä varsin monialaiselle joukolle käytäntöjä”. Mikäli teosta on uskominen, mediataide on käsitteenä omaksuttu yhtäältä videotaidetta kattavampana mutta samalla osuvampana muotoiluna, ja senjuurena on interaktiivisuuden mukanaan tuoma lisäarvo suomalaisessa taiteessa 1980-ja 1990-lukujen taitteessa. Toisaalta käsitteen käyttöön on liittynyt varsin pragmaattinen tarve: apurahahakemusten ”muu taide” -kategoria tuntui liian epämääräiseltä, kunnes sen tilalle saatiin ”mediataide”.

Teoksen tavoitteena on ”ryhmäkuva”, jossa paikat on annettu niin liikkuvan kuvan eri muodoille, ääni- ja valotaiteelle, digitaaliselle ja interaktiiviselle taiteelle, biotaiteelle ja vielä sähköiselle kirjallisuudellekin. Sana-, kuva-, ääni- ja esittävät taiteet väitetään huomioidun ja vielä vähän muutakin, kuten digitaalisten pelien kenttä ja tekoäly. Lopputulos kuitenkin osoittaa, että ryhmäkuvassa eturivin paikat on usein varattu yksille.             

Seisova pöytä 

Kokonaisuus on siis eräänlainen useampiin alalajeihin jakautuva buffet-pöytä, josta voi käydä poimimassa maistiaisen sieltä, toisen täältä. Punaista lankaa kaipaava vähättelijä saattaisi nimittää tätä sillisalaatiksi. Tutkimuksellisesta näkökulmasta kiinnostavimpia tekstejä ovat ne, joissa tiettyyn ilmiöön pureudutaan hetkiseksi syvemmin. Harmi vain, että tällaisia kirjoituksia on lopulta kovin vähän. Lähinnä vain Eija-Liisa Ahtilan (Riikka Stewen), Marikki Hakolan (Minna Tarkka) ja Mox Mäkelän (Kari Yli-Annala) tuotantoihin paneudutaan paremmin erillisissä artikkeleissa. Vastaavanlaisia analyyttisiä tarkasteluja olisivat ansainneet vaikkapa Marita Liulia, Markus Renvall ja Charles Sandison, vain muutaman keskenään hyvin erilaisen tekijän mainitakseni. 

Paljolti muilta osin teksteissä on kyse kronikoista, joilla on joko löyhästi historiallinen tai muu sisällöllinen rajaus, joka tarjoaa puitteet suurelle joukolle nimiä (tekijöitä, teoksia) ja vuosilukuja sekä tapahtumia. Näitä luonnehdintoja voi ajatella mahdollisimman laveaan kattavuuteen pyrkivinä yleiskuvina. Vastapainona ovat sitten erilaisia ilmiöitä tarkastelevat lähikuvat tai välimuodot, joissa zoomataan auki laajempiin kuvakulmiin. 

Yksi esimerkeistä on Tytti Rantasen teksti ”Suomi-neidon kirveskäsi”, jossa lähtökohdaksi tekijä on valinnut yhden tekstin ja siinä yhden käsitteen, ”metsäläisyyden”. Kirjoittaja avaa aihetta viittaamalla laveasti Hannu Eerikäisen tapaan kuvata suomalaisen videotaiteen tilaa artikkelissa, joka ilmestyi jo 1990-luvun alkupuolella ja sittemmin Sähkömetsä-teoksessa vuonna 2007. Rantanen kyseenalaistaa Eerikäisen analyysin videotaiteen suomalaiskansallisesta metsäläisyydestä, jos kohta onkin valmis tunnustamaan sen arvon oman aikansa näkökulmana: ”Suomalaisen mediataiteen ekologiset teemat eivät tyhjene epäurbaanisuuteen ja metsässä juoksenteluun.” 

Rantasen teksti aloittaa teoksen toisen osan (”Elo, ympäristö ja muunlajiset”), joka sitä seuraavan kolmannen osan (”Tilallisuus, ruumiillisuus ja kokemus”) ohella sisältää kirjan temaattisesti kiinnostavimmat näkökulmat, ainakin ajatellen mediataiteen tuotanto-olosuhteita laajempia ulottuvuuksia. Tosin kokonaisuuden olennaisin anti onkin sitten juuri noissa tuotanto-olosuhteita ja skenejä käsittelevissä osuuksissa – ainakin mikäli tätä ajattelee ulkopuolisesta näkökulmasta. Artikkelikokoelma vaikuttaa pikemmin heijastelevan kuin kritikoivan sitä, minkä Merja Puustinen omassa tekstissään toteaa tähän tapaan: ”Taidemuseoissa mediataide kaventui tarkoittamaan elokuvan ja maalauksen estetiikkaa mukailevaa yksi- tai monikanavaista videotaidetta.” 

