Cate Blanchet Dada leskenä 

Irmeli Hautamäki

Avantgarde -taiteilijoilla on ollut tapana julistaa taiteensa uusia teesejä, mutta avantgarde -manifestit eivät silti ole traditio kuten joskus hieman harhaanjohtavasti väitetään; pikemminkin ne ovat olleet taiteen tradition katkaisemista. Avantgarde -manifesteja on esitetty kahteen otteeseen: ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun alussa kun klassisen taiteen traditio julistettiin kuolleeksi ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Tällöin äänessä olivat suprematistit, futuristit, dadaistit ja surrealistit. Toinen manifestien suma osui 1960 –luvun ns. uusavantgardeen, jolloin ääntä pitivät pop-taiteilijat ja käsitetaiteilijat.

Julian Rosefeldtin kahdestatoista elokuvasta koostuva Manifesto -teos sisältää myös mm. Jim Jarmushin ja Lars von Trierin 1990- ja 2000 –luvuilla esitettyjä manifesteja. Niissä kehotetaan inspiraation nimissä varastamaan mitä tahansa keneltä tahansa, sillä mikään ei ole autenttista. Sanat on pantu anarkistisen peruskoulunopettajan suuhun, jolloin syntyy vaikutelma, että avantgarde jatkuisi itsestäänselvästi seuraavassa sukupolvessa. Tämä on liian toiveikasta, sillä taiteessa ei tapahdu syviä, historiaa mullistavia muutoksia joka vuosikymmen.

Omasta  näkökulmastani avantgardessa on kyse taiteessa tapahtuneesta ajattelun ja käytäntöjen murroksesta, missä myös tieteellä oli osansa. Siksi 1900 –luvun alku, jolloin klassinen tieteellinen maailmankuva kyseenalaistettiin uusien löytöjen seurauksena oli rajua muutoksen aikaa myös taiteessa. Monet avantgardistit puhuivat jopa ’taiteen tieteestä’: taide piti saattaa tieteelliselle pohjalle. Lähtökohdaksi ei otettu kuitenkaan luonnontieteitä, vaan ajattelumalleja haettiin mm. kielitieteestä, havaintopsykologiasta ja uudesta geometriasta. Venäläisistä avantgardisteista Kandinsky, Malevich, Rodschenko, Naum Gabo ja Anton Pevsner kunnostautuivat uusien teorioiden ja opetusohjelmien laatijoina. Uusia ajattelumalleja loivat myös 1960-luvulla Sol Le Witt ja Elaine Sturtevant. Jälkimmäisen mukaan ”luovuus ei putkahda mieleen itsestään” eli taide vaatii tietoista kehittelyä.

Avantgardeen liittyvä uusi ajattelu ei Manifesto -teoksessa tule esiin kovinkaan vahvasti, vaikka suprematistien manifestien esityspaikkana teoksessa on avaruustutkimuskeskus.

Avantgarde esitetään Manifesto– teoksessa angloamerikkalaiseen tyyliin kulttuurisena sekoiluna, jossa nuoret vimmaiset miehet purkavat sukupolvikapinaansa. Modernia taidetta ei kuitenkaan olisi syntynyt pelkillä julistuksilla; menetelmien kehittely vaati vuosien systemaattista työtä, jonka tuloksena syntyi myös tutkielmia ja oppikirjoja.

Osa avantgardistien teksteistä oli tietysti tarkoitettu ääneen lausuttaviksi illanvietoissa ja muissa tapaamisissa. Erityisesti venäläisten avantgardistien manifestien esittäminen oli oma taiteenlajinsa. Venäjällä avantgardistit kiersivät sekasortoisten vallankumousvuosien aikana tilaisuudesta toiseen kertomassa ilosanomaansa. Tuolloin ei ollut aina varaa painattaa lehtiä tai kirjoja, mutta sanoma otettiin hyvin vastaan. Venäjällä syntyi lyhyessä ajassa huomattava määrä uusia kirjallisia suuntauksia, jotka uudistivat runouden kieltä ja kirjallisuutta. [1] Vaikka Manifesto -teos ottaa huomioon venäläisten avantgarden, se painottuu aika yksipuolisesti kuvataiteisiin.

Manifesto on tietenkin Julian Rosefedtin taideteos, se ei ole mikään tutkielma avantgardesta. Teos perustuu taiteilijoiden autenttisiin kirjoituksiin, joista se on koostettu tekstimateriaalia editoimalla, yhdistelmällä ja uudelleen järjestämällä  kokonaisuuden aikaansaamiseksi. [2] Tavoitteena on ollut tekijän mukaan luoda äänien kollektiivinen kokonaisuus, kuin oltaisiin keskustelussa saman pöydän ääressä.

