Alvar Aalto ja konformistinen metsänviisaus

Alvar-Aalto-Muuratsalo-Experimental-House-4.7846dfaafdba3385a2ac4d226edbb0f2

Aallon Muuratsalon koetalo

 

Aleksi Lohtaja

Suomen Arkkitehtuurimuseon näyttely Alvar Aallon jalostettu maisema  käsittelee ympäristön ja arkkitehtuurin suhdetta Alvar Aallon tuotannossa. Näyttely on avoinna Jyväskylän Alvar Aalto museossa 14.5. ja jatkuu  25.10.2020 asti.

Luonto, ympäristö ja maisema ovat suomalaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa toki yleisesti ohittamattomassa asemassa, mutta etenkään Alvar Aallosta ei voi puhua ilman, että esiin nousee kysymys arkkitehtuurin ja sitä ympäröivän maiseman yhteensovittamisesta.

Aallon tuotannon katsotaan usein ratkaisseen luonnon ja modernismin välisen jännitteen. Jo 1930-luvulta lähtien Aallon nimi on globaalisti yhdistetty syvään luonnon orgaanisuuden ymmärtämiseen. Aallon yhteydessä on puhuttu ”pohjoisen maagista” ja shamaanista, joka onnistui operoimaan kahden eri tason tai maailman välillä: rationaalisen ja modernin sekä toisaalta myös syvemmän luontokokemusten välillä. Göran Schildt on kutsunut tätä Aallon ”metsänviisaudeksi”:

Kaikessa mitä Aalto on luonut, on pohjimmaisena tuntuma metsän maailmaan, metsänviisaus, biologinen kokemus, joka ei milloinkaan anna ylivaltaa teknokraattiselle kulttuurille eikä lyhytnäköiselle rationalismille. Kysymys ei ole romantiikasta tai mystiikasta, vaan päinvastoin äärimmäisen realistisesta todellisuudentajusta, luonnon oman viisauden ja järkevyyden ymmärtämisestä. (Schildt 2007, 53.)

Myös Arkkitehtuurimuseon tuore näyttely, jonka on ideoinut Tom Simons ja jonka kuratoinnista vastaa Teija Isohauta, kiinnittää huomiota Aallon erityiselle kyvylle yhdistää arkkitehtuuri sitä ympäröivään luontoon ja maisemaan. Aalto ei pitänyt maisemasuunnittelua irrallisena rakennuksista, vaan hänen suunnittelussaan luonto tulee osaksi rakennuksia ja toisin päin. Siksi Aallolle maisemasuunnittelu ei noudattele ranskalaisen muotopuutarhan ajatusta, siis luonnon kesyttämistä harmoniseksi ympäristöksi, vaan pikemminkin villin luonnon ja rakennusten yhteensovittamista orgaanisella tavalla, josta vuonna 1959 valmistunut Maison Louis Carré on hyvä esimerkki. Kenneth Frampton on kutsunut tätä lähestymistapaa kriittiseksi regionalismiksi. Frampton käyttää tästä esimerkkinä Aallon suunnittelemaa Säynätsalon kunnantaloa (1949–1952), joka on osoitus siitä, että universaalikin muoto on aina paikkaan sidottua ja hyvän arkkitehtuurin on otettava huomioon paikalliset erityispiirteet ja maisema, johon rakennus sijoittuu.

Nykynäkökulmasta tällainen ’metsänviisaus’ ei näyttäydy ainoastaan tyylivalintoina tai modernismin kehityksenä universaalista rationaalisuudesta kohti orgaanisempaa muotoilua vaan sillä on myös polttavan ajankohtainen merkitys. Näyttely esittelee Aallon tärkeänä edelläkävijänä ilmastonmuutoksen ja kestävän suunnittelun kannalta. Näkökulma on tärkeä, sillä on arvioitu, että rakennettu ympäristö tuottaa kokonaisuudessaan noin 40 % prosenttia kasvihuonepäästöistä, joten arkkitehtuurin kestävämmät tavat ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Kattavan ja Aallon maisemasuunnittelutyöt ansiokkaasti kartoittavan näyttelyn ongelma tulee kuitenkin esiin samalla hetkellä, kun se alkaa kehystää äärimmäisen ajankohtaisia ekologis-poliittisia kysymyksiä sellaisten historiallisten tulkintakehysten kautta, jotka kuvaavat luontoa ja ekologiaa konformistisesti epämääräisen ’maiseman’ käsitteen kautta. Siis jonain sellaisena, jonka tärkeydestä olemme kaikki samaa mieltä.

