Virginia Woolf

Irmeli Hautamäki

Virginia Woolfin epookkiromaanissa Vuodet, 2013 (The Years, 1937) naiset ovat pääosassa. Romaani kuvaa ajanjaksoa 1880 – 1930 erään perheen elämässä Lontoossa. Ajanjakso on se jonka Woolf (1882 – 1941) itse tunsi parhaiten ja samalla juuri se, jota pidetään avantgarden ja modernisaation kannalta tärkeänä. Kun maailma muuttui tänä aikana lähes täydellisesti, on kiinnostava kysymys, miten se näkyy viktorian ajan englantilaisnaisten elämässä vai näkyykö mitenkään?

Suomentajan esipuheen mukaan Woolfin alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä esseeromaani, jossa fiktion lomassa selitetään ja kommentoidaan naisten elämää ja olosuhteita Oman huoneen tyyliin. Woolf kuitenkin luopui ajatuksesta ja teki pelkän fiktion. Voi tietysti kysyä, miksi. Entä miksi kuvauksen kohteena on tuiki tavallinen porvarillinen perhe, johon ei kuulu yhtään taiteilijaa tai intellektuellia – yhtä antiikin tutkijaa lukuun ottamatta. Ehkä Woolf pyrki kuvauksellaan tyypillisyyteen.

Kirjan tapahtumat keskittyvät Pargiterin perheen arkeen, tapaamisiin lounailla, teeaikana ja päivällisillä. Pargiterit ovat ylempää keskiluokkaa; eversti Pargiter on rikastunut liiketoimilla siirtomaissa. Kukaan perheenjäsenistä ei tee varsinaisesti työtä, poikkeuksena on vanhin poika Morris, joka on tuomari ja virkamies. Vanhin tytär Eleanor osallistuu hyväntekeväisyystyöhön, nuorin tytär Rose on poliittinen aktivisti, ehkä suffragetti ja istuu vankilassa. Yksi Pargiterien serkuista, Sara on boheemi ja asuu työläiskorttelissa ehkä olosuhteiden pakosta. Työväenluokkaa romaanissa edustaa vain perheen palvelija.

Modernia romaanissa eivät ole ihmiset, kerronta sen sijaan on. Woolfin tapa kirjoittaa ei vie eteenpäin toimintaa tai juonta. Koko puoli vuosisataa käydään läpi ilman tarinaa. Kerronta keskittyy kuvauksiin päivä kerrallaan, henkilö kerrallaan. Ne tuovat esiin tarkasti tilanteita, paikkoja, huoneita, valaistuksia, ääniä, vuodenaikoja ja säätiloja. Yhtä tarkkaan kuvataan henkilöiden ajatuksia ja muistoja.

Yhtenä henkilönä romaanissa on Lontoo. Suurkaupunkia ja sen ihmisvirtoja kuvataan eri vuodenaikoina ja tunnelmissa. Välillä joku historiallinen tapahtuma, kuten tunnetun poliitikon tai kuninkaan kuolema sähköistää kaupungin ja yhdistää hetkeksi sen ihmiset.

Romaanin naiset eivät ole aktiivisia toimijoita, eikä heistä vuosikymmenten mittaan tule sellaisia. Eleanorinkin toimijuus on sovinnaista. Vaikka hän jää naimattomaksi, hän huolehtii isästään, jonka kanssa hän asuu. Eleanorin serkku, Kitty on puolestaan potentiaalisesti moderni nainen. Kitty on opiskellut yksityisesti historiaa, naisethan eivät päässeet yliopistoon ennen kuin vuonna 1918. Opinnot kuitenkin sujuivat huonosti seuraelämän velvollisuuksien vuoksi. Antiikin tutkija Edward Pargiter piirittää aikansa ihailemaansa Kittyä, joka kuitenkin päättää, ettei hänestä tule professorin rouvaa. Hän valitsee mieluummin korkean yhteiskunnallisen aseman ja hänestä tulee lady Lasswade.

Kitty haluaa silti osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan kuten Eleanor, jota ihailee. Hän ilmaantuu hyvätekeväisyyskokoukseen pukeutuneena hopeanväriseen pukuun ja pyytää anteeksi ”naurettavaa asuaan”, koska on samalla matkalla oopperaan. Eleanor taas tuntee itsensä ujoksi koulutytöksi lady Lasswaden ja tämän autonkuljettajan edessä.

Henkilöiden väliset suhteet ovat luokkaerojen merkitsemiä, eroista ollaan tietoisia, vaikka kaikki ovat samaa perhettä ja sukua. Jos modernisaatio merkitsee tasa-arvon lisääntymistä yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten kesken, siitä ollaan kaukana. Naisten äänioikeuden puolustaja, ”punainen Rose” on suljettu vankilaan, eivätkä hänen ajatuksensa tule esiin romaanissa.

