Irmeli Hautamäki

Viimeksi kuluneena vuosikymmenenä suomalaista taidediskurssia ja kulttuurikritiikkiä on hallinnut yksi teema: huoli luonnon tuhoutumisesta ja ihmisen aiheuttamasta globaalista ympäristökatastrofista. Varsinkin nykytaiteessa ekokriisi on teemana hallitseva, se on esillä säännöllisesti näyttelyissä ja taidetapahtumissa. Helsingin Vallisaareen sijoitettu Helsinki Biennale on tästä yksi esimerkki. Myös kirjallisuus kantaa asiasta huolta. Parin vuoden takainen kirjallisuuden Finlandia -voittaja, Anni Kytömäen Margarita -romaani toi oman lisänsä ekologista kriisiä koskevaan puheeseen fiktion keinoin. Ekologisesta käänteestä kertovat myös uudet runoteokset, joissa tekijä lähestyy eläimen kieltä. 

Teema on taidemaailmassa tullut tutuksi — jo ehkä liiankin. Luonnon tuhoa koskeva puhe uhkaa muuttua kulttuurikeskustelussa ympäristöahdistukseksi, ulossulkemiseksi, moralisoinniksi ja masennukseksi. Lisäksi keskustelussa esiintyy villejä uusia käsitteitä ja ajattelutapoja, joissa ihminen ja luonto sekä toisaalta luonto ja yhteiskunta on asetettu vastusten. 

Ekologinen kriisi on tuottanut uutta teoreettista ajattelua, jolla tilannetta yritetään selittää ja osittain myös ratkaista. On esitetty tukku hämmentäviä ajattelutapoja ja käsitteitä, joista posthumanismi ja uusmaterialismi ovat tunnetuimpia. Ne käsittelevät luonnon ja ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan suhdetta uhkaavassa ympäristötuhon tilanteessa. Posthumanismi ja uusmaterialismi eivät ole (ainakaan vielä) valtavirtaa vaan ajattelutapoja, joiden nopea yleistyminen on ymmärrettävä reaktio siihen, ettei perinteinen länsimainen filosofia eikä humanistinen tutkimus ole tarjonnut käsitteellisiä välineitä ymmärtää ihmisen ja luonnon suhdetta ekokatastrofin olosuhteissa.  

Mitä nämä radikaalit ajattelutavat pitävät sisällään? Posthumanismi kiistää ihmisen merkityksen suhteessa luontoon ja tarkastelee ihmistä osana kaikkea elollista. Tämä nykyisin hyväksytty näkökanta tarkoittaa, että ihminen on vain yksi laji muiden joukossa. Posthumanismista on esitetty myös toinen, edellistä radikaalimpi määritelmä. Sen mukaan ”posthumanismi kritisoi essentialistista intentionaalisesti käsitettyjä toimijuutta sekä kielellistä subjektiutta”. (Tieteen termipankki) Tämä ajattelutapa menee edellistä pidemmälle väittäen, että ihmisen on jollakin keinoin häivytettävä itsensä tietoisena ja kielellisenä oliona. Kytömäen Margarita –romaanissa on viitteitä tästä. Posthumanismi on paradoksaalinen ajatussuuntaus: äärimuodossaan se kiistää ihmisen merkityksen siksi, että ihminen ei ole tarpeeksi humaani ottaakseen huomioon muut lajit. Se kieltää ihmisyyden ihmisyyden nimissä. 

Yhtenä ilmentymänä radikaalista posthumanismista nykytaiteessa ovat biologiset tai ekologiset teokset, joissa luonto, biologiset prosessit ovat esillä sellaisenaan ja ihminen ja sivilisaatio häivytetään. Eräs esimerkki tällaisesta on Alma Heikkilän teos coadaptet with Helsinki Biennaalissa 2023. Se edustaa ajattelua, jonka mukaan ihmisellä ei ole subjektina merkitystä  luonnossa.

Uusmaterialismiin kuuluu joukko teoretisointeja, jotka käsittelevät luonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutusta materiaalisten prosessien ja suhteiden kannalta, ne eivät tee tiukkoja rajoja luonnon ja sosiaalisten maailmojen välillä. Uusmaterialismi kiistää sosiaalisen tuotannon ja sosiaalisen konstruoinnin välisen rajan. Uusmaterialismin mukaan ei ole selvää, mihin ihmisen aikaansaama ympäristö loppuu ja mistä luonto alkaa.  

