Oliko Lauri Viita avantgardisti?

Erika Laamanen

 

Lauri Viita (1916−1965) astui kirjalliselle areenalle vuonna 1947 runokokoelmalla Betonimylläri:

Olin betonimylläri sementtikeuhkoin

ja hattureuhkoin,

nenässä kuivunut kuona

ja paidassa hiki.

(Betonimylläri, 82)

Areenalle astuminen ei Viidan kohdalla ole pelkkä kielikuva. Anekdootteja, legendojakin, Viidasta jylisemässä milloin yhden, milloin kymmenjoukkoisen yleisön edessä on runsaasti. On käytetty ilmaisua puheterrori, puhuttu 18 tunnin monologeista ja harmiteltu sitä, ettei ollut äänityslaitteita mukana.

”Ehkäpä hänen kirjallinen tuotantonsakin olisi tänä päivänä laajempi, jos äänitystekniikka olisi tuolloin ollut hänen ulottuvillaan − Lauri puhui »ilmaan» massoittain romaani- ja näytelmäideoita”, kirjoittaa Aila Meriluoto [1].

Betonimyllärin jälkeen ilmestyi vielä kolme runoteosta, Kukunor (1949), Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) ja kaksi romaania, Moreeni (1950) ja Entäs, sitten Leevi (1965). Joitakin vuosia Viidan tekstien parissa enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti viettäneenä voin sanoa, että niissäkin kyllä riittää pohtimista.

Mitä tulee runouteen, Viidasta on esitetty täysin ristiriitaisia arvioita: Viitaa on luonnehdittu niin traditionaaliseksi kuin tulevaisuuden runoilijaksi, toiset ovat pitäneet häntä perinteisen runomuodon jatkajana, toiset futuristisena, surrealistisena ja äännerunon edelläkävijänä, häntä on verrattu sekä Otto Manniseen että Vladimir Majakovskiin. Jos ei ole osattu päättää, niin Lauri Viitaa on kutsuttu individualistiksi.

Mitä lähemmäksi tätä aikaa tullaan, sitä perinteellisemmäksi Viita on arvioitu. Vuonna 1999 ilmestyneessä Suomen kirjallisuuden historiassa Pertti Lassila näkee Viidan suorastaan taantumuksellisena:

”Viita ei kavahtanut esittää runoissa kokonaisia maailmanselityksiä, ja muutenkin hän oli mieltynyt sellaisiin abstrakteihin käsitteisiin ja sanoihin, jotka modernismi tahtoi hylätä. […] Viidan […] kirjailijakäsitykseen kuului edelliseltä vuosisadalta periytyvä vakaumus taiteilijasta poikkeusyksilönä, nerona, jolla on kyky nähdä tai aavistaa totuudesta enemmän kuin muilla. ’Vapaa, vapaa olen, / olen Ihminen’, kirjoittaa Viita ’Orjan laulussa’ ja osoitti kuinka kaukana hän oli ajan modernismin vaikutuksesta.” (Lassila 1999, 37.)

Reilu kolmekymmentä vuotta aiemmin Jouko Tyyri puolestaan kirjoitti arviossaan Viidan Kootuista runoista (1966)

”Pispalan iso poika rynnisti esiin samantapaisena hirmuna kuin vallankumouksen laulaja Vladimir Majakovski Venäjällä. Molemmilla oli leveät leukaperät ja ehtymättömät äänivarat. He antoivat poljennolle yhtä perustavan merkityksen, heidän lyriikkansa julisti liikkeen pyhyyttä ja maailma oli heille agitaation lähde. […] Viidan suhde tekniikkaan oli aidosti futuristinen. Hän antoi taidolle ehdottoman arvon. Hän oli aina valmis opettamaan, miten säkeitä tehdään tai palloa lyödään.” (Tyyri 1966, 145.)

Oliko Lauri Viita avantgardisti? Vastaus riippuu siitä, painotetaanko avantgardessa poliittista vai henkistä aspektia. Viita ei esimerkiksi ollut poliittinen. Hänellä ei ollut poliittista agendaa, saati yhteyksiä poliittisiin liikkeisiin. Aate kuin aate, marxilaisuus ja marskilaisuus ovat pohjimmiltaan sama asia (Moreeni, 76). Betonimyllärissä ja Moreenissa on yhteiskunnallinen aspekti, mutta se kilpistyy usein kaiken suhteellisuuteen. ”Tähtiä ei taata. / Pilven alle ei näy niitä…” (Betonimylläri, 89).

Viita ei ollut myöskään erityisen teoreettinen. Hänellä oli tietenkin näkemyksiä asioista ja varsin pitkälle kehitelty poetiikka. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut manifesteja tai kokenut tarvetta selvittää runouttaan teoreettisissa esseissä. Aikansa modernisteja hän kritisoi juuri tästä: ”Kuinka kuuluisi lukea, / kun ei riitä riihihattu?” (Suutarikin, suuri viisas, 15.)

Kokeellisuuskaan ei Viidalla ole ilmeistä. Hän tutki runomittojen mahdollisuuksia koko uransa ajan, mutta ei käyttänyt esimerkiksi kirjan sivun visuaalista tilaa juurikaan hyväkseen. Kokoelman Suutarikin, suuri viisas aforismiosastossa hän kuitenkin kirjoittaa: ”Kaikki työ on henkistä, joko luovaa, kokeellista tai erittelevää. Ainoastaan ajattelu on luovaa; kirjoittaminen on kokeellista, lukeminen erittelevää.” (Suutarikin, suuri viisas, 107.) Kokeellisuus perustuu Viidalla henkiseen toimintaan: kirjoittamisen ratkaisut motivoituvat ajatusmaailmasta käsin.

Näkisin, että Tyyrin luonnehdinta Viidasta on oikeampi kuin Lassilan. En kuitenkaan varauksetta sanoisi, että futuristinen liike oli Viidalle pyhä tai varsinkaan, että Viidan ”suhde tekniikkaan oli aidosti futuristinen”. Viita ei ihannoinut koneita vaan pikemmin oppi elämään niiden kanssa. Toisaalta selvitettyään suhteensa koneisiin, hän ottaa niistä ja niiden vauhdista kaiken irti.

Tutkimuksessaan Muodon vallankumous (1981), joka on yksi harvoista sotienjälkeisestä modernismista tehdyistä yleisesityksistä, Maria-Liisa Kunnas lukee Viidan ”perinteen” jatkajiin, jotka kulkivat Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään viitoittamalla ”suomenmukaisella” tiellä [2]. Sanan ”perinne” käyttäminen on perusteltu, mutta ilman lisäselvityksiä myös harhaanjohtava siksi, että varsinkin Hellaakoski kytkeytyy eurooppalaiseen avantgardeen kenties selvemmin kuin kukaan toinen suomenkielinen runoilija ennen sotia. Kunnas mainitsee Hellaakosken kiinnostuksen esimerkiksi kubismiin mutta käsitellessään tämän runouden piirteitä avantgarden poeettiset innovaatiot jäävät taka-alalle.

Avantgarden käsite on jäänyt paitsioon suomalaisessa tutkimuksessa. Tulenkantajia ja Hellaakoskeakin kutsutaan mieluummin modernisteiksi, jos niiksikään. Tästä seuraa se, että kirjailijan tuotannon tärkeä aspekti saattaa jäädä huomaamatta. Otetaan esimerkiksi Viidan runomittojen käyttö, joka on näytellyt keskeistä roolia siinä, että perinteen leima on niin voimakkaasti määrännyt hänen runojensa tulkintoja. Kun Viidan mittoja tutkii tarkemmin, huomaa, että kokeilevuus on hyvin pitkälle vietyä. Se ei ole räikeää vaan hienovaraista, pikkutarkkaa ja huolellista; mittoihin ja yleisemmin rytmiin sinänsä kohdistuvaa kiinnostusta. Viidan runojen ja osin proosankin rytmi, se maaginen liike, perustuu myös pitkälti mitalliseen poljentoon. Sana perinne ei noin vain istu kuvaan Viidasta.

Entä avantgarde? Juuri Hellaakoski antoi mitoille ja rytmille avantgardistisia merkityksiä. Esseessään ”Vapaasta ja sidotusta” (1949) Hellaakoski myöntää, että ”on sellaisiakin epärunoilijoita, joille rytmikuvio ja riimi ovat toisarvoista runopukua eikä pakon voimalla ja liekehtien esille tunkevaa runon ydintä”. Parhaimmillaan ne voivat kuitenkin johtaa surrealistisiin syvyyksien valottamiseen tai olla ”kubismia ja sellaisena avain kolmiulotteiseen” [3].

Vertailukohdat surrealisteihin ja futuristeihin on helppo Viidan kohdalla kuitata aikalaisten ylimalkaisiksi luonnehdinnoiksi. On totta, ettei 40−50-luku ollut avantgarden kulta-aikaa ainakaan suomenkielisessä runoudessa. On kuitenkin mahdollista, että avantgardistinen murros jatkui Suomessa sotien jälkeen ja että sen huomiotta jättämisestä on seurannut merkittäviäkin katvealueita kirjallisuushistorialliseen ymmärrykseen.

Viime aikoina avantgarden käsite on alkanut saada enemmän näkyvyyttä. Mainittakoon Veijo Pulkkisen tänä vuonna ilmestynyt kiinnostava tutkimus Runoilija latomossa. Geneettinen tutkimus Aaro Hellaakosken Jääpeilistä. Silti suomalaisen avantgarden historiaa odotellessa on vielä paljon työtä edessä.