Pargiterien elämä jatkuu vakaana, eivätkä vuodet sitä hetkauta. Lounaat ja päivälliset jatkuvat totuttuun tapaan, eikä edes ensimmäinen maailmansota järkytä elämää. Eräskin seurue on juuri päivällisillä, kun Lontoon ilmapommitukset alkavat. Ruokailu siirretään kellarikerrokseen, missä on viinivarasto, ja uusi pullo avataan. Tämä kertoo keskiluokan ja sen naisten elämää ylläpitävästä resilienssistä. Naiset ovat se historian näkymätön voima, joka pitää yllä jatkuvuutta ja torjuu muutoksen aiheuttama kaaosta.

Romaanin henkilöiden puheet kuvaavat jokapäiväisen elämän tavanomaisuutta. Ihmiset kysyvät toisiltaan: ’mitä olet tehnyt päivän aikana’ ja vastaavat, että ’ei mitään erityistä’. Keskusteluissa ei esitetä merkittäviä yhteiskunnallisia analyyseja tai syvällisiä ajatuksia. Usein puheet ja ajatukset jäävät kesken, kuten oikeassa elämässäkin. Välillä ihmiset sentään toivovat, ettei sotaa tulisi ja miettivät abstraktisti, kuinka voisivat saada aikaan parempia lakeja, kun eivät tunne edes itseään. Kirjan tunnelma on melankolinen, elämää katsotaan etäältä ja sivusta. Monet henkilöt, sekä miehet että naiset haluaisivat vain vetäytyä omiin oloihinsa.

Kirjan pitkä aikajänne saa odottamaan jonkinlaista kehitystä tai muutosta. Lopulta se tulee viimeisessä luvussa, joka kuvaa nykyhetkeä vähän ennen toista maailmansotaa. Muutos koskee kerronnan näkökulmaa, joka muuttuu nyt avoimen ironiseksi. Viimeinen luku kokoaa kaikki henkilöt grande finaleen, valtaviin juhliin, johon on kutsuttu paitsi koko Pargiterien suku myös eri yhteiskuntaluokkien edustajia.

Ironinen ja etäännyttävä näkökulma tulee esiin uuden sukupolven myötä. Peggy Pargiter on nuori lääkäri, joka ei enää tunne kuuluvansa joukkoon. Modernisaatio on tuonut hänelle itsenäisyyden, mutta sen hintana hän on stressaantunut ja kireä. Hänen veljensä North on palannut Afrikasta, missä on hoitanut maatilaa. Afrikka edustaa hänelle jonkinlaista menetettyä viattomuuden paratiisia ja hän valittaa, että Lontoo on pilattu sillaikaa, kun hän on ollut poissa. Kaikki puhuvat vain rahasta ja politiikasta.

Pargiterit haluavat näyttää olevansa moderneja ja ennakkoluulottomia kutsumalla juhliinsa mukaan eri väestöryhmien edustajia, mutta silti he hakeutuvat toistensa tuttuun seuraan. Heidän kotoiseen piiriinsä on tosin vuosien varrella  päässyt soluttautumaan pari ulkomaalaista: puolalainen intellektuelli, joka puhuu sielusta ja ranskalainen viinikauppiaan poika. On helppo nähdä, kumpi ulkomaalaisista tulee perheessä hyväksytyksi. Puolalainen haluaisi pitää juhlien lopuksi kiitospuheen isännille, mutta Pargiterit estävät sen tylysti. He sanovat, ettei ole mitään kiitettävää. Sallimalla puheen he hyväksyisivät puolalaisen vertaisekseen.

Romaanin lopun kritiikki on musertavaa, mutta peitettyä. Juhlien emäntä raahaa jostakin paikalle talon vahtimestarin lapset, joille luvataan namuja, jos he laulavat jotain. Lapset laulavat, mutta kielellä, jota Pargiterit eivät ymmärrä. Kaikki ovat silti tyytyväisiä esitykseen, joka meni näennäisesti juuri niin kuin piti.

Suomentaja Ville-Juhani Sutinen on tehnyt huolellista työtä ja varustanut kirjan selityksillä, jotka auttavat ymmärtämään sen vivahteita. Sen parissa viihtyy, vaikka modernista maailmasta se antaakin pessimistisen kuvan.

Lähde:

Virginia Woolf, Vuodet, 2013. The Years, 1937. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Turku-Tampere: Savukeidas.