Alexandra Birken: Angie 

Irmeli Hautamäki

Avantgarde -tutkijalta usein kysytään, mikä nykytaiteessa on avantgardea. Vastaan siihen yleensä siteeraamalla Jean–Francois Lyotardia, joka sanoi vitsikkäästi, että avantgarde on joko ennenaikaista tai liian myöhäistä. Silloin kun väärinymmärrys muuttuu ymmärrykseksi, on taiteilija jo yleensä kuollut. Vietettyäni muutaman päivän Venetsian vuoden 2019 Biennale Artessa jouduin jälleen kerran toteamaan, että mitään muodoltaan, rakenteeltaan tai ilmaisutavaltaan uusia teoksia ei tullut vastaan.

Eräs avantgardeen liitetty kliseinen uskomus elää sitkeästi nykytaiteessa: sen mukaan taiteen pitää provosoida ollakseen avantgardea. Avantgarde on suorastaan samastettu provokaatioon. Provokatorisuus on silmiinpistävä vuoden 2019 Biennale Artessa.  Varhaisen avantgarden ja nykytaiteen ’provokatorisuudessa’ on kuitenkin eroa.

Tietysti se, minkä länsimainen taiteen katsoja kokee provokatiivisena, brutaalina tai banaalina, riippuu ajasta ja kontekstista. Marcel Duchampin readymadet, Dadan fotomontaasit tai futuristien koneita, vauhtia ja sotaa ihailevat teokset koettiin aikanaan häiritsevinä. Ne toivat suorasukaisesti esiin oman aikansa levottomuutta, mutta samalla teoksissa haettiin uusia rakenteita ja taiteellisia ilmaisukeinoja.

Avantgarden teokset toimivat yleensä kollaasin ja montaasin hajautustekniikoilla. Keskeistä ei ollut pelkkä teoksen ulkoinen hahmo vaan teoksen tuottama vaikutelