Sami Sjöberg

Using language comma as when writing and reading just this sentence comma you rely on pre-existing systems that require a sort of collective trust in order to function full stop Can you trust it however question mark Language is far from being logical full stop It is the result of arbitrary processes comma and as such comma full of incongruences full stop Some terms can appear to have hidden neighbours via sound and semantic shifts comma or even contain their own opposite full stop 

(Cia Rinne: Wasting My Grammar)

Harva käsite on yhtä määrittymätön ja moniaalle haarova kuin ’kokeellisuus’ kirjallisuudessa. Usein tämän lipevän termin yhteydessä törmää apofaattiseen haarukointiin eli toteamuksiin siitä, mitä kokeellisuus ei ole. Näiden määrittely-yritystenkin kohdalla kieli performoi omaa merkityksenantoprosessiaan. Tällainen kielellinen tapahtuminen on vuonna 2019 kirjallisuuden valtionpalkinnon saaneen runoilija Cia Rinteen kokeellisten, käsitteellisten ja auraalisten teosten ytimessä. 

Taustaksi on selvyyden vuoksi hyödyllistä tähdentää sitä, että ’avantgardella’ kuvataan historiallista ilmiötä, johon kuuluu kokeellisuus. Avantgarden piirissä tapahtuvan kokeellisuuden määrittely voisi näyttää seuraavanlaiselta: kokeellinen kirjallisuus on kieltä raakamateriaalinaan käyttävä ilmiö, jossa kieltä tutkitaan kriittisesti ja menetelmällisesti luodaten kirjallisuuden toimintaa, rajoja ja mahdollisuuksia. Kokeellisuus pyrkii kielen sisältämän ideologisuuden tuolle puolen päämääränään lukijan vapauttaminen tavanomaisista ajattelun muodoista, jotka kuitenkin toimivat ehtona lukijan mahdolliselle mukanaololle (engagement). Juuri tässä on kokeellisten tekstien kumouksellinen voima.

Kokeellisen kirjallisuuden rinnakkais- tai alamääritteeksi lukeutuu käsitteellinen kirjallisuus, joka kiinnittää lukijansa huomion kirjallisuuden metatasoon. Juri Joensuun mukaan käsitteellisessä kirjallisuudessa ”teoksen muoto, metodiikka tai taustaidea nousee tekstisisällön rinnalle tai sitä olennaisemmaksi” – termi sisältää siis myös kirjaesineen kokeilun objektina ja välineenä. Varhaisena esimerkkinä käsitteellisyydestä toimii Osmo Jokisen pelkistä typografisesti asetelluista välimerkeistä koostuva Nollapiste (1964). Jokisen strategiana oli leikkiä kirjaesineeseen tavanmukaisesti liitetyillä merkityksillä, minkä vuoksi Sinikka Vuola on aiheellisesti kysynyt voiko Nollapistettä ylipäätään pitää kirjoituksena? Välimerkkien mykkyys katoaa vasta kun ne tuodaan auraalisesti kieleen, kuten Rinteen esimerkissä yllä.

Suomessa käsitteelliseen kirjallisuuteen vaikuttaa olleen kaksi tietä, jotka ovat risteilleet. Tällä hetkellä pinnalla oleva ”nykykäsitteellisyys”, jos sellaisesta voidaan puhua, tuli peliin 2000-luvun alkupuolella etenkin Leevi Lehdon ansiosta tapahtuneen pohjoisamerikkalaisten kirjailija-teoreetikkojen (mm. Kenneth Goldsmith, Christian Bök, Craig Dworkin) ajatusten kotiuttamisen myötä. Varhaisempi käsitteellisyyteen vievä tie avautui kuitenkin jo 1960- ja 1970-lukujen uusavantgardesuuntausten ja taiteilijakirjojen kautta, jolloin Jokisen teoksen ohella ilmestyi muita yksittäisiä kokeiluja runomuodolla ja monikielisyydellä, kuten Kurt Sanmarkin osv (1964) ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan Upottava (1964). 

Usein kuvataiteilijaksi mielletty J.O. Mallander tuotti tänä aikana useita käsitteellisiä teoksia, joista kokoelma Out (1969) kokeilee selkeimmin kielen tapahtumisen kanssa. Mallander toi uusdadan ja fluxuksen ajatuksia Suomeen, ja Out hyödyntää silmiinpistävällä tavalla näihin suuntauksiin elimellisesti kytkeytyvää huumoria; kielitietoista huumoria, jonka kautta kirjallisten merkitysten rakentuminen käy ilmi. Mallanderin viitoittamaa kapeaa ja kivikkoista polkua on kulkenut myös Karri Kokko, jonka Uno Boy -teosta (1982) seurasi ensin parikymmentä vuotta kestänyt runokokoelmien julkaisuhiljaisuus ja sitten kiivas käsitteellisten teosten tuotanto.

Käsitteellisyyteen lukeutuu myös tekstin redusoiminen poistojen kautta. Poiston poetiikka eroaa oleellisesti niin sanottujen tyhjien kirjojen ja runojen lajityypistä, sillä se korostaa prosessia eli poistoa tekona. Lukijalle tällaisen prosessin seuraus voi vaikuttaa minimalistiselta, vaikka jokaisen yksittäisen poiston myötä teoksen merkitykset virittyvät uudelleen. Esimerkiksi Tanja Koljosen Eros & Psykhe (2014) säilyttää Eeva-Liisa Mannerin samannimisen näytelmän välimerkit paikallaan, mutta muu dialoginen sisältö on poistettu. Siinä missä Jokisen teos korostaa välimerkkejä itsenäisinä typografisina elementteinä, Koljosen teos korostaa poistoa tekstuaalisena merkityksenantoprosessina Carl Fredrik Reuterswärdin ja Marcel Broodthaersin hengessä. Usein tämä prosessi katoaa lukijan näkyvistä, mutta Kokko ja Sami Liuhto ovat oivallisesti dokumentoineet sen poistaessaan yksitellen sanat Pentti Saarikosken kokoelmasta Emme soisi sen päättyvän (1968), esitellen kielellistä jäämistöä samannimisessä teoksessaan (2020).

***

Cia Rinne on yksi ulkomailla tunnetuimmista poiston poetiikkaa toteuttavista kokeellisista kirjailijoista. Hänen teoksensa ovat niukkaeleisiä ja vähäsanaisia kokoelmia, joiden välillä vallitsee perheyhtäläisyys. Sen kiintopisteinä toimivat celanmaiset häivytykset, wittgensteinilaiset kielipelit, dadan monikielisyys ja fluxuksen huumori. Rinne tuntee avantgarden historian, mutta hänen kirjoituksessaan siitä ei muodostu painolastia. 

Rinteen runojen lähtökohtana on usein jokin ajatus, jonka hän pyrkii redusoimaan perusolemukseensa. Tämä saatetaan saavuttaa myös toiston kautta, kuten notes for soloists -kokoelman (2009) runossa ”notes on war & god”:

war was

was war

was war?

war war

war was?

war was

here.

Pääasiassa englantia, saksaa ja ranskaa sekoittavan kokoelman runo pelaa kahden kielen peliä, jonka ratkaisu siirtyy lukijalle. Tarkoittaako ”war” sotaa vai jo päättynyttä olemista (saksan ”oli”) tai onko ”was” päättynyttä olemista vai kysymyssana (saksan ”mitä”)? Oman lisänsä kielten rajojen hämärtämiseen tuo se, että saksan ”war” kääntyy englanniksi muotoon ”was”. Toisto ja permutaatiot eivät välttämättä paljasta sanan perusolemusta, sillä lukija haparoi kahden kielen tulkinnanvaraisuuden varassa – stabiilia merkitystä ei ole vaan sanojen keskinäiset yhteydet ilmentävät merkityksenannon häilyvyyttä ja prosessuaalisuutta. ”War” ja ”was” ovat yhtäaikaisesti sekä englantia että saksaa. Näin ollen lukija vedetään mukaan päättämään sanojen ”identiteetistä” ja teokseen osallistuminen edellyttää luopumista merkitysten koherenttiuteen luottavasta ajattelutavasta. On tosin epätodennäköistä, että yksikään nykylukija uskoisi merkitysten pysyvyyteen, mutta luottamusta saattaa löytyä kielen peliä kohtaan.