Tämä menetelmä ei tee aina oikeutta taiteilijoiden sanomalle. Erityisesti ihmetyttää Vortisistien manifesti, johon on koottu tekstikatkelmia Kandinskylta, Franz Marcilta, Barnett Newmanilta ja Wyndham Lewisiltä. Mitä tekemistä Kandinskylla oli äärioikeistoa ja natsismia kannattaneen brittiläisen Wyndham Lewisin kanssa? Itse asiassa Kandinsky vihasi nationalismia ja kritisoi myös materialismia eli pelkkää talouskasvua ja teknologista edistystä. Wyndham Lewisiä on väkinäistä istuttaa samaan pöytään Kandinskyn ja Marcin kanssa. Lewisin Blast -manifesti, jonka sofistikoitu galleristi lukee, onkin ironinen kommentti 1920-luvun elitistisille brittiläisille taidepiireille.

Dada oli selkeästi protestia ensimmäisen maailmansodan mielettömyyttä vastaan. Kun koko läntinen sivilisaatio oli tullut hulluksi käyttäen systemaattisen tieteellisiä tappomenetelmiä, voiko sille oikeastaan sanoa muuta kuin: ”Te olette täydellisiä idiootteja. Te olette kuin toiveenne: ei mitään. Kuin paratiisinne: ei mitään. Kuin ihanteenne: ei mitään. Kuin poliitikkonne: ei mitään. Kuin taiteilijanne: ei mitään. Kuin uskontonne: ei mitään.”

Manifesto -teos on tehokkaimmillaan, kun suruharsoon puettu leski huutaa Tristan Tzaran suulla koko entisen maailman haudan äärellä: ”… ei enää demokraatteja, ei enää porvareita, ei enää aristokraatteja, ei enää armeijoita, ei enää poliisia, ei enää isänmaita, riittää kaikkea tätä typeryyttä, ei enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään.”

Avantgarde on totuttu samaistamaan politiikkaan ja vieläpä vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta tämä ennakko-oletus kumotaan Rosefeldtin teoksessa. Manifeston prologissa siteerataan Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia, jonka mukaan ”kaikki, mikä oli kiinteää, hajoaa ilmaan”. Samaan hengenvetoon kiistetään Tristan Tzaran suulla toiminnan merkitys ja väitetään Philippe Soupault’n sanoin, ettei kirjoittajalla, hänellä itsellään ole edes mitään sanottavaa. Ainoastaan situationistien manifesti on selvästi kapitalismikriittinen. Ohjaajan ratkaisuna on ollut antaa kumoukselliset vuorosanat ryysykerjäläisen huudettavaksi paikassa, jossa niitä ei kuule kukaan. Cate Blanchetin vahvasti tulkitsema kerjäläinen kuitenkin pysäyttää katsojat.

Manifestoa on kritisoitu siitä, että tekstien esittäjänä on tunnettu näyttelijä. Tämä on turhaa vähättelyä, sillä ei kukaan tulisi kuuntelemaan ”vanhoja tekstejä”, ellei niiden sisältö kiinnostaisi. Teoksen vetonaulana on, että taiteilijoilla on sanottavaa. Tämä erottaa avantgarden nykytaiteesta. Nykytaiteilijat eivät saa enää sanomaansa esiin ilman ammattimaista välittäjiä. Toisin kuin varhainen avantgarde, nykytaide on pitkälti instituutioiden ja välittäjien tuottamaa taidetta. [3] 1900-luvun alussa taiteilijat raivasivat tiensä omin voimin. Roselfeldtin spektaakkelimaista teosta katsoessa tosin unohtuu, kuinka vaikeaa se oli ja kuinka avantgardea pilkattiin.

Tietysti nykytaiteeseenkin suhtaudutaan torjuvasti, mutta taiteilijoilla on tänään tukenaan ammattimaisten selittäjien eli taidediskurssin asiantuntijoiden kaarti. Suurten instituutioiden ja biennaalien aikana taiteilijat eivät enää vastaa isolla rahalla tehdyistä näyttelyistä. Tästäkin syystä aikakausi, jolloin taiteilijoilla oli sanottavaa ja he olivat äänessä, kiinnostaa.

Julian Rosefeldtin Manifesto -teos esitettiin Helsingin Taidehallissa 19.8.–15.10.2017.

Lähteet:

[1] Sanan uudesti syntyminen – Venäläisen avantgarden manifestit https://www.academia.edu/10000803/Sanan_uudestisyntyminen_Venäläisen_avantgarden_manifestit

[2] Manifesto luettelo, s.97

[3] Kaija Kaitavuori: The Paradigm of Contemporary Art, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2016 s. 204- 206. https://journal.fi/kultpol/article/view/64192