Kati Kivisen (alkujaan vuonna 2008 kirjoitettu) teksti läsnäolosta ja Heidi Tikan teksti vuorovaikutteisuudesta suomalaisessa mediataiteessa ovat kiinnostavia ajatellen kokonaisuutta elokuvallisesta perspektiivistä. Tästä juontuu kysymys, josko kokonaisuutta olisi ollut aiheellista rajata tietoisemmin tähän suuntaan eikä tähtäillä kaiken kattaviin sfääreihin.

Laajennettua elokuvaa 

Teoksen nimeen olisi aivan hyvin voinut sisään kirjoittaa mediataiteen asemesta käsitteen ”laajennettu elokuva” (expanded cinema), sillä niin runsaasti eri teksteissä tarkastellaan nimenomaan liikkuvaan kuvaan liittyviä ilmiöitä. Laajempaan tietoisuuteen laajennetun elokuvan käsitteen lanseerasi Gene Youngblood saman nimisellä teoksellaan jo vuonna 1970 tarkoituksenaan kirjoittaa videotaiteesta uutena mediataiteen muotona. Tuolloin se tarkoitti lähinnä sellaisia yhdysvaltalaisen kokeellisen elokuvailmaisun perinteen jatkajia kuten Whitneyn veljekset James ja John, jotka olivat alkaneet käyttää töissään eri tavoin myös tietokonetta. Suoremmin Youngbloodin perintöön paikantuvat sellaiset teokset kuten Fluid Screens, Expanded Cinema (2008), Expanded Cinema: Art, Performance, Film (2011) ja Jonathan Walleyn mittavan poleeminen Cinema Expanded (2020). Poleemisena voinee pitää sitä, että Walley lähtee liikkeelle jo muinaisista kalliomaalauksista. Olisiko Suomalaisen mediataiteen ensimmäiseen vuosisataan sisältyvän Aikajanankin voinut aloittaa jo tuhansien vuosien takaa ja jostain Ristiinan Astuvansalmen tietämiltä?  

Digitaalisen median esteettiset mahdollisuudet liittyvät eritoten kysymyksiin siitä, miten mediataide uudelleen määrittää itse taideteoksen käsitettä. Tämän suuntaisia, mediataiteen periaatteita luotaavia  hahmotuksia on teoksessa vähän. Samoin sellaiset teemat kuten virtuaalinen taide, ohjelmistotaide, nettitaide ja pelitaide jäävät statistien asemaan. Yksi kiinnostava erityiskysymys on vielä se, millaisen roolin mediataide on saanut julkisissa tiloissa, osallisena julkisen taiteen eri muotoja? Toki on myös totta, ettei ruotsinlaivankaan pitopöydästä voi ihan kaikkea saada.  

Eniten alan tutkimusta harrastavaa harmittaa aineiston hengästyttävä ja poukkoileva olemus. Mutta ehkä se toisaalta kuvaa hyvin mediataiteen tilaa sellaisena kuin sen parissa ja piirissä toimivat ovat kokeneet ja kokevat sen yhä tänä päivänä. Tällaiseen päätelmään voi tulla sen perusteella, mitä Pekka Kantonen kertoo koosteessaan ”Euforiaa ja kritiikkiä – mediataiteen aikalaispuhetta 1990-luvulta”. Tällöin ”pioneerihenki merkitsi sitä, että mediataiteilijoiden piti puheellaan ja teoillaan vakuuttaa taidemaailma ja yhteiskunta taiteensa merkityksestä.” Tuollaisen toiminnan dokumentaationa Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata -teos on kyllä kenttänsä näköinen – ja sellaisenaan vakuuttava kokonaisuus.  

Kirjallisuus:

– Expanded Cinema: Art, Performance, Film. Toimittajat: A.L. Rees, Duncan White, Steven Ball ja David Curtis. Tate Publishing: London 2011.

– Marchessault, Janine & Susan Lord (toim.): Fluid Screens, Expanded Cinema. University of Toronto Press: Toronto 2008. 

– Uroskie, Andrew V.: Between the Black Box and the White Cube; Expanded Cinema and Postwar Art. University of Chicago Press: Chicago 2014. 

– Walley, Jonathan: Cinema Expanded; Avant-Garde Film in the Age of Intermedia. Oxford University Press: Oxford 2020.

– Youngblood, Gene: Expanded Cinema. Dutton Paperback: New York 1970 (Fordham University 50th Anniversary edition 2020).