Viittaukset:

[1] Meriluoto, 1974, 62.

[2] Kunnas 1981, 38, 46.

[3] Mitan ja rytmin surrealistisuudella Hellaakoski tarkoittaa niiden suggeroivaa voimaa ja yhteyttä tiedostamattomaan. Ajatus runouden kubismista ja kolmiulotteisuudesta liittyy esseessä myös siihen, miten lukija kokee ja tuntee mitan ja rytmin. (Hellaakoski 1949, 258−259.)

 

Kirjallisuus:

Hellaakoski Aaro 1949. “Vapaasta ja sidotusta”. Näköala 1949.

Kunnas Maria-Liisa 1981. Muodon vallankumous. Modernismin tulo suomenkieliseen lyriikkaan 1945–1959. Helsinki: SKS.

Lassila Pertti 1999. ”Kirjallisuus sodassa ja kulttuuritaistelussa”. Teoksessa Koskela Lasse, Lassila Pertti & Varpio Yrjö (toim.) 1999. Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Helsinki: SKS.

Meriluoto Aila 1974. Lauri Viita. Legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY.

Tyyri Jouko 1966. ”Tampereen futuristi”. Parnasso 5, 1966.

Viita Lauri 1947. Betonimylläri. Porvoo: WSOY.

Viita Lauri 1950/2008. Moreeni. Helsinki. WSOY.

Viita Lauri 1961. Suutarikin, suuri viisas. Porvoo: WSOY.

 

Dadas ethos och politik

Sami Sjöberg

För många är dada en synonym för opposition, vilket var typiskt för varje avantgarderörelse. Till dadas måltavlor hörde värdekonservatism, institutioner och medelklassen. Men kritik mot det borgerliga samhället och konventionella estetiska principer var inte tillräckligt. Sådana bekymmer ansågs vara ytliga och till dadas ethos hörde att uppnå grundläggande förändringar i våra tankesätt.

På tiotalet syftade ordet politik ännu på vanlig partipolitik. Partipolitiken var dock en alldeles för knapp definition på dada, som egentligen var ett av de första försöken att politisera alla livsområden. Trots detta har dadas motstånd ofta tolkats som enbart humoristiskt. Bakom konstnärernas gäckande skämtlynne fanns dock en total kritik av rationalismen och vanemässiga världsåskådningar. Dada ville bokstavligen ifrågasätta allt – även sig själv.

I den dadaistiska visionen lever vi i ett samhälle där friheten är ytterst konstgjord. Ramarna för fria val är nämligen alltid förutbestämda och dessa reglerar vår syn på världen. Vi kan inte välja bort sådant vi är omedvetna om. Det är som att stå vid en godishylla och bara få välja bland de gula karamellerna utan att veta vilka andra sorter det finns. “En vardagsmänniska hade bara den förmåga som slumpen hade klistrat på hans huvudskål, på utsidan, hjärnan var tom”, skrev Raoul Hausmann.

Ett sådant ethos lägger grunden för nya och alternativa former av gemenskap, moraluppfattningar, könsroller och sätt att uppleva världen. Dessa framhäver hur lätt det är att socialiseras till samhällets regler och hur svårt det är att vända denna process. Enligt en anonym dadaist måste man först ”glömma sitt kön som sitt fosterland och älska intet, eftersom själar och kossor luktar likadant”.

Dadas utopi var uppenbart ambitiös. Sensmoralen är dock grundläggande – man ska vara mer öppen för olika slags idéer, lösningar, kulturdrag och folk. Dadaisterna var ändå inte alltid själv de bästa exemplen på detta livssätt, som är väldigt dada i sig. Till exempel genomgick Ball näsplastik i fruktan för att bli misstas för en jude.

Självironi var ett sätt på vilket dadaister hanterade utanförskap. ”Judarnas skuld för världskriget, revolutionen och utjämnande vädereffekter” var titeln på Walter Mehrings sarkastiska inlägg i en dadaistisk satirtidning år 1919. Mehring var själv judisk och frustrerad på den samtida antisemitismen i Tyskland. Tyvärr låter hans besvikelse över främlingsfientligheten alldeles för bekant i dagens läge.

Till skillnad från aktuell immigration berodde en hel del av det upplevda främlingskapet i dadas fall också på konstnärernas egna val. Till exempel den rumänska Tristan Tzaras konstnärliga aktiviteter och smädesskrifter bedömdes som ”utländska” både i hans hemland och i Schweiz dit han emigrerade under kriget. Dada var kosmopolitiskt och hörde samtidigt inte hemma någonstans.

 

Helsingfors dada

Som kosmopoliter odlade dadaisterna ihärdigt flerspråkighet och internationella kontakter. Utöver de ovannämnda huvudrörelserna dök enskilda grupper upp bland andra i Georgien, Jugoslavien, Italien, Rumänien och Ryssland. När Parland-översättaren Johannes Göransson för några år sedan föreläste om ”Helsingfors dada” blev flera finska akademiker förbryllade – det fanns ju ingen dada i Finland, eller?

Man hör ibland att finlandssvensk modernism införlivade dadas formella egenskaper men aldrig var dada i ordets kontinentala mening. Författarna Hagar Olsson, Gunnar Björling och Henry Parland tog dock intryck av dadas grundsyn på journalen Quesegos sidor. I Finland var dada först och främst ett kortlivat litterärt fenomen.

Ur vårt nutida perspektiv fungerar dikter som Björlings ”4711 universalistisk dada-individualism” bäst som ett slags pastischer på Cabaret Voltaires radikala alster. Textens grammatiska uppror, ofullständighet och flyktighet är ändå onekligen dadaistiska och pionjärmässiga i det finlandssvenska sammanhanget. Man måste också lägga märke till hur relativt ointresserad Björling var av detta sammanhang när han propagerade för en universal individualism.

 

Triumf eller nederlag?

Idag dokumenterar flertaliga publikationer och utställningar hur dada mötte estetiska utmaningar, främlingshat, krigshets och ojämställdhet under det första världskriget. I den nutida Cabaret Voltaire firas dada hela året med diverse performanser, filmvisningar och exposéer.

Annars verkar dadas New York-version – konstnärer Marcel Duchamp och Man Ray som utnyttjade skamlöst amerikansk marknadslogik inom konstbranschen – ha lyckats med sin agenda. Konstinstitutionen har absorberat dada som historisk rörelse och den har blivit en källa för konsumtionsprodukter. I varje museibutik hittar man häften, pennor, muggar, musmattor och kläder där ordet ”dada” står som ett tomt varumärke. För dem som är redo att satsa lite extra på originalitets pseudoheliga aura, finns det armbandsur utrustade med pyttesmå bitar av ursprungliga kabaréaffischer. Med Parlands ord handlar det om ”idealrealisation”.

Sådana varor har självklart lite med dadas grundsyn att göra. Precis därför har dada lyckats. Den synliga nivån kan tämjas, men inte viljan att ifrågasätta det vardagliga livet i samhället. Dada kan inte heller placeras på en politisk skala mellan vänster och höger för dadas ethos står utanför alla bipolära system. Pågående forskning och växande intresse för dada visar att grundsynen är aktuell – värdekonservatismen och nationalismen har nämligen inte försvunnit någonstans.

Dada är bara ett av många möjliga namn för motströmstänkande. Den handlar om fortlöpande kartläggning av livet, människans omgivning och potential. Dadas syfte är att lära oss föreställa oss nya alternativ oberoende av rådande strukturer. I den betydelsen är dada ”det stora nejet” som alla borde säga minst en gång i livet. Nej med ett brett leende.

 

 

Texten är en bearbetad och förkortad version av en kulturessä som utkom 31.1.2016 i Hufvudstadsbladet.

 

Käänteistä politiikkaa Moskovan takamailla

 

Helena Sederholm 

Edesmenneessä Neuvostoliitossa taiteella piti oleman oma aktiivinen roolinsa kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa. Siksi Andrei Monastyrskin 1970-luvulla perustama Kollektiivinen toiminta (Kollektivnye deistvia) taiteilijaryhmä, joka keskittyi yhteiskunnan rakentamisen sijasta kontemplaatioon, oli vähintäänkin avantgardistinen. Ryhmän nimikin oli paradoksaalinen.

Kontemplaation mahdollistaminen vaati ryhmältä kuitenkin aktiivista toimintaa. Neuvostoliitossa, missä ei suvaittu luokkaeroja, kontemplaatio nähtiin etuoikeutetun luokan sosiaalisena toimintana ja siksi jo lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Boris Groysin mukaan Kollektiivinen toiminta -ryhmän aktiviteetti oli kuitenkin köyhää ja minimalistista, erittäin ei-etuoikeutettua, ja siten ryhmä polemisoi kontemplaation merkitystä vastaan samaan aikaan kuin sitä toteuttikin.

Yleisö, joka koostui pienestä luotettavasta piiristä taiteilijoita, kirjailijoita ja kriitikoita, kutsuttiin muutaman tunnin matkan päähän Moskovasta katsomaan performanssia. Paikalle matkustettiin julkisilla kulkuneuvoilla, sitten käveltiin pikkuteitä pitkin ja esityspaikka oli usein luminen peltoaukea metsän laidalla. Vaivalloinen ja kylmä matka oli eräänlainen uhraus taiteelle. Tässä askeettisessa maisemassa ei aluksi tapahtunut paljonkaan. Metsänrajassa saattoi vilahtaa hahmo, joka oli niin kaukana, että katsojat pystyivät vain vaivoin erottamaan sen. Eräässä performanssissa kaksi hahmoa käveli metsästä peltoaukean poikki kohti katsojia, joille he antoivat ”todistuksen osallistumisesta” kyseiseen tapahtumaan, ei muuta.

Tärkeämpää kuin mitä tapahtui, oli tapahtuman käsitteellistäminen ja sanallistaminen kokijan mielessä. Yksi avantgarden tavoitteista on ollut ihmisten tietoisuuden kasvattaminen ja monet poliittiset avantgarderyhmät esimerkiksi Etelä-Amerikassa pyrkivätkin agitoimaan yhteisöjä toimintaan herättelemällä ihmisiä havaitsemaan oman sosiaalisen todellisuutensa. Kollektiivisen toiminnan tavoitteena ei kuitenkaan ollut yhteisöjen agitoiminen, vaan pikemminkin jaettu yksilöllinen kokemus. Tapahtumien osallistujat kirjoittivat raportteja ja tulkintoja kokemuksistaan ja myös keskustelivat niistä. Itse toiminta oli ohimenevää, usein epäselvää ja yleisön oli mahdotonta ymmärtää, mistä oli kyse. Kunkin kokemus hahmottui vasta siitä kirjoittaessa.

Kollektiivinen toiminta -ryhmän kontemplatiivisuus näyttäytyi vuosikymmeniä sitten vastarintana aktiiviselle sosialismin rakentamiselle, mutta myös länsimaiselle kapitalismille, missä jatkuvasta kasvusta ja muutoksesta on tullut vallitseva olotila, status quo. Kollektiivinen toiminta -ryhmän voi siis nähdä vastarintana myös moderni(stise)lle edistysuskolle. Boris Groys on todennut, että taiteellinen avantgarde ei arvostanut menneisyyttä tai halunnut ylläpitää traditioita, koska se tekee sokeaksi nykymaailmalle. Yhtä lailla tulevaisuuteen tuijottaminen estää aistimasta nykyisyyden kaikkia puolia. Ja neuvostososialistinen yhteiskunta, jos mikä eli pelkässä tulevaisuudessa.

Kollektiivisen toiminnan näennäisen epäpoliittisuuden voi nähdä käänteisenä politiikkana, hiljaisena vastarintana vallitsevaa tilannetta kohtaan. Monastyrski onkin puhunut ’tyhjästä toiminnasta’. Se avaa toimintatiloja yhteiskunnallisessa tilanteessa, missä totalitaristisen ideologian jäykkyys sallii hyvin vähän poikkeamia. Neuvostoyhteiskunta oli kapeakatseinen, muodollinen ja päämäärätietoinen. Monastyrskin mukaan ryhmän järjestämät tapahtumat peltoaukeiden kaltaisissa avoimissa ja määrittelemättömissä tiloissa antoivat mahdollisuuden katsoa ja tulkita tilanteita vapaasti, kunkin omista lähtökohdista.

Kollektiivinen toiminta -ryhmän tekemiset eivät näyttäneet taiteelta. Sen sijaan elämä ja taide sekoittuivat niissä suhteellisen erottamattomasti, minkä voi tulkita paitsi avantgardeksi, myös reaktioksi neuvostososialismia ylistäviin festivaaleihin ja paraateihin. Länsimaiset happeningit olivat 1960- ja 1970-lukujen Neuvostoliitossa vaihtoehto pakotetulle yhteisöllisyydelle: osallistujien oli tarkoitus aistia yhdessä todellisuus vahvemmin ja vivahteikkaammin kuin arkielämässään. Yhteiskunnassa, missä kollektiivisuus oli pakollista, yksilöllisillä kokemuksilla oli aivan oma arvonsa.

Kollektiivisen toiminnan yksilön ajatteluun kohdistuva toiminta (tai sen odottaminen) tulee lähelle Jacques Rancièren ajatusta esityksestä ja emansipoituneesta katsojasta. Näennäisen kollektiivisen läsnäolon ja välittömän kokemuksen sijasta ryhmä pyrki tuottamaan ’dissensusta’, toisistaan eroavia kokemuksia ja keskusteluja niistä. Se oli tärkeää yhteiskunnassa, joka pyrki ohjailemaan kaikkien toimintaa ideologisesti yhdenmukaiseen suuntaan.

 

Lähteet:

Bishop, Claire 2012: Artificial Hells. Participatory Art and the Politics of Spectatorship. London: Verso.

Groys, Boris 2011: “Art Clearings”. Teoksessa Empty Zones. Andrei Monastyrski and Collective Actions. London: Black Dog Publishing.

Monastyrski, Andrei 2011: ”Collective Actions and Trips out of Town. The Aesthetics of Collective Actions. Teoksessa Empty Zones. Andrei Monastyrski and Collective Actions. London: Black Dog Publishing.

Rancière, Jacques 2011: The Emancipated Spectator. London: Verso.

Luettelo ja kuvauksia aktioista: http://conceptualism.letov.ru/KD-ACTIONS.htm

 

Aterian avantgardistinen politisointi à la Marinetti

Marja Härmänmaa

 

Futurismin perustajan, Filippo Tommaso Marinettin (1876-1944) tavoitteena oli taiteiden uudistamisen lisäksi koko universumin uudistaminen, ”ricostruzione dell’universo”, kuten hän pyrkimystään vaatimattomasti kutsui. Taiteiden lisäksi koko ihmisen elinympäristön, hänen elintapojensa ja tottumustensa ja lopulta koko ihmisen oli uudistuttava modernin maailman vaatimusten mukaisesti.

Taiteiden ja elämän saumaton yhteys ”arte – vita” tarkoitti sekä taiteen tuomista jokapäiväiseen elämään että elämän taiteellistamista. Marinetti halusi romuttaa 1800-luvun ”taidetta taiteen vuoksi” käsitteen ja yhteiskunnallistaa taiteen sekä tehdä taiteilijoista yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

Marinettin yhteiskunnalliset pyrkimykset huipentuivat vuonna 1918 futuristisen poliittisen puolueen perustamiseen, mutta ne olivat erottamaton osa futuristista taidetta jo liikkeen perustamisesta lähtien. Kun taide menetti autonomisen asemansa, se alistettiin palvelemaan eri aatteita ja ihanteita; futurismin tapauksessa modernisaatiota ja nationalismia. Lisäksi taidetta käytettiin puhtaasti kaupallisiin mainostarkoituksiin. Parhaita esimerkkejä tästä ovat futuristisen taidemaalari Fortunato Deperon (1892-1960) Campari-katkeron mainokset 1920-luvulta.

Arkipäivän taiteellistaminen ilmeni erilaisina uusina taiteenulkoisina toimintoina, kuten urheiluna. Simultaanisissa urheilulajeissa harjoitettiin kahta urheilumuotoa tai siihen rinnastettavaa toimintaa samanaikaisesti, kuten esimerkiksi juoksemista ja runonlausuntaa. Arkipäivän taiteellistaminen ilmeni myös politikointina, muotisuunnitteluna ja ruokailuna. Erilaisten kulinarististen kokeilujen jälkeen futuristisesta ruokakulttuurista tuli 1930-luvun Italiassa myös poliittista: sillä otettiin kantaa ja parodioitiin politiikkaa.

Marinettin varhainen mielenkiinto ruokaan, politiikkaan ja ruoan politisointiin tulee ilmi hänen vuonna 1905 julkaisemassaan näytelmässä, Re Baldoria (Ahmattikuningas). Tämä yhteiskunnallinen satiiri on omistettu ajan merkittäville italialaisille sosialistipoliitikoille Filippo Turatille, Enrico Ferrille ja Arturo Labriolalle, Marinetti kutsuu heitä näytelmässään ”universaalin onnellisuuden suuriksi kokeiksi”. Näytelmä kertoo kuvitteellisesta valtiosta, jossa kuningas keskittyy mässäilemiseen kansan nähdessä nälkää. Lopulta kansa syö kuninkaan, mikä on vallankumouksen metafora, ja sitten oksentaa hänet, mikä kuvastaa uuden valtion luomista.

Varsinaisen läpimurtonsa futuristinen ruokakulttuuri teki Marinettin julkaistua futuristisen ruokakulttuurin manifestin vuonna 1930. Seuraavana vuonna hän perusti Torinoon tavernan nimeltä Santo Palato, suomeksi ”Pyhä makuaisti”. Nimi parodioi Mussolinin katolisen kirkon kanssa vuonna 1929 solmimaa Lateraani-sopimusta. Lopulta Marinetti julkaisi vuonna 1932 taidemaalari Fillìan (1904-1936) kanssa Futuristisen keittokirjan.

Futuristien kulinaristinen vallankumous sai Marinettin mukaan osakseen huomiota niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Futuristisia aterioita järjestettiin niin Italiassa kuin ulkomaillakin. Erityisesti Marinettin pasta-ruoan vastaisesta kampanjasta kirjoitettiin jopa Ruotsin lehdistössä.

