Buckminster Fuller: kasvitieteellinen museo  Missouri St. Louis

Irmeli Hautamäki

Susanna Petterssonin ehdotus arkkitehtuuri- ja designmuseon perustamisesta Helsinkiin (HS 3.5.) toi tervetulleen piristysruiskeen koronaviruksen lamaannuttumaan ja pysäyttämään kulttuurikeskusteluun. Todella, nyt tarvitsee katsoa eteenpäin siihen, miltä haluamme kriisin jälkeisen maailman näyttävän. Pettersson tarkastelee museohanketta kaupunkien vetovoiman kannalta ja kirjoittaa, että ”Suomella on kiistaton maine yhtenä arkkitehtuurin ja muotoilun kärkimaana. Klassikoiden rinnalle kasvaa jatkuvasti uusia tekijöitä, jotka työskentelevät kunnianhimoisesti.” Kaikki ei kuitenkaan ole hänen miestään hyvin, koska meillä ei ole paikkaa, missä esitellä tätä arkkitehtuuria ja suunnittelua.

Mutta millaisen arkkitehtuuri- ja designmuseon me sitten tarvitsemme? Oli hyvä, ettei Pettersson korostanut museota pelkkänä rakennuksena vaan sen funktiota. Hän katsoo, että museon tulee olla paikka uusien ajatusten esittämiselle, sen tulee esittää kysymyksiä muotoilusta, rakennetusta ympäristöstä ja kaupunkikulttuurista. Kaikki tämä on tärkeää arkkitehtuurin ja designin yhteiskunnallisen tehtävän kannalta. Haluaisin lisätä tähän arkkitehtuurin ja designin mahdollisuudet kestävän kehityksen eli rakentamisen ja luonnon yhteensovittamisen kannalta.

Tosiasiassa rakentamisella on lähitulevaisuudessa edessään kestävää kehitystä  mittavammat haasteet ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofin torjunnassa kuten Aleksi Lohtaja kirjoittaa Alvar Aaltoa koskevassa blogissaan. Alvar Aalto oli edelläkävijä luonnon ja maiseman huomioon ottavassa suunnittelussa, Aallolla ympäröivä maisema oli aina olennainen osa suunnittelua. Aallon esimerkki yhtenä kestävän suunnittelun tärkeänä edelläkävijänä puolustaa tietysti uuden arkkitehtuurimuseon perustamista.  Nykyisen ympäristökriisin näkökulmasta Aallon konformistinen ”metsänviisaus” ei kuitenkaan riitä, vaan suunnittelussa tarvitaan paljon radikaalimpia ratkaisuja. Lohtajan mukaan ei enää riitä, että juhlitaan suomalaista arkkitehtuuria ja designia kuten tähän asti, sen sijaan pitäisi 1920-luvun avantgarden hengessä muuttaa käsityksiämme siitä, miten tällä tuhoutuvalla planeetalla eletään.

Tuntuu siltä, että osa uusien museoiden puolestapuhujista elää kuitenkin jollakin toisella planeetalla. He puhuvat talouskasvusta ja turismin lisäämisestä, missä erikoisen näköiset museot toimivat kaupunkien sisäänheittäjinä. Uudesta museosta ei kannattaisi tehdä pröystäilevää rakennusta, joka lyö ällikällä arkkitehtuuri hipsterit. Tällaisia rakennuksia maailmalla on jo aivan liikaa. Niiden mielekkyys on pakko kyseenalaistaa nykyisenä ilmastokriisin aikana.

Uuden museon pitäisi sen sijaan tuoda esiin kriittisesti arkkitehtuurin suomalaista erityspiirrettä: vaatimattoman järkevää luonnon ja modernin rationaalisuuden yhteensovittamista. Tästä suomalaisessa suunnittelussa on paljon hyviä esimerkkejä.

On väitetty, että maailma muuttuu täysin koronakriisin jälkeen, ja paluuta entiseen normaaliin eli kulutuskeskeiseen ja tuhlailevaan elämään ei enää ole. Suunnittelulle tämä asettaa uusia haasteita, sillä konsumerismista luopuminen vaatii luovia ja radikaaleja ratkaisuja. Näiden etsimiseen ja esittelyyn uutta museota tarvitaan. Tässä kohtaa Petterssonin näkemys, jonka mukaan museon tulisi haastaa ajattelua sekä nostaa esiin uusia ilmiöitä, on tärkeä. Hän liittää tähän myös tutkimuksen ja museon yhteistyön yliopistojen kanssa.

Lopuksi, onhan museoilla muisti-instituutiona tehtävänsä myös historian esittelijänä. Uusi arkkitehtuuri ja designmuseo voisi aloittaa vaikka Aaltojen, sekä Ainon että Alvarin, Pauli Blomstedtin ja muiden varhaisten modernistien työn esittelystä osana 1920-luvun  kansainvälistä arkkitehtuuriavantgardea.