Malevich: Suprematism. Non-Objective Composition (1915)

Irmeli Hautamäki

Ilmastonmuutos käy yhä konkreettisemmaksi, mistä jokapäiväiset uutiset ympäristökatastrofeista ovat todisteena. Ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta ja myös avantgardetutkija joutuu kysymään itseltään, miksi avantgardea kannattaa tutkia  tässä historiallisessa tilanteessa. Uutisten valossa on myönnettävä, että emme elä avantgardistista aikakautta, oma aikamme on sille jopa vastakkainen.

Avantgardella tarkoitetaan sata vuotta sitten Euroopassa tapahtunutta taiteen murrosta, missä taiteen menetelmien kehittämiseen haettiin virikkeitä muun muassa tieteestä ja teknologiasta.  Tähän liitetään yleensä myös tulevaisuusoptimismi, jonka mukaan taiteen uskottiin yhdessä teknologian ja tieteen kanssa voivan muuttaa yhteiskuntaa. Kun kehitys on kuitenkin kääntynyt – kuten nyt on nähtävissä – utopian sijasta dystopiaksi,  kysytään, olivatko avantgardistit hurahtaneita uskoessaan taiteen, tieteen ja teknologian tuomaan hyvinvoinnin kasvuun?

Helsingin Sanomien toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen [HS 8.9. 2018] näyttää uskovan näin liittäessään ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofit yhteen venäläisen avantgarden kanssa. Esseen otsikkona on väite : ”Mustan neliön maalaaja halusi sata vuotta sitten poistaa maailmasta luonnon – ja nyt toive on toteutunut”. Toimittajan mielestä Malevichin suprematistinen Musta neliö-nimisen maalaus merkitsee auringon hylkäämistä ja korvaamista öljyllä ja kivihiilellä. Heikkinen viittaa asiantuntijana taiteilija Antti Majavaan, joka tekee väitöskirjaa Kazimir Malevichista. Majavan mukaan suprematistien suhde öljyyn ja kivihiileen oli ”järjetöntä  hurmiota” heidän ”palvoessaan fossiilista” energiaa.

Toimittajan johtopäätös on, että avantgardistit olivat yksinkertaisesti hulluja. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun avantgardea ja varsinkin venäläistä avantgardea pidetään Suomessa hulluutena. Suprematismia koskeva tulkinta oli kuitenkin sen verran raju ja populistinen, että päätin kysyä asiaa Majavalta, joka vastasi, että mustaa neliötä koskeva kannanotto perustui toimittajan omaan näkemykseen.

Lehtijutussa esitetty käsitys venäläisen avantgarden teknologiainnostuksesta on sinänsä oikean suuntainen. Venäjä oli 1900 -luvun alussa alikehittynyt maa ja taiteilijoita kiinnosti kommunisti hallituksen tarjoama tilaisuus päästä mukaan yhteiskunnan kehittämiseen, mihin tiede ja teknologia yhdessä runsaiden luonnonvarojen kanssa tarjosivat mahtavat näköalat. Kuitenkin väite, että juuri suprematistit olisivat olleet päävastuussa taiteen valjastamisesta öljyä nielevän teollisuuden tarpeisiin on liioiteltu ja virheellinen. Teollisuudesta ja teknologiasta olivat kiinnostuneita pikemminkin konstruktivistit.

Karkeasti ottaen, avantgarde jakautui Venäjällä kahteen pääsuuntaukseen: konstruktivismiin ja suprematismiin sen mukaan, miten modernisaation haasteeseen vastattaisiin. Asiaan kuului myös kilpailu siitä, kumpi ismi sai kunnian olla vallankumouksen virallinen taidesuuntaus. Malevichin suprematismi oli ennen vuoden 1917 vallankumousta syntynyt filosofinen taidesuuntaus, jolla ei ollut suoria yhteiskunnallisia päämääriä. Sen sijaan Tatlinin ja Rodchenkon vallankumouksen jälkeisessä konstruktivismissa oli selkeät yhteiskunnalliset ja poliittiset päämäärät.

Konstruktivismi halusi tehdä taiteilijasta suunnittelijan ja insinöörin, jonka oli määrä lähteä mukaan tuotantoelämään. Konstruktivistit pitivät taidetta liian subjektiivisena, taide haluttiin korvata tieteen objektiivisuudella –  eli kuten Alexander Rodchenko asian ilmaisi: siveltimet ja värit oli vaihdettavaa viivaimiin ja harppeihin. Taiteesta tuli luopua kokonaan. Tätä Malevich ei voinut hyväksyä – seurauksena oli taidesota kahden kilpailevan ismin välillä.

Konstruktvistien ja suprematistien välinen sota

Venäläinen taideasiantuntija Michail Grobman painottaa vuonna 1980, että venäläisen avantgarden tutkimusta koskeva julma ja perustavanlaatuinen virhe on samastaa konstruktivismi ja superematismi sillä perusteella, että ne näyttävät ulkonaisesti samanlaiselta. ”Näin hyväntahtoiset taidehistorian lukijat tulevat kulutusyhteiskunnassa tehneeksi Malevichista jääkaappien ja hiustenkuivaimien edeltäjän.” He unohtavat täydellisesti, että Malevich tosiasiassa taisteli konstruktivisteja vastaan (Grobman, 25).