Marinetti uskoi vakaasti sanontaan, jonka mukaisesti ”ihminen toimii kuten hän syö”. Näin ollen hänen mukaansa syöminen vaikutti sekä taiteelliseen luovuuteen, että ”rodun” viriiliyteen ja aggressiivisuuteen. Kulinaristisen vallankumouksen eräs päämäärä olikin kehittää aterioita, jotka tekisivät italialaisista rohkeita ja optimistisia suhteessa tulevaisuuteen.

Marinetti katsoi yhtä lailla, että ruoalla oli selvä yhteys kansainväliseen politiikkaan. Hän varoitti erityisesti vääränlaisten aterioiden vahingollista vaikutusta kirjoittaen: ”Jos jokainen kansainvälinen virallinen ateria alkaa mauttomalla keitolla, jossa kelluu epätoivoisena 4-5 pastapalleroa, ja päättyy tutisevaan, hyytelömäiseen jälkiruokaan, joka varmasti olisi sopiva ateria toipilaille, on loogista, että poliitikot eivät voi tehdä yhtä ainoaa merkittävää päätöstä.”

Erityisen kriittinen Marinetti oli suhteessa niiden hienojen Grand Hôtelien aterioihin, joissa kansainväliset huipputapaamiset tavallisesti järjestettiin: ”On loogista, että eri maiden poliitikot, jotka ovat kokoontuneet keskustelemaan valtioiden veloista, sopimusten ratifioinnista, aseistariisunnasta ja universaalista kriisistä, eivät voi tehdä mitään päätöstä, kun he ovat hotkaisseen noin masentavan, murheellisen ja yksitoikkoisen aterian.”

Marinettilla oli kuitenkin ratkaisu tähän kansainvälistä tilannetta uhkaavaan vaaraan, nimittäin ”Virallinen futuristilounas”. Lounaan oli määrä ehkäistä kiusallista hiljaisuutta, joka vieraiden välinen vihamielisyys synnytti; lieventää diplomaattisen muodollisuuden jäykkyyttä; parantaa ratkaisemattomien kansainvälisten ongelmien ja rajakiistojen aiheuttamaa masennusta, sekä parantaa perinteisten aterioiden banaaliutta. Seuraavassa aterian seikkaperäinen selostus.

Muodollisuuksien poistamiseksi paikalle saapuu erilaisten alkupalojen jälkeen Viihdyttäjä. Viihdyttäjä ei kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen tai diplomaattikuntaan. Hän on aristokraattinen ”dandy”, joka on kuuluisa hävyttömistä vitseistään. Viihdyttäjä kuiskaa kolme vitsiä naapurinsa korvaan, joka kuiskaa ne seuraavalle naapurilleen. Naurun kiertäessä ympäri pöytää tarjotaan maitoa ja tapioca-keittoa maljasta, joka kuuluu jollekin luostarille. Tämän jälkeen ryhdytään nauttimaan varsinaista ateriaa, joka muodostuu kolmesta ruokalajista ja jälkiruoasta.

Ensimmäinen ruokalaji on nimeltään “Kannibaalit pääsevät sopimukseen Genevessä”. Siinä lautasella tarjoillaan raakoja lihapaloja, joita kastetaan erilaisiin kastikkeisiin. Kastikkeet on tehty öljystä, viinietikasta, hunajasta, pippurista, inkivääristä, sokerista, voista ja Barolo-viinistä.

Toisessa ruokalajissa nimeltään “Kansojen liitto” pienet mustat makkarat ja suklaaleivokset uivat kreemissä, joka on valmistettu kananmunasta ja vaniljasta. Samanaikaisesti ruokalajin tarjoilun kanssa 12-vuotias musta poika kutittaa naisia jalkapohjista ja nipistelee heitä takamuksista. “Vankkumaton sopimus” ruokalaji muodostuu erivärisistä nugaista tehdystä linnasta, jonka sisällä pienet nitroglyseriinipommit räjähtelevät täyttäen ilman taistelun tuoksusta.

Henkilökohtainen suosikkini on jälkiruoka. Puolen tunnin ajan hovimestari tulee pyytämään vierailta anteeksi ja kehottaa heitä vielä kärsivällisesti odottamaan eksoottisia hedelmiä, joiden saapuminen Afrikasta johtuu autoihin ja rautatieyhteyksiin liittyvistä ongelmista. Samoin hovimestari pahoittelee, että kauniisti koristeltu jäätelökakku romahti juuri keittiössä.

Lopulta hedelmien sijaan paikalle saapuu kadulta poimittu humalainen, joka luonnollisesti haluaa lisää juotavaa. Hänelle luvataan tarjota Italian parhaita viinejä, sillä ehdolla, että hän puhuu kahden tunnin verran aseistariisunnasta, kansainvälisiin sopimuksiin liittyvistä ongelmista ja talouskriisistä.

Uskon, että vastaavanlaiselle lounaalle olisi käyttöä nykypäivänäkin.

 

 

Lisää futuristisesta ruokakulttuurista ja sen mielenkiintoisista resepteistä löytyy muun muassa täältä:

 

Marja Härmänmaa: ”KUINKA FUTURISTI SÖI. Avantgardistista ruokakulttuuria 1930-luvun Italiassa”. Herkullista historiaa: Kulttuurisia makupaloja Italian keittiöistä kautta aikain. Larsen, A., Savunen, L. & Valjus, R. (toim.). WSOY, Helsinki 2004, s. 235-247

https://www.academia.edu/1910280/Kuinka_futuristi_söi_Avantgardistista_ruokakulttuuria_1930-luvun_Italiassa

F.T. Marinetti ja Fillìa: Futuristinen keittiö. Ruokakulttuuria ja reseptejä. Kääntänyt Pauliina De Anna, esipuhe Marja Härmänmaa. Savukeidas, Turku-Tampere-Tallinna 2015.

 

 

 

 

Avantgarde katkaisee taiteen tradition – Kommentteja Julian Rosefeldtin Manifesto -teokseen

 

Irmeli Hautamäki

Vielä viitisen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella Julian Rosefeldtin Manifesto -teoksen kaltaista sukellusta avantgardistien teksteihin ja niiden herättämää suurta kiinnostusta yleisössä. Käydessäni katsomassa teosta toiseen kertaan Helsingin Taidehalli oli täynnä ja henkilökunta odotti kävijävirran lisääntyvän parin viimeisen viikon aikana. Taidehalli on myös ajan hengen mukaisesti järjestämässä manifesti karaokea. Nykyisin jokainen voi tuoda somessa esiin statementtinsa.

Taiteilijoilla julistusten esittäminen on ollut tapana jo pitkään. Avantgarde -manifestit eivät silti ole traditio kuten näyttelyn saatteessa hieman harhaanjohtavasti väitetään; pikemminkin ne ovat olleet tradition katkaisemista. Avantgarde -manifesteja on esitetty kahteen otteeseen: ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun alussa kun klassisen taiteen traditio julistettiin kuolleeksi ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Tällöin äänessä olivat suprematistit, futuristit, dadaistit ja surrealistit. Toinen manifestien suma osui 1960 –luvun ns. uusavantgardeen, jolloin ääntä pitivät pop-taiteilijat ja käsitetaiteilijat.

Rosefedtin kahdestatoista elokuvasta koostuva Manifesto -teos päättyy elokuvantekijöiden (mm. Jim Jarmush ja Lars von Trier) 1990- ja 2000 –luvuilla esitettyihin manifesteihin. Niissä kehotetaan inspiraation nimissä varastamaan mitä tahansa keneltä tahansa, sillä mikään ei ole autenttista. Kun sanat on pantu anarkistisen peruskoulunopettajan suuhun, syntyy vaikutelma, että avantgarde jatkuu seuraavassa sukupolvessa. Tämä on liian toiveikasta, sillä ajattelussa ei tapahdu syviä, historiaa mullistavia katkoksia joka vuosikymmen.

Tutkimuksen näkökulmasta avantgardessa on kyse taiteessa tapahtuneesta ajattelun ja käytäntöjen murroksesta, missä myös tieteen murroksella oli osansa. Siksi 1900 –luvun alku, jolloin klassinen tieteellinen maailmankuva kyseenalaistettiin uusien tieteen löytöjen seurauksena oli raju muutoksen aika myös taiteessa. Monet avantgardistit puhuivat jopa ’taiteen tieteestä’: taide piti saattaa tieteelliselle pohjalle. Lähtökohdaksi ei otettu kuitenkaan luonnontieteitä, vaan ajattelumalleja haettiin mm. kielitieteestä, havaintopsykologiasta ja uudesta geometriasta. Venäläisistä avantgardisteista Kandinsky, Malevich, Rodschenko, Naum Gabo ja Anton Pevsner kunnostautuivat uusien teorioiden ja opetusohjelmien laatijoina. Uusia ajattelumalleja loivat myös Sol Le Wit ja Elaine Sturtevant. Jälkimmäisen mukaan ”luovuus ei putkahda mieleen itsestään”.

Avantgardeen liittyvä uusi ajattelu ei Manifesto -teoksessa tule esiin kovinkaan vahvasti, vaikka suprematistien manifestien esityspaikkana on avaruustutkimuskeskus.

Avantgarde esitetään teoksessa angloamerikkalaiseen tyyliin kulttuurisena sekoiluna, jossa nuoret vimmaiset miehet purkavat sukupolvikapinaansa. Modernia taidetta ei kuitenkaan olisi syntynyt pelkillä julistuksilla; menetelmien kehittely vaati vuosien systemaattista työtä jonka tuloksena syntyi myös tutkielmia ja oppikirjoja.