Timothy Morton ja ekologinen ajattelu 

Vaikka luonto on keskiössä uudessa ekokriittisessä ajattelussa, itse luonnon käsitettä siinä ei useinkaan problematisoida, vaan luonto otetaan jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Luonto käsitetään ulkopuolelta, se ei sisällä ihmistä. Tähän on kiinnittänyt huomiota englantilais-amerikkalainen kirjallisuusteoreetikko Timothy Morton. Hänen läpimutokirjansa Ecology without nature: Rethinking environmental aesthetics (2007) ja The Ecological Thought (2010) ovat herättäneet huomiota varsinkin taidekontekstissa, mutta myös sen ulkopuolella. 

Morton käsittelee kriittisesti ympäristökriisistä huolestuneiden humanistien ja filosofien luontokäsitystä. Morton (2010, 3 – 5) huomauttaa, että on tavallista asettaa Luonto jalustalle, korottaa se mittaamattomaan arvoon ja samalla erottaa se kaikesta muusta olevasta. Länsimaisessa perinteessä, erityisesti uskonnossa, Luonto käsitetään hierarkkisesti siten että se edustaa Luojan auktoriteettia; Luonto merkitsee puhtautta, neutraaliutta ja mysteeriä. 

Näin käsitettynä, ihmisestä ja muusta todellisuudesta erotettuna luonnosta on tullut tavoittamaton ihannekuva. Luonto on kuin jokin kallisarvoinen taideteos, joka on eristetty kaikesta muusta lasilla, se on etäällä. Tällainen ihannoiva luontokäsitys on kestämätön, sillä se estää näkemästä todellisuutta, ihmisten ja erilaisten olioiden, luonnollisten ja ei-luonnollisten yhteistä olemassaoloa.

Ihannoivan luontokäsityksen sijaan Morton (2010, 4,7) lanseeraa ekologista ajattelua, missä luontoa tarkastellaan yhteisenä olemassaolona eli koeksistenssinä ihmisen ja sivilisaation kanssa. Ekologinen ajattelu on keskinäisriippuvuuksien ajattelua, se korostaa, että ihmiset ovat yhteydessä toisiin olioihin, ihmisiin, kasveihin, mineraaleihin ja elottomiin olioihin. Ekologinen ajattelu tuo esiin ison kuvan, se sisältää kaiken, elollisen ja elottoman, tietoisen ja ei-tietoisen yhteisen olemassaolon. Morton (2010, 28) käyttää siitä sanaa mesh. 

Mesh on kuin valtava kerä tai sykkyrä, jossa ei ole keskusta, ei alkupistettä eikä loppua, se kuvaa sitä, kuinka ihmiset ovat yhteydessä ja riippuvaisia paitsi elollisesta myös elottomasta luonnosta, koneista, tietoverkoista, teknologiasta. Mortonin teoretisointia on verrattu Bruno Latourin toimijaverkostoteoriaan (actor network theory ANT), joka on toisenlainen muotoilu sille, mitä Morton tarkoittaa elollisen ja elottoman kytkeytyneisyydellä.  

Ekologinen ajattelu tai ekokritiikki eroaa ympäristötietoisuudesta, environmentalismista, joka on paikallista ja rajoittunutta. Ympäristöajattelussa keskitytään johonkin paikalliseen ympäristöön ja sen vaalimiseen. Morton (2010,7) kritisoi Heideggeria, joka on tyypillinen ympäristötietoisuuden filosofi. Heidegger puhui nostalgisesti maailmassa olemisesta asustamisena, jossa eletään sopusoinnussa luonnon kanssa. Heidegger tarkoitti kuitenkin maailmalla esimodernia maatalousyhteiskuntaa. Se maailma oli hyvin pieni paikka, johon nykyisessä globalisoituneen kapitalismin oloissa ei ole paluuta. Paluu esimoderniin ei ole ratkaisu ekologiseen kriisiin. Ekologinen kriisi pakottaa ajattelemaan isommin. Keskeinen kysymys Mortonin mukaan on, miten kaikki toisiinsa vaikuttavat oliot, elolliset ja elottomat, tuntevat ja ei-tuntevat selviytyvät yhdessä maailmassa, missä luontoa perinteisessä merkityksessä ei ole? 