Malevichin suprematismi oli filosofis-uskonnollista taidetta; se oli täydellinen vastakohta konstruktivismille Grobman sanoo, siteeraten Alexei Gania, 1920-luvun taideteoreetikkoa, jonka mukaan ”konstruktivismi on teollisen kulttuurin terve lapsi”. Grobman jatkaa kuvaillen konstruktivismin teknologiasta hurmioitunutta 1920-lukulaista ajatusmaailmaa:

”Konstruktivismi muuttaa muotoja toimien pyyteettömästi yhteiskunnallisten ihanteiden hyväksi. Konstruktivismi rakentaa talon vielä syntymättömälle ihmiselle, koska konstruktivismi tulee tieteestä, täsmällisestä ajattelusta, teknologiasta. Tiede on puolueetonta, se jättää ihmiskunnan kauas taakseen, eikä hermostu siitä, että atomienergia valvoo orangutangeja ja että sähköiset tietotekniikkaohjelmat syöttävät sarvikuonoja koneille. Konstruktivismin samoin kuin lain suuruutta on, että se työskentelee yhteiskunnalle, mutta on riippumaton siitä. Konstruktivismi on jumalainen ase, eikä ainoastaan ase vaan enemmän: konstruktivismi ei märehdi ihmiskunnan sisäistä henkisyyttä; se yksinkertaisesti luo materiaalisia muotoja, jotka ovat kulttuurille maksimaalisen mukavia” (ibid).

Malevich vastusti konstruktivismin utilitarismia ja moraalista piittaamattomuutta, hänelle suprematismi oli henkinen, filosofinen asia. Malevich julisti sodan konstruktivistien esineiden kulttuuria vastaan, Grobman väittää.

Ylläoleva kuvaus tuo esiin myös konstruktivismin piittaamattoman suhteen luontoon. Konstruktivismin mukaan luontoa (tässä eläimiä kuten orangutangeja) ja luonnonvaroja voidaan käyttää sumeilematta teollisen kulttuurin tarpeisiin.

Luontokysymyksessä Malevichin kanta oli eksplisiittisesti päinvastainen kuin konstruktivistien. Kirjassaan The Non-Objective World (julkaistu saksaksi nimellä Die Gegendlose Welt) vuodelta 1927 Malevich teki eron kahden erilaisen kulttuurin välillä erottaen taiteellis-esteettisen ja tuotannollis-teknisen kulttuurin.

Malevich selitti, että tieteelliselle mielelle luonto ja luonnonvoimat näyttäytyvät uhkana, jolta täytyy suojautua.  Tieteentekijä ja teknologi rakentavat mahtavan teollisuuden huomaamatta, että luonnon voimien uhkaavuus on pelkkää ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta. Tuotannollis-tekninen kulttuuri on sokeaa luonnon täydellisyydelle. Taiteilijalle luonto sen sijaan on aina täydellinen. Malevichin mukaan taiteen arvo on ikuinen ja absoluuttinen, kun taas teknologian ja sen tuotteiden arvo on suhteellinen riippuen kulloistakin tarpeista. (NOW, 38)

Kun etsitään syytä ilmastonmuutokseen ja nykyisin toistuviin luonnonkatastrofeihin, käsitys, että avantgardetaiteilijat olisivat siitä vastuussa, on liioiteltu. Kukaan ei sata vuotta sitten voinut ennakoida nykyisen kaltaisia luonnonkatastrofeja. Vastuussa ovat  poliitikot ja konsumeristinen kapitalismi, jonka perässä sosialismi yritti parhaansa mukaan pysyä. Taiteilijoita ei nimittäin tarvittu Neuvostoliitossa siinä kiihtyvässä kilpajuoksussa, missä sosialismi otti kiinni kapitalismia piittaamatta luonnosta tai ihmisten elinolosuhteiden tuhoamisesta.

Lopuksi, sata vuotta sitten oli myös avantgardisteja, jotka lähtökohtaisesti kritisoivat tieteen ja teknologian nimiin vannovaa kasvuideologiaa.  Taloustieteestä väitellyt Wassily Kandinsky ilmaisi vuonna 1911 pettymyksenä materialistiseen kulttuuriin missä

”Useimmille ihmisille materiaalisten hyödykkeiden lisäämisestä pienimmällä energian kulutuksella (taloustieteen periaate) on tullut toiminnan ja elämän ihanne. Kaikesta, mikä hyödyttää tätä päämäärää ja elämän mukavuutta, on tullut ehdottoman tärkeää. Tätä on seurannut teknologisten innovaatioiden myrskyisä virta. Hienoimmat mielet, sankarillisimmat luonteet ovat heittäytyneet epäröimättä tähän elämänmuotoon, sillä he eivät enää näe toista: sitä ei enää ole olemassa heille” (KW, 98).

Toisella elämänmuodolla Kandinsky tarkoitti henkisiä arvoja ja taidetta. Tässä kysymyksessä hän löysi tukijan Malevichista.

Viitteet:

Mikko-Pekka Heikkinen: Lauantaiessee: ”Mustan neliön maalaaja halusi sata vuotta sitten poistaa maailmasta luonnon – ja nyt toive on toteutunut”. Helsingin Sanomat  8.9. 2018    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005819017.html

The Avant-Garde in Russia 1910 – 1930 New Perspectives. (Toim.) Stephanie Barron & Maurice Tuchman. The MIT Press, 1980.

Kazimir Malevich. The Non-Objective World. (NOW) Chicago: Paul Theobald and Company, 1959/1927. Käänt. saksasta Howard Dearstyne.

Wassily Kandisnky. ”Whither ’the New’ Art?” 1911. Teoksessa Kandinsky Complete Writings on Art. (KW) ( Toim.) Kenneth C. Lindsay & Peter Vergo. New York: Da Capo Press, 1994. s. 96 – 104.