Logiikan ja systeemien vastaisuutta avantgardessa saarnasi tyypillisesti dada; se oli selkeästi protestia ensimmäisen maailmansodan mielettömyyttä vastaan. Kun koko läntinen sivilisaatio oli tullut hulluksi käyttäen systemaattisen tieteellisiä tappomenetelmiä, voiko sille oikeastaan sanoa muuta kuin: ”Te olette täydellisiä idiootteja. Te olette kuin toiveenne: ei mitään. Kuin paratiisinne: ei mitään. Kuin ihanteenne: ei mitään. Kuin poliitikkonne: ei mitään. Kuin taiteilijanne: ei mitään. Kuin uskontonne: ei mitään.”

Manifesto -teos on tehokkaimmillaan, kun leski huutaa Tristan Tzaran suulla koko entisen maailman haudan äärellä: ”… ei enää demokraatteja, ei enää porvareita, ei enää aristokraatteja, ei enää armeijoita, ei enää poliisia, ei enää isänmaamaita, riittää kaikkea tätä typeryyttä, ei enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään.” Näyttelyssä kävijät pysähtyvät ihmettelemään juuri dada -teosta. Ei ole selvää, tuntevatko he yhteyttä dadan ja sen historiallisen kontekstin välillä.

Osa avantgardistien teksteistä oli tarkoitettu ääneen lausuttaviksi illanvietoissa ja muissa tapaamisissa. Erityisesti venäläisten avantgardistien manifestien esittäminen oli oma taiteenlajinsa. Venäjällä avantgardistit kiersivät sekasortoisten vallankumousvuosien aikana tilaisuudesta toiseen kertomassa ilosanomaansa. Tuolloin ei ollut aina varaa painattaa lehtiä tai kirjoja, mutta heidän sanomansa otettiin hyvin vastaan. Venäjällä syntyi lyhyessä ajassa huomattava määrä uusia kirjallisia suuntauksia, jotka uudistivat runouden kieltä ja kirjallisuutta. [1] Vaikka Manifesto -teos ottaa huomioon venäläisten avantgardistien merkityksen, se painottuu aika yksipuolisesti kuvataiteisiin.

Manifesto on tietenkin Julian Rosefedtin taideteos, se ei ole mikään tutkielma avantgardesta. Teos perustuu taiteilijoiden autenttisiin kirjoituksiin, joista se on koostettu tekstimateriaalia editoimalla, yhdistelmällä ja uudelleen järjestämällä orgaanisen kokonaisuuden aikaansaamiseksi. [2] Tavoitteena on ollut tekijän mukaan luoda äänien kollektiivinen kokonaisuus, kuin oltaisiin keskustelussa saman pöydän ääressä. Tämä menetelmä ei tee aina oikeutta taiteilijoiden sanomalle. Erityisesti ihmetyttää Vortisistien manifesti, johon on koottu tekstikatkelmia Kandinskylta, Franz Marcilta, Barnett Newmanilta ja Wyndham Lewisiltä. Mitä tekemistä Kandinskylla oli muka äärioikeistoa ja natsismia kannattaneen brittiläisen Wyndham Lewisin kanssa? Itse asiassa Kandinsky vihasi nationalismia ja kritisoi myös materialismia eli pelkkää talouskasvua ja teknologista edistystä. Wyndham Lewisiä on väkinäistä istuttaa samaan pöytään Kandinskyn ja Marcin kanssa. Lewisin Blast -manifesti, jonka sofistikoitu galleristi lukee, onkin ironinen kommentti elitistisille brittiläisille taidepiireille.

Avantgarde on totuttu samaistamaan politiikkaan ja vieläpä vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta tämä ennakko-oletus kumotaan Rosefeldtin teoksessa. Manifeston prologissa siteerataan Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia, jonka mukaan ”kaikki, mikä oli kiinteää, hajoaa ilmaan”. Samaan hengenvetoon kiistetään Tristan Tzaran suulla toiminnan merkitys ja väitetään Philippe Soupault’n kautta, ettei manifestin kirjoittajalla ole edes mitään sanottavaa. Ainoastaan situationistien manifesti on selvästi kapitalismikriittinen. Ohjaajan ironiaa on ollut antaa kumoukselliset vuorosanat ryysykerjäläisen huudettavaksi paikassa, jossa niitä ei kuule kukaan. Näyttelyssä kävijät kuitenkin pysähtyvät Cate Blanchetin vahvasti tulkitseman kodittoman ryysyläisen eteen.

Manifestoa on kritisoitu siitä, että tekstien esittäjänä on tunnettu näyttelijä. Tämä on turhaa vähättelyä, sillä ei kukaan tulisi kuuntelemaan ”vanhoja tekstejä”, ellei niiden sisältö kiinnostaisi. Teoksen vetonaulana on, että taiteilijoilla on sanottavaa. Tämä erottaa avantgarden nykytaiteesta. Nykytaiteilijat eivät saa enää sanomaansa esiin ilman välittäjiä. Toisin kuin varhainen avantgarde, nykytaide on pitkälti instituutioiden ja välittäjien tuottamaa taidetta. [3]1900-luvun alussa taiteilijat raivasivat tiensä omin voimin. Roselfeldtin spektaakkelimaista teosta katsoessa tosin unohtuu, kuinka vaikeaa se oli ja kuinka avantgardea pilkattiin.

Tietysti nykytaiteeseenkin suhtaudutaan torjuvasti, mutta taiteilijoilla on tänään tukenaan ammattimaisten selittäjien eli taidediskurssin asiantuntijoiden kaarti. Suurten instituutioiden ja biennaalien aikana taiteilijat eivät enää vastaa isolla rahalla tehdyistä näyttelyistä. Tästäkin syystä aikakausi, jolloin taiteilijoilla oli sanottavaa ja he olivat äänessä, kiinnostaa.

 

Julian Rosefeldt: Manifesto, 12 -osainen elokuvainstallaatio Helsingin taidehalli 19.8.–15.10.2017

 

Viiteet:

[1] Sanan uudesti syntyminen – Venäläisen avantgarden manifestit https://www.academia.edu/10000803/Sanan_uudestisyntyminen_Venäläisen_avantgarden_manifestit

[2] Manifesto luettelo, s.97

[3] Kaija Kaitavuori: The Paradigm of Contemporary Art, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2016 s. 204- 206. https://journal.fi/kultpol/article/view/64192

 

 

Vanha ylioppilastalo kokeellisen taiteen keskuksena – huomioita Vanha palaa! kirjasta

 

0_gTanssia Cris af Enehielmin näyttelyssä 1983 Kuva Keijo Kansonen

Kuva Chris af Enehielmin näyttelystä 1983

 

Kaija Kaitavuori

Vanhan ylioppilastalon ja siellä toimineen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen loistoaika sijoittuu 1970- ja 80-luvuille. Silloin ”Vanha” edusti kaikkea uutta. Vanhalla kokoontui opiskelija- ja kulttuurielämän laaja kirjo, siellä kohtasivat eri taiteenlajit, ja sen kautta välittyi vierailevien ryhmien ja artistitien kautta myös uusimpia kansainvälisiä kulttuurivaikutteita niin taiteen tekijöille kuin yleisöille. Vanha oli paitsi kulttuuriareena myös tapaamispaikka, etenkin Vanhan kuppila: Vanhalla olivat ”kaikki”.

Tätä aikaa, hieman sen historiaa ja osin jälkimaininkeja käsittelee Outi Poppin ja Asko Mäkelän kokoama Vanha Palaa! Kirja nimeää tuon ajan virtaukset shokeeraavaksi avantgardeksi (s. 12) määrittelemättä kuitenkaan termin sisältöä sen enempää. Sen alle sopii yhtä hyvin underground kuin poliittinen laululiike, niin rock kuin poikkitaiteellisuus. Välillä nimetään hämmentävästi ”avantgarden jälkeiset neljä vuotta 1971–1975” (s. 65) ikään kuin avantgarden loppu olisi vuonna 1970. Tosin Vanhan vuoden 1978 palon jälkeisen 80-luvun taiteilijoita kutsutaan jälleen avantgardisteiksi.

Tämän kirjoitushetkellä on Helsingin Taidehallissa esillä 1900-luvun avantgardeliikkeiden manifesteja käsittelevä Julian Rosefeldtin Manifesto -teos. Sen itsetietoisen avantgarden rinnalla Vanha Palaa! -kirjasta välittyy kuva pikemmin tapahtumien keskeltä, jossa pääasia on itse toiminta ja action, ei sen pohdinta tai periaatteiden jäsentely. Uutta syntyi rytinällä ja Vanhan kulttuuritarjontaa läpäisi kokeellisuus. Kirja antaa kuvan kaiken sallivasta kulttuuri-ilmapiiristä, jossa mitään ei halveksittu vaan lähtökohtaisesti kaikki uusi oli kiinnostavaa. Vanha oli ainutlaatuinen alusta, jossa sai tehdä mitä vain. Ohjelman uutta hakeva luonne näkyi usein nuivina kritiikkeinä. Uusi musiikki, uusi tanssi, performanssi ja nykytaide haastoivat vallitsevan taidekäsityksen monella rintamalla.