Kristian Blomberg on Rinteen teosten yhteydessä puhunut kielenvaraisesta metaforasta. Se tarkoittaa kielen materiaalisuuteen perustuvaa metaforisuutta, joka mahdollistaa kielestä toiseen tapahtuvan merkityssiirron. Rinne käyttää kirjoitustekniikastaan nimitystä punlingualism, joka on itsessään tarkoituksenmukainen homofoninen sanaleikki. Lukija sitoutuu teokseen merkitysten arvoituksellisuuden kautta päämääränään arvoituksen ratkaiseminen. Vaikka jotkin oivallukset kielten välisestä neuvottelusta Rinteen runoissa saattavat ensisilmäyksellä vaikuttaa ilmeisiltä, tuovat ne humorististen sanaleikkien kautta esiin kielen ongelmallisuuden maailman hahmottamisen tapana. Myös huumori perustuu merkityssiirrolle.

Ei ole sattumaa, että Rinteen runot hyödyntävät analyyttisen ja mannermaisen filosofian valtakieliä, sillä ne osallistuvat niiden piirissä käytyyn keskusteluun. Käytännön poetiikan kannalta englannin, ranskan ja saksan väliset yhteydet ovat vaivattomampia muodostaa kuin vaikkapa indoeurooppalaisen kieliperheen ulkopuolisen suomen kanssa. Filosofian kannalta kielirajojen yli liikkuminen Rinteen soveltamalla tavalla korostaa metafysiikasta vapaata suhtautumista kieleen. Käytännönläheisyydessään se kytkeytyy 1900-luvun alun kielikriittiseen perintöön, joka innoitti yhtä lailla Wittgensteinia kuin Carl Einsteinin ja Gustav Landauerin tapaisia varhaisia anarkistisia avantgardisteja tai Borgesin ja Beckettin kaltaisia kokeilijoita. Kyseissä perinteessä nauru mahdollistaa etäisyyden ottamisen ja ylläpitämisen, sillä sen kautta kielen peittämän totuuden voi ilmaista.

Kielikritiikin isän, Fritz Mauthnerin sanoin puhdas kritiikki eli kieliskeptisyys on perustaltaan vain artikuloitua naurua – kaikki nauru on kritiikkiä ja itse asiassa parasta sellaista. Hän naurahtaa myös kielifilosofian suuntaan toteamalla, että kielen tutkiminen kielen avulla on kuin fysiologi leikkaisi päälakensa auki ja tutkisi aivojaan elossa ollessaan. Rinne altistaa lukijansa samankaltaiselle operaatiolle, mutta kokeellisen kirjallisuuden merkityssiirrot mahdollistavat kriittisen ja itsetietoisen suhtautumisen kieleen: Rinne ei tavoittele totuutta kielen takana, vaan osoittaa, ettei se löydy kielestä. Rinteen runot ovat vapauttavia, myös polittiisesti, juuri niiden kielitietoisen nauramiskyvyn vuoksi ja sen naurun jäännös on näkyvissä hänen teoksissaan.

Lähteitä:

Andersson, Andrea (toim.): Postscript: Writing After Conceptual Art. Toronto: University of Toronto Press. 2018.

Joensuu, Juri: Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi. Helsinki: Poesia. 2016.

Mauthner, Fritz: Beiträge zu einer Kritik der Sprache. Stuttgart: Cotta. 1901–1902.

Rinne, Cia: zaroum / notes for soloists / l’usage du mot. Berlin: Kookbooks. 2017.

Thiers, Bettina: Experimentelle Poetik als Engagement. Konkrete Poesie, visuelle Poesie, Lautdichtung und experimentelles Hörspiel im deutschsprachigen Raum von 1945 bis 1970. Hildesheim: Georg Olms Verlag. 2016 Vuola, Sinikka: “Miten siteerata teosta, josta puuttuvat sanat? Saati miten lukea sellaista?”. Jano nro 7. URL: http://www.janolehti.fi/no7/osmo-jokisen-nollapiste.htm. 2018.