Poikkeavaa Mortonin näkemyksessä on, että keskinäisriippuvuus ei rajoitu elollisiin ja tunteviin tai tietoisiin olentoihin vaan siihen kuuluvat myös ei-elolliset oliot kuten kyborgit, tekoäly ja robotit. Tämä on kirjan The Ecological Thought julkaisuhetkellä 2010 vaikuttanut hieman science fictionilta, mutta ei enää. Nykyisin me olemme täysin riippuvaisia tietotekniikasta ja sen välineistä. Kehittynyt tekoäly ja algoritmit kuuluvat ympäristöömme, me olemme olemassa niitten kanssa ja avulla ja ne vaikuttavat koko yhteiskunnan toimintaan. 

Morton viittaa usein Ridley Scottin Blade Runner elokuvaan skenaariona lähitulevaisuudesta. Elokuvan maailmassa eletään ympäristökatastrofin jälkeisessä maailmassa, missä eläimet ovat käyneet harvinaisiksi, mutta missä vilisee replikoita, ihmismäisiä robotteja. 

Ekologinen ajattelu esittää kysymyksen tuntevan ja ei-tuntevan, mutta myös elollisen ja ei-elollisen suhteesta. Voidaanko niiden välille vetää rajaa? Kysymys subjektiudesta, se mitä merkitsee olla ’person’, nousee esiin uudella tavalla ekologisesti epävarmassa tilanteessa. Mortonin (2010, 60) mukaan aikakaudella, jota kutsutaan ekologiseksi ilman Luontoa, voidaan monia olioita kutsua ’ihmisiksi’, samalla täytyy dekonstruoida se mitä ihmisellä tarkoitetaan. Ihmisten ja eläinten rinnalla on outoja kummajaisia, robotteja ja tekoälyä, joiden kanssa elämme ja joista olemme riippuvaisia.

Ekologinen ajattelu edustaa uusmaterialismia. Se ei tee eroa luonnollisten ja yhteiskunnallisten prosessien välillä. Ekologisen ajattelun lähtökohta on moderni sivilisaatio, jossa luontoa alkuperäisessä mielessä ei enää ole. Morton sanoo, että ekologinen ajattelu ei ollut mahdollista ennen modernia, vasta modernin ajan kaikkialle levinnyt konsumerismi ja ympäristötuho pakottavat ajattelemaan ekologisesti ja isosti. Ekologinen ajattelu on modernia, mutta on paradoksi, että moderni aika, erityisest6i 1800-luku myös esti pääsyn ekologiseen ajatteluun. Tässä Morton viittaa romantiikkaan, romanttisen taiteen luomaan luontomyyttiin.

Romantiikan luontomyytti ja ekokriittinen taide

Mortonin on kritisoinut taidetta ja romantiikan perintöä naiivista ja ihannoivasta luontokäsityksestä. Juuri romantiikka asetti Luonnon isolla kirjaimella etäälle ihmisestä ja ihmisen luomasta sivilisaatiosta. Romantiikan taide teki luonnosta myytin, eikä tämä myytti ole Mortonin mukaan suuresti muuttunut nykyaikaan tultaessa. Romantiikassa luonto nähtiin ihmisen ja sivilisaation tuolla puolen, ihailtuna ja tavoittamattomana. 

1800-luvun englantilaiset runoilijat kuten Shelleyn pariskunta, de Quincey ja Wordsworth loivat taiteessa hyvin pintansa pitäneen käsityksen luonnosta ja luonnollisesta. Luonto nähtiin siinä jonkinlaisena passiivisena taustana ihmisen toiminnalle. Luonto oli kaukana sivilisaatiosta, jota 1800-luvun Englannissa leimasivat kapitalismin, imperialismin ja heteronormatiivisuuden institutionaaliset muodot. Runous asetti luonnon ja luonnollisuuden tämän raa’an yhteiskunnallisen olosuhteen vastakohdaksi. Luonto tarjosi pakopaikan tai levähdyspaikan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. (van Ooijen 2022, 54—55.)

Romanttinen luontokäsitys on ollut myös suomalaisen taiteen vankka perusta. Luonnon kuvaaminen on jo 1800-luvun lopun kultakaudesta saakka ollut yleisesti hyväksyttyä ja arvostettua taiteessa. Mutta millaisen luonnon?  Suomalaisen kultakauden luontokäsitys on läpeensä myyttinen, luonto puhtaana ja alkueräisenä on eristetty muusta olemassaolosta. Kultakauden maalaustaiteen, erityisesti Pekka Halosen ja Akseli Gallen-Kallelan ikoniset teokset kuvaavat tyypillisesti asumattomia korpia ja järviseutuja kaukana sivilisaatiosta. Nämä tunnetut erämaamaalaukset häivyttävät tietoisesti ihmisen ja kulttuurin —kulttuurimaiseman peltoineen ja asumuksineen, joissa sivilisaatio, ihmisen yhteiselo luonnon kanssa voisi tulla näkyviin. Kulttuurimaisema ei vastannut kultakauden taiteilijoiden luontokäsitystä, he halusivat esittää luonnon koskemattomana ja myyttisenä häivyttäen luonnosta ihmisen toiminnan jäljen. (Sederholm 2024, 144-145.) 