Se että yhdellä talolla saattoi olla niin selkeä ja vahva merkitys Helsingin ja koko maan kulttuurielämässä selittyy ainakin osin historiallisella ajanjaksolla ja sen yhtenäiskulttuurilla. Chris af Enehielm, yksi Vanhan kautta taiteilijuuteen ponnistaneista tekijöistä, muistelee toimintaansa HomoS– ryhmässä aikana, jolloin voi vielä vaikuttaa johonkin: ”Nykyään maailma on niin hajanainen, että se mihin vaikuttaa, ei ole enää selvää.” (Tulva No1-2/2017 s. 70).

Toinen erityisyys kokeellisuuden rinnalla Vanhalla oli taiteen ja populaarikulttuurin eri lajien ja virtausten elo saman katon alla. Vaikka kyseinen katto välillä paloi, antoi se suojan rinnan eläville taidemuodoille, jotka sittemmin hajaantuivat eri rakennuksiin: Tavastialle, Lepakkoon, Kaapelitehtaalle ja lopulta osin myös korkeakulttuurilaitosten piiriin, joita alun perin oli vieroksuttu.

Alaotsikkonsa mukaan kirja on ”Keskustelua Vanhan kuppilassa”. Muodoltaan se on facebook-ajan tuotos: se sisältää löyhästi toisiinsa liittyviä, lauseen tai parin mittaisia ja tiukasti omasta kokemusperspektiivistä lauottuja toteamuksia ja väittämiä, sekä runsaasti valokuvia. Osa puheenvuoroista onkin peräisin facebookista, osa taas haastatteluista, joita kirjaan on toimittajien mukaan tehty yli sata. Kirjan nimi on peräisin samannimisestä facebook-ryhmästä. Alaotsikoiksi on valittu puheista kaikkein raffeimmilta vaikuttavat heitot, kuten ”Aloimme hakata lekoilla Ladaa paskaksi”, ”Newyorkilaiset korstot tuli telaketjuineen”, ”Nicolle haettiin heroiinia” tai ”Burroughs putosi lavalta”.

Kirja kertoo olevansa ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1959–1993) epävirallinen tarina”. Varsinaista tarinaa on kuitenkin vain siteeksi: jokainen viidestätoista luvusta alkaa kappaleen mittaisella suuria linjoja vetävällä johdannolla, joiden voi ajatella kannattelevan löyhän kronologisesti etenevää kertomusta. Puheenvuorojen hajanaisuutta niiden on vaikea paimentaa yhteen suuntaan kulkevaksi vuoksi – eikä sitä varmasti ole haettukaan. Mistään harmonisesta orkesterista ei tosiaan voi puhua, vaan jokainen osallistuja soittaa omaa sävelmäänsä, omassa tempossa ja tahtilajissa. Pääosa kirjassa on annettu näille ”todistajalausunnoille”. Autenttisuus – tai ehkä jälki-autenttisuus, onhan kyse menneiden muistelusta – on kirjan vahvuus. Jokainen saa puhua äänellään ja kertoa oman näkökulmansa aiheisiin. Paljon on varmasti myös jätetty pois. Parhaimmillaan kirja on suuri muistitiedon keruu- ja dokumentaatioprojekti.

Kehystämisen ohuudesta johtuen löydän yhteyden asioihin ja koen yhteenkuulumista, kun tiedän mistä puhutaan ja ”mistä on kyse”. Ne asiat taas, johon itselläni ei ole kosketuspintaa, jäävät etäisiksi enkä aina tiedä, mistä tai keistä puhutaan. Kirjan lopussa on lista keskusteluun osallistuvista henkilöistä, mutta monin paikoin oletetaan silti aika paljon sisäpiiritietoa, jotta keskustelu avautuisi. Esimerkiksi Mattijuhani Koposen flyygeliperformanssista ja sen aiheuttamasta kohusta puhutaan, mutta kukaan ei mainitse mitä sen aikana tapahtui ja miksi kohu nousi. No, ehkä tämän voi olettaa kuuluvan kulttuuriseen yleissivistykseen, mutta mietin silti, tietääkö nuoriso meidän keski-iän saavuttaneiden ja sen ylittäneiden kulttuurisaavutuksista. Onko se, mitä itse pidämme ”legendaarisena”, sitä nykynuorten mielestä?

Jokaisella muistelijalla on oma tarinansa Vanhasta. Meillä kaikilla, jotka jollain tavalla osallistuimme Vanhan maailmaan esiintyjänä, yleisönä, työntekijänä tai vaikka kuppilan asiakkaana, on oma Vanhamme. Oma nuoren taidehistoriaopiskelijan kokemukseni liittyi ennen kaikkea 80-luvun performanssiin ja uuden tanssiin tuloon, jota katselin välillä yleisössä, välillä myös stagella. Oikeastaan pitäisi kai sanoa, että en osannut sijoittaa uusia taidemuotoja minkään uuden ”tulemiseksi”, koska itselläni ei ollut kokemusta aiemmasta.

Muutin pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin opiskelemaan ja otin asiat vastaan sen kummemmin kyselemättä mistä ne tulivat tai mitä oli ollut ennen: kaikki oli joka tapauksessa uutta ja innostavaa. Vasta jälkikäteen, opiskelun myötä ja kun asiat jo pelkästään ajan kulumisen vaikutuksesta asettuvat kontekstiinsa, näyttäytyy se miten ratkaiseva merkitys näillä ja monilla muilla Vanhan kautta esiin tulleilla ilmiöillä oli Helsingin ja sitä kautta koko maan kulttuurielämään. Siksi lähikulttuurihistorian tutkimus on tärkeää, ja Vanha ansaitsisi tulla tutkituksi läpikotaisin. Tämä kirja ei sitä tarvetta toki täytä, vaan on eräänlainen kutsuhuuto tutkimukselle. Kuuleeko kukaan?

 

Outi Popp ja Asko Mäkelä, Vanha palaa! Like 2017. 326 s.

 

 

Modernismia ja avantgardea Helsingin yliopistossa

Erika Laamanen

Keväällä 2017 Helsingin yliopistossa järjestettiin nykykielten laitoksen sekä kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineiden yhteistyönä luentosarja Kirjallisuuden modernismit, jossa vaihtuvat luennoitsijat käsittelivät modernismia ja avantgardea omista asiantuntijuusalueistaan käsin. Luentosarja oli jatkoa aiemmin järjestetylle Realismit -kurssille, joka perustui samalla idealle.

Kurssi oli valtavan suosittu. Modernismi ja avantgarde selvästi kiinnostavat tämän päivän opiskelijoita.

Osa luennoista oli lähtökohdiltaan teoreettisempia kuin toiset. Hannu Riikosen luennoi modernismin käsitteestä ja historiasta, Harri Veivo avantgarden teoriasta ja historiasta. Klaus Braxin otsikko oli puolestaan Modernismista postmodernismiin: esimerkkinä historiallinen romaani. Pääosin luennot oli kuitenkin jaettu maa-, maanosa- tai kielikohtaisin perustein: puhuttiin ranskalaisesta (Mervi Helkkula), venäläisestä (Tomi Huttunen ja Gennadi Obatnin), angloamerikkalaisesta (Bo Petterson), ruotsinkielisestä − niin Suomen kuin Ruotsin − (Kristina Malmio), suomalaisesta (Jyrki Nummi), itäeurooppalaisesta (Sami Sjöberg), itäaasialaisesta, (Miika Pölkki) ja saksankielisestä modernismista (Christian Rink). Viimeiseksi mainittu keskittyi erityisesti saksankieliseen romaaniin. Lisäksi muutama luento koski yksittäisiä liikkeitä ja koulukuntia − ekspressionismia, dadaismia ja surrealismia (Sakari Katajamäki) sekä ranskalaista uutta romaania (Päivi Kosonen) − tai yksittäistä kirjailijaa − James Joycea (Riikonen).

Jos luennoitsijoiden haasteena oli kokonaisen maan tai kielialueen modernismin esittäminen puolessatoista tunnissa, niin sanomattakin selvää, että koko luentosarjan tiivistäminen yhteen blogitekstiin ei tee oikeutta luennoille saati käsiteltäville aihepiireille. Keskityn myös luentojen teoreettisiin jäsennyksiin ja määritelmiin, jolloin toiset luennot saavat enemmän tilaa kuin toiset.

  

Periodisoinnin kysymyksiä

Ensimmäinen luento oli omistettu modernismin käsitteelle ja historialle. Hannu Riikonen selvitti aluksi yleisesti seikkoja, joihin periodisointien kohdalla on hyvä kiinnittää huomiota. Kahdeksankohtainen lista haastoi kriittiseen ajatteluun muistuttaen väistämättä yksipuolistavien ja ennakko-oletuksia kantavien nimitysten sekä toisaalta monimuotoisten ilmiöiden hankalasta suhteesta. Periodin kuvauksissa on Riikosen mukaan siis kiinnitettävä huomiota seuraaviin seikkoihin:

 

1) periodin nimeämisperusteisiin (esim. hallitsijan mukaan)

2) periodi- ja tyylikäsitteiden arvottavuuteen (esim. kulta- ja hopeakausi)

3) periodikäsitteitä on voitu lainata muilta taiteenaloilta

4) käsitteet tarkoittavat eri asioita eri maissa

5) sama tyylisuunta voi saada eri maissa eri nimiä

6) periodi- ja tyylikaudet voivat tapahtua eri maissa eri tahtiin

7) uuden tyylikauden alussa sen ajatellaan olevan jotain uutta, mutta myöhemmin                      samoja piirteitä aletaan löytää varhaisemmastakin kirjallisuudesta

8) periodi- ja tyylikausien kytkös historialliseen kontekstiin.