Sama tendenssi on nähtävissä myös laajemmin nykytaiteessa ja taidediskurssissa. Nykyisin käytännöllisesti katsoen kaikki näyttelyt ja taidebiennaalit ottavat jollain tavalla kantaa luontoon ja ympäristöön, mutta sen sijaan, että niissä pyrittäisiin ajattelemaan radikaalisti ja rakenteellisella tasolla, mitä jälkifossiilinen elämänmuoto voisi tarkoittaa (puhumattakaan siitä, että esimerkiksi ympäristölle äärimmäisen haitallinen biennaaliformaatti lopetettaisiin), ympäristönäkökulmia ajatellaan usein yksittäisten, historiallisten ja kontekstistaan irrotettujen taideteosten, rakennusten ja pihasuunnitelmien kautta, joista on helppo pitää.

Luontosuhteen ja metsänviisauden painottamisella on suomalaisessa taiteessa ja taidehistorioinnissa myös laajemmat historialliset ongelmansa. Aina itsenäisyyden alkuajoista lähtien, kun suomalainen kulttuuri lähti etsimään omaa identiteettiään, luontoa ja alkuperäistä luontosuhdetta on korostettu itsestään selvänä suomalaiskansallisen taiteen piirteenä. Villin maiseman kuvaamisesta tuli nationalistisesti suuntautuneen taidekritiikin ja -teorian propagoima aihe, joka esti tehokkaasti suomalaista taiteilijakuntaa omaksumasta kansainvälistä modernismia.

Toisaalta Aalto on myös keskeinen kansainvälisen arkkitehtuuriavantgarden muotoutumisessa; tästä näkökulmasta taiteen ja ympäristön suhde näyttäytyy huomattavasti ristiriitaisempana.

Modernismin ja avantgarden keskeinen havainto on, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmisen ja ympäristön välinen suhde on muuttunut monella tapaa ”mahdottomaksi”. Surrealismi, dada ja toisaalta uudenlaista yhteiskuntaa hahmottava modernistinen arkkitehtuuri korostivat kaikki omilla tavoillaan, että uusi maailma ei ole tulkittavissa klassisen taiteen kautta, vaan tarvitaan uudenlaisia ilmaisutapoja, jossa modernin elämän perustavanlaatuiset ristiriidat voidaan tuoda esiin. Tämä ulottuvuus on liian helppo unohtaa puhuttaessa Aallon metsänviisaudesta.

Palaammeko jälleen tähän 20-luvulle ominaiseen kysymykseen taiteen ja luonnon mahdottomasta yhteiselosta? Tulisiko ilmastonmuutoksesta huolissaan olevien näyttelyiden tuoda esille kestävän luontosuhteen sijaan pikemminkin se tosiasia, että kulttuuriperintömme on valtaosin jo lähtökohtaisesti kestämätöntä suhteessa luontoon? Pitäisikö kriittisten näyttelyiden esitellä kestävän luontosuhteen sijasta kestämätöntä luontosuhdetta? Tarvitaanko nykyisen ilmastokatastrofin aikana Aallon esimerkkiä seuraavan kestävän suunnittelun (sustainable design) lisäksi vieläkin avantgardistisempaa otetta? Riittääkö, että juhlimme suomalaista muotoilua ja arkkitehtuuria ja sen väitettyä ’metsänviisautta’ vai tulisiko 1920-luvun avantgarden hengessä ajatella, että kriisi on niin perustava, että meidän on muutettava radikaalisti koko käsityksemme siitä, miten meidän tulisi elää tuhoutuvalla planeetalla?

 

2 kommenttia artikkeliin ”Alvar Aalto ja konformistinen metsänviisaus

  1. Hanna Johansson

    Tämähän oli erikoisen hyvä teksti!

    Tykkää

  2. Simo Paavilainen

    Kaipaan kirjoittajalta konkreettisia esimerkkejä siitä, miten tulisi toimia tai missä on toimittu paremmin. Aalto ei tietääkseni itse puhunut ilmastonmuutoksesta eikä sustainable design:sta. Ne on jälkimaailma liittänyt häneen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s