Mortonin suosittelee romanttisen myyttisen luontoihannoinnin sijaan ekokriittistä taidetta, joka ottaa realistisesti huomioon modernin sivilisaation negatiiviset seuraukset luonnolle. Ekokriittinen taide on välttämättä tummaa, hän käyttää sanaa dark ecology, ironiaa unohtamatta. Siinä tuodaan esiin sivilisaation pilaaman maailman epämiellyttävät piirteet, abjekti, limaisuus, toiseus — pääasia, että luonnosta ei tehdä ylevää tai kaunista kuvaa. Tumma ekologinen ajattelu tuottaa Mortonin (2007, 197) sanoin taidetta, jossa viipyillään ja viihdytään kuolevassa maailmassa. Siinä tuodaan esiin ”elämän tumma, depressiivinen kvaliteetti ekologisen katastrofin varjossa.” Kysymys ei ole siitä, että yritetään säilyttää jotakin maailmasta vaan sen tajuamisesta, että tuho koskee myös meitä itseämme.

Tummaan ekologiaan liittyen Morton on esittänyt myös hyperobjektin käsitteen. Hyperobjektit kuuluvat antroposeenin aikakauteen, jolloin ihmisen toiminta on muuttanut maapallon ja luonnon olosuhteita pysyvästi. Ihmisen aikaansaamat hyperobjektit ovat lähes häviämättömiä ja ne ovat ihmisen kontrollin ulottumattomissa. Esimerkkejä niistä ovat arkiset styrox mukit samoin kuin ydinpolttoaine plutonium. Pelkästään styrox mukit säilyvät häviämättöminä 5000 vuotta. Mortonin sanoin hyperobjektit nöyryyttävät ihmistä, niiden kestävyys ylittää ihmisen käsityskyvyn. 

Pääasia ekokriittisessä taiteessa on demystifioida luonto ja luonnon aura, mutta eikö se silloin voisi olla myös vähemmän dramaattista ja vähemmän morbidia kuin dark ecology -taide? Maltillisesta ekokriittisyydestä suomalaisessa nykytaiteessa ovat esimerkkinä IC 98 -ryhmän eli Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään teokset. Ne eivät mässäile kuolemalla vaan havainnollistavat luonnon tilaa, historiaa ja niissä tapahtuvaa muutosta antroposeenin aikakaudella. 

Idealisoidun koskemattoman luonnon sijaan ekokriittisessä taiteessa voisi ottaa käyttöön urbaanin luonnon käsitteen. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kaisa Malassun taiteellinen tutkimus joutomaan kasveista. Se ottaa kriittistä etäisyyttä romanttiseen luontomyyttiin ja kohtaa ihmisen muokkaaman urbaanin luonnon. Malassu teki taiteellista tutkimusta jättömailla, paikoissa, jotka perinteinen luontokäsitys hylkää arvottomana. Malassu kirjoitti päiväkirjaansa:

”Missä oikeastaan olin, kun keräsin kasveja? Olin teiden varsilla, junaraiteilla, takapihoilla, metsän laidalla, jättömaalla, rekkojen kääntöpaikalla, työmaan vieressä, ränsistyneellä puimalalla. Kauneus löytyi läheltä, hylättynä, ketään kiinnostamatta, paikoista, joihin ei kiinnitä huomiota. Täälläkö Suomen luonto peruskasveineen oli? Näissä unohdetuissa paikoissako oli näin paljon elämää? Voisinko taiteen avulla tuoda tämän kaiken näkyväksi?” 