 

Listan yksi funktio oli asettaa metatason raamit, joiden puitteissa modernismista voidaan puhua ilman liiallisia mutta- ja toisaalta-lauseita. Periodisaatiota metatasolla pohti myös Jyrki Nummi, joka lähestyi suomalaista modernismia periodin kuvauksen yleisten periaatteiden kautta. Nummi esitti, että kirjallista periodia on tarkasteltava kolmesta näkökulmasta, jotka ovat rakenteellinen, kontekstuaalinen ja ajallinen:

 

Kontekstuaalinen näkökulma kysyy, mikä on periodin kirjallisuus- ja aatehistoriallinen tausta. Modernismin keskeisinä taustatekijöinä Nummi mainitsi mm. maailmankirjallisuuden synnyn ja globalisaation, joita uusien viestintävälineiden ilmestyminen edesauttoi.

Ajallisesta perspektiivistä tarkastelun kohteena ovat periodin sisäinen kehitys ja sen eri vaiheiden keskinäinen dynamiikka. Tämä on perinteisissä suomalaisen modernismin esityksissä jäänyt sivuun. Keskeistä Nummen luennossa oli suomalaisen modernismin uudelleenjäsennys kansainvälisen periodisaatioskeeman mukaisesti. Kun suomalainen modernismi näyttäytyy kirjallisuushistorioissa sirpaleisena eli erillisinä saarekkeina, joiden välisiä kehityslinjoja ei ole huomattu tai lähdetty tutkimaan, Nummi tarkastelee “saarekkeita” kansainvälisen modernismin yläjäsennyksen – varhainen modernismi, täysmodernismi ja myöhäinen modernismi – läpi:

  1. Varhainen modernismi (1880/1890−1910)

Realismi ja naturalismi 1880-luvulla

Symbolismi ja uusromantiikka 1890−1910

  1. Täysmodernismi (1910−1940)

Tulenkantajat 1920-luvulla

Suomenruotsalainen modernismi vuodesta 1916 1920-luvulle

Kiila 1930-luvulla

  1. Myöhäinen modernismi (1945−1970/80)

Sotienjälkeinen modernismi/50-luvun modernismi

Vertailun vuoksi samankaltainen kolmivaiheinen modernismin jäsennys, jota Christian Rink käytti luennollaan saksankielisestä modernistisesta romaanista:

1) Frühe Moderne (n. 1880−1900), joka ilmeni naturalismina. Rink mainitsi kiinnostavasti myös Ibsenin vaikutuksen saksankieliseen kirjallisuuteen. Pohjoismaiden vaikutus modernismin varhaisvaiheisiin sai yleisesti ottaen luentosarjalla varsin vähän huomiota (johtuen toki pitkälti rajallisesta ajan käytöstä).

2) Klassische Moderne (n. 1890−1930), eli niin sanottu High modernism, joka oli myös Rinkin luennon varsinainen puheenaihe. Rink keskittyi erityisesti Wiener Moderneen (n. 1890−1920), joka oli todellinen kulttuurinen tihentymä niin tieteiden (psykoanalyysi) kuin taiteiden alalla. Lisäksi hän käsitteli Klassische Modernen keskeisiä kirjailijoita Mannia, Rilkeä ja Kafkaa.

3) Modernismi 50−70-luvuilla. Kansallissosialismin takia saksalainen kirjallisuus oli eristyksissä kansainvälisestä modernismista 15 vuoden ajan, kunnes se Grassin Peltirummun (1959) myötä liittyi siihen takaisin.

 

Mutta mitä modernismi ja avantgarde ovat

Määritelmissä toistui toisaalta pyrkimys uudistukseen, toisaalta subjektiivisuus ja kiinnostus ihmismieleen. Mervi Helkkulan mukaan modernismi oli kirjallisuuden muodollista uudistamista sekä objektiivisen kokemuksen korvautumista subjektiivisella. Bo Petterson esitti, että modernismissa ”keskiössä on ihminen ja hänen mielensä”. Rink oli samoilla linjoilla. Freudin kautta kiinnostus ihmismieleen tuleekin Wiener Modernessa kouraantuntuvaksi. Psykoanalyysista innoittuneen Hermann Bahrin mukaan modernismin pitäisi olla ”hermotaidetta”. Kristina Malmio puolestaan korosti modernismin olevan käsite, joka kokoaa monenlaisia oppositionaalisia ja rajoja rikkovia liikkeitä. Yhdistävänä tekijänä on juuri halu uudistua.

Riikonen huomautti vaarasta, joka piilee perustettaessa modernismin määritelmää piirteiden tai ominaisuuksien varaan: samoja piirteitä voidaan löytää myös varhaisemmasta kirjallisuudesta.

Piirteiden luettelointi jättää myös helposti tunteen mielivaltaisuudesta so. herättää kysymyksiä, mihin valinta perustuu (mikä on listan yhteinen nimittäjä − siis oikeastaan mitä on modernismi) ja mitä on jäänyt listan ulkopuolelle. Kokonaisvaltaisen ymmärryksen tarve kalvaa mieltä. Helpotusta tähän luennoilla tarjottiin havainnollistavien esimerkkien muodossa. Riikonen kehotti lukemaan Stefan Zweigin Eilispäivän maailman (1942), joka vangitsee hyvin vuosisadan vaihteen yleisen tunnelman.

Kuvataide on toinen keino saada periodin tai yksittäisen liikkeen tyyli ja ilmapiiri välittömästi tuntuvaksi. Esimerkiksi Sakari Katajamäki havainnollisti luentoaan ekspressionismista, dadaismista ja surrealismista paitsi maalaustaiteen kautta myös näyttämällä kuvia aikakauslehtien kansista. Klaus Brax näytti vierekkäin Roger Fryn maalausta Virginia Woolf (n. 1917) ja Carlo Maria Marianin maalausta La Mano Uppidisce all’Intelletto (1983) tuodakseen esiin modernismin ja postmodernismin eron. Päivi Kosonen näytti pätkän Alain Resnaisin ohjaamasta ja Marguerite Durasin käsikirjoittamasta elokuvasta Hiroshima mon amour (1959), joka vangitsee noveau romanin tunnelman. Bo Petterson päätyi varsin toisenlaiseen ratkaisuun ja lausui kuulijoiden iloksi ”The Love Song of J. Alfred Prufrockin” − Eliotin ystävän roolissa.

Analyyttisiksi välineiksi havainnollistaminen ei kuitenkaan käy, ja lopulta joudutaan takaisin määrittelyn ja ilmiöiden yhteensovittamisen ongelmaan.

Harri Veivon teoreettisessa esityksessä avantgardea tarkasteltiin viiden aspektin − historian, teorian, kollektiivin, performatiivisuuden ja kokeellisuuden − kautta. Aspektit ominaispiirteineen eivät ole kriteereitä, joita rastimalla jokin voidaan todeta tai olla toteamatta avantgardeksi. Veivon mallissa − näin tulkitsen − ne pikemminkin kytkeytyvät toisiinsa tavalla, joka synnyttää toisen tason kokonaisuuden, ilmiön nimeltä avantgarde. Tämä taas vähentää mielivaltaisuuden tuntua. Vapauksiakin ottaen Veivon esityksen voisi tiivistää seuraavasti:

Avantgarde syntyy korostuneesti jostain historiallisesta tilanteesta. Jokin kriisi − historiallisen avantgarden kohdalla moderni maailma ja sota − laukaisee tunteen siitä, että mennyt on mennyttä ja ainoa suunta on tulevaisuus, mutta ei mikä tahansa tulevaisuus vaan tietty. Tästä kumpuaa avantgardelle ominainen käsitteellinen ajattelu, sen teoreettisuus: kriisi on diagnosoitava, uudet mahdollisuudet arvioitava ja päämäärät asetettava. Taidekin näyttäytyy uuden kynnyksellä olennaisesti toisena, ja sen roolin uudelleenarviointi tapahtuu niin ikään käsitteellisellä tasolla. Manifesteista sukeutui julkaisukanava avantgardistien ajattelulle.

Avantgardistit eivät vain ajatelleet, vaan suuntautuessaan tulevaan he myös toimivat ja pyrkivät vaikuttamaan. Ei kuitenkaan yhtä ilman toista: Teorian teho jäisi laihaksi, jos sitä ei edes yritettäisi toteuttaa. Teot ilman selitystä jäisivät käsittämättöminä taas vaille haluttua vaikutusta. Tällainen muutokseen pyrkivä teko, performatiivisuus, korostaa avantgarden sidonnaisuutta historialliseen tilanteeseensa. Kuten Veivo esitti, avantgarde on diagnoosi ja ratkaisuyritys tiettyyn tilanteeseen, ja jos asetetut tavoitteet saavutetaan, tilanne muuttuu toiseksi ja pyrinnöt menettävät merkityksensä. ”Avantgarde pyrkii tekemään itsestään tarpeettoman”, Veivo tiivisti.

Viidestä aspektista kollektiivisuus ja kokeellisuus eivät näyttäydy samalla tavalla välttämättöminä kuin kolme muuta, mutta edellä esitetyn valossa vähintäänkin niiden luonnollisilta seurauksilta. Veivon mukaan jaettu historiallinen tilanne oli omiaan tuottamaan ryhmäkokemukseen perustuvaa kollektiivisuutta. Kokeellisuuskin kulkee avantgarden kanssa käsi kädessä, joskaan niitä ei voi samastaa toisiinsa: kokeellinen kirjallisuus ei automaattisesti ole avantgardea eikä avantgarden päämääränä ole uusien ilmaisukeinojen luominen. Joka tapauksessa taiteen ehtojen uudelleenarviointi näkyi myös muodon tasolla. Jopa niin − ja tämä Katajamäen huomio oli erityisen osuva kirjallisuuden modernismit -kurssilla − että itse kirjan käsite on avantgardistisen taiteen kohdalla ymmärrettävä hyvin laajasti.

 

Symbolismi Ranskan ja Venäjän modernismissa

Modernismin symbolistinen tausta tuli esiin erityisesti Tomi Huttusen pitämällä, Gennadi Obatninin kanssa valmistellulla luennolla venäläisestä modernismista sekä luonnollisesti Mervi Helkkulan luennolla Ranskalaisesta symbolismista modernismiin. Helkkulan luento alkoi oikeastaan vieläkin kauempaa, Baudelairesta, joka monella luennolla tietenkin mainittiin tärkeänä innoituksen lähteenä.

Ottaen huomioon, miten tiiviisti Ranskaa aikoinaankin seurattiin ja miten määrätietoisesti sieltä haettiin vaikutteita, ranskalainen symbolismi ja modernismi sekä niiden keskinäinen suhde tuntuvat paradoksaalisesti eniten pakenevan määrittelyitä. Ranskan symbolismille on hankala antaa aikaraameja, keskeisinä symbolisteina pidetyt runoilijat eivät itse mieltäneet itseään symbolisteiksi ja siirtymä symbolismista modernismiin tai avantgardeen ja esprit noveau-kauteen tapahtui verrattain konfliktittomasti.

Modernismi Venäjällä voidaan ainakin osin hahmottaa suhteessa symbolismiin. Kuten Huttusen luennolla tuli esiin, 1910-luvulla siirryttiin jälkisymbolistien aikaan, jota määritti symbolistisen poetiikan kritiikki. Esimerkiksi akmeistit kapinoivat symbolistien merkkijärjestelmää vastaan. Hämäryyden sijaan he pyrkivät ”selkeyteen ilmaisussa, ajattelussa ja maailmakatsomuksessa”.

Myös Petterson näki modernismin osin jatkeena symbolismille: Eliotin ensimmäisissä runoissa näkyy Laforguen vaikutus, Yeats taas toimi sillanrakentajana kahden estetiikan välillä kirjoittaessaan ensiksi symbolistista, sitten modernistisempaa runoutta.

Katajamäki toi puolestaan esiin ekspressionismin, dadaismin ja surrealismin keskinäisiä kytköksiä. Dadaismin juuret ovat osin ekspressionismissa, Tzara muiden dadaistien muassa taas siirtyi myöhemmin surrealisteihin. Surrealistien esikuvana toimi kiinnostavasti myös symbolistinen Rimbaud ,joka kuului niihin symbolisteihin, jotka eivät tunnustautuneet symbolisteiksi.

Katajamäen luento toimi hyvänä vastapainona Veivon teoreettiselle esitykselle. Kun Veivo jäsensi avantgardea käsitteellisellä tasolla, Katajamäki selvitti mitä liikkeen edustajat itse asiassa tekivät: surrealismi ei ollut vain kiinnostunut mielen uusista ulottuvuuksista, vaan Breton lääketiedettä opiskelleena oli perehtynyt psykoanalyysiin ja sovelsi tietämystään surrealismiin. Katajamäki muistutti myös helposti unohtuvasta itsestäänselvyydestä: kirjailijat ovat aina muutakin kuin suuntauksen edustajia. Joyce-luento kokonaisuudessaan oli muistutus samasta seikasta.

 

Keskus-periferia asetelmaa purkamassa

Vähemmän tunnetuista modernismeista vastasivat Miika Pölkki luennollaan Itä-Aasian modernismista sekä Sami Sjöberg Itä-Euroopan avantgardesta. Minulle uutta tietoa oli, hassua kyllä, myös Malmion esittelemä Ruotsin modernismi. Kiinnostavaa Ruotsin modernismissa oli erityisesti Fem unga –ryhmän, jonka myötä modernistinen läpimurto tapahtui Ruotsissa 20-luvun lopulla, proletariaarinen tausta sekä yleensä työläisen ihannoiminen olivat ruotsalaisen modernismin erityispiirteenä.

Sekä Pölkki että Sjöberg pyrkivät purkamaan länsikeskeistä ajattelua. Japanilaista ja yleensä aasialaista kulttuuria on modernismin yhteydessä tavattu lähestyä lännestä käsin, mikä on Pölkin mielestä ongelmallista siksi, että ajattelutapa olettaa virheellisesti kaikkialla kysyttävän samoja kysymyksiä. Vaarana on myös kaukaisen kulttuurin estetisoiminen. Itäaasialaisessa modernismissa keskeistä olivat kuitenkin juuri kysymykset aasialaisen ja länsimaalaisen kulttuurin yhteensopimattomuudesta. Japanin kieli ja kirjoitusmerkit tekivät jo lähtökohtaisesti indoeurooppalaisen mallin mahdottomaksi. Realistinen kirjallisuus ei olisi ollut Japanissa mahdollista, koska esimerkiksi sanaa ’ryysyläinen’ ei ollut japanin kielessä, jolloin ryysyläisiäkään ei ollut. Japanissa maailmaa katsotaan kielen läpi, kun taas realismissa kielellä pyrittiin kuvamaan maailmaa mahdollisimman totuudenmukaisesti. Samoin suuret yläkäsitteet olivat merkityksettömiä: modernismissa keskeistä minuutta ei japanilaisille yksinkertaisesti ollut olemassa.

Purkaakseen perinteisiä keskus−periferia-asetelmia Sjöberg käytti mieluummin termiä itäinen Keski-Eurooppa kuin yleensä käytetty, ennakko-oletuksia kantava Itä-Eurooppa. Itäinen Keski-Eurooppa säilyttää maantieteellisen sijainnin erityispiirteineen mutta haastaa ajattelemaan uudestaan keskuksen ja periferian välistä dynamiikkaa. Sjöberg huomautti, että luennolla käsitellyt kirjailijat puhuivat lukuisia kieliä kuten saksaa, ranskaa ja venäjää ja että tieto kulki nopeasti: futuristinen manifesti ilmestyi Romaniassa vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun se oli ilmestynyt Italiassa. Informaationvaihto oli myös vuorovaikutuksellista, keskuksen hegemoniaa usein vastustettiin ja vaikutteita otettiin eri suunnilta.

 

Noveau roman –liike ja psyykkinen todellisuus 

Viimeisenä vielä muutama sana Päivi Kososen luennosta noveau roman -liikkeestä, joka on yksi modernismin liikkeistä: 1900-luku muodostaa sille taustan ja sitäkin määrittävät oppositionaalinen asenne, halu uudistua ja subjektiivinen näkökulma. Kiinnostus psyykeen korostuu Sarrautella, noveau roman -kirjailijalla ennen noveau romania. Tropismit, joista Sarraute parhaiten tunnetaan, olivat sisäisiä draamoja ja vuorovaikutuksellisia draamoja, ja mielenkiinto kohdistuu niissä nimenomaan psyykkiseen todellisuuteen.

Noveau roman hahmottuu sekä suhteessa edeltävään realismiin että 1900-luvun liikkeisiin ja virtauksiin (Petterson muistutti liikkeen ja virtauksen erosta: edellinen on kirjailijan tietoinen valinta, jälkimmäinen ei niinkään), ja myöhemmin myös jälkimodernismiin ja postmodernismiin. NR-kirjailijat vastustivat paitsi balzacilaista romaania myös Sartren ajatusta romaanin yhteiskunnallisista velvoitteista, mikä on kiinnostavaa ottaen huomioon Sartren eksistentialismin suosion sotien jälkeen. Kuten modernismilla yleensä, myös NR:in juuret ovat 1800-luvulla. Varsinaisesti liike syntyi kuitenkin, kun 1950- ja 60-luvulla kiinnostuttiin Sarrauten 30-luvun ajatuksista ja töistä.

Ajatus taiteesta tutkimustoimintana antaa noveau romaanille avantgardistisen vivahteen. Esimerkiksi Robbe-Grilletin mukaan noveau roman on tutkimus siitä, mitä romaani voi olla. Claude Simone puolestaan piti kirjoittamista löytöretkenä, jonka lopputulosta ei voi ennalta tietää. Verrattuna modernismille ominaiseen eheyden estetiikkaan, NR-kirjailijoilla korostuu katkonaisuus ja fragmentaarisuus. Kubistinen tekniikka, jonka kautta kuvattiin todellisuuden moniaineksisuutta, muistuttaa myös Braxin esiin tuomasta postmodernistisesta eklektismistä. Noveau roman -kirjailijat olivatkin aktiivisia 50-luvulta 80-luvulle, minä aikana modernismi koki huomattavan muodonmuutoksen.