Ekologinen ajattelu ja kriittinen teoria

Lopuksi, onko posthumanismille, uusmaterialismille, objekti-orientoituneelle- ontologialle yms. vastinetta, joka lähestyisi ekologista kriisiä yhteiskuntatieteen kannalta? Carl Cassegård (2021, 10 – 11) on kehitellyt kriittistä teoriaa luonnosta Marxin ja Frankfurtin koulun lähtökohdista. Luonto on yhteinen punainen lanka tässä traditiossa aina lähtien Marxin näkemyksistä kapitalismin tuhoavasta luontosuhteesta Horkheimerin ja Adornon esittämään instrumentaalisen järjen ja luonnon hallinnan kritiikkiin. Hän mainitsee ison joukon teoreetikoita, jotka viime vuosina ovat kiinnittäneet huomiota modernin yhteiskunnan, teknologian ja luonnon suhteisiin. Erityisesti Adornon ajattelussa on käsitteitä, jotka ovat hyödyllisiä hänen kehittelemänsä kriittisen luontoteorian kannalta. Näitä ovat katastrofin ja ei-identtisen käsitteet. Adorno on esittänyt kritiikkiä luonnontieteitä kohtaan siksi, että niiden käsitteistö ei tavoita koko todellisuutta, objekteilla on myös ei-identtinen, käsitteiden kanssa yhteen sopimaton puolensa. 

Mikä sitten on kriittisen luontoteorian suhde Mortonin ekokritiikkiin ja hänen versioonsa uudesta materialismista? Morton on väittänyt ekokritiikin olevan kriittisen teorian läpäisemä, mutta ei ole selittänyt yhteyttä tarkemmin. Kapitalismi on implisiittisesti Mortonin ekokritiikissä teoriassa mukana, mutta siitä puuttuu selkeä talousteoreettinen makrotaso. Cassegård (2021, 169- 170, 175) on ottanut kantaa Mortonin ekologiseen ajatteluun kriittisen luontoteorian näkökulmasta pitäen sen ansiona, että siinä ei tehdä ontologista erottelua luonnon ja yhteiskunnan välillä. Mortonin käsitys luonnon ja kulttuurin suhteesta korostaa elollisen ja elottomien yhteiseksistenssiä. Mortonin teoria kuitenkin epäonnistuu siinä, ettei se aseta mitään olemassaolon muotoa, esimerkiksi yhteiskunnallista todellisuuta tai mielen todellisuuta toisen edelle, jolloin se menettää niihin liittyvät selittävät piirteet. Yleisesti ottaen, uusmaterialistinen ajattelu, joka usein nojautuu toimijaverkostoteoriaan, hämärtää sen tuhon, jota kapitalismi tekee luonnolle. Toimijaverkostoteorialle on luonteenomaista kiistää tai epäillä makroteoreettista ajattelua yleensä ja marxilaista käsitteistöä erityisesti. 

Kaikesta  huolimatta Mortonin ekokritiikki tulee lähelle Adornon filosofiaa tumman ekologian käsitteen kautta. Tumman ekologian oudot ja vastenmieliset oliot ovat juuri ei-identtistä Adornon tarkoittamassa mielessä. Kuitenkin Mortonin näkemys, että taiteessa tulee sopeutua saasteeseen ja tuhoon, saa Cassegårdin (2021, 174, 175) kaltaisen kriitikon varuilleen. Hän kysyy, tarkoittaako se, että pitäisi hyväksyä myös se kapitalistinen systeemi, joka tuottaa saasteen?  

Kriittisen teorian edustajan on vaikea ymmärtää tummaa ekologiaa. Kriittinen teoria kysyy, eikö siinä antauduta ilmastonmuutokselle ja kapitalismille. Itse näkisin, että taiteena tummassa ekologiassa on kyse taiteellisista keinoista, joissa ironia viedään ääripisteeseensä, jolloin se muuttuu yhteiskuntakritiikiksi. 

Kirjallisuus

Cassegård, Carl. (2021) Toward a Critical Theory of Nature. Bloomsbury Publishing. 

Morton, Timothy. (2007) Ecology without Nature. Rethinking Environmental Aesthetics. Harvard University Press. 

Morton, Timothy. (2010) The Ecological Thought. Harvard University Press.

Sederholm, Helena (2023) “Luonnontieteelliset kelot ja kukoistavat kaalit”. Teoksessa Suomen taiteen multakausi (toim.) Riikka Haapalainen, Tiina Pusa, Helen Sederholm. Tallinna, Aalto yliopisto. s. 135 – 202.

Van Ooijen, Erik. (2022) ”Att läsa naturlyrik utan natur”. Teoksessa Ekokritiska metoder (toim. Camilla Bridin Borg, Jørgen Bruhn, Rikard Wingård . Lund, Studentlitteratur. s. 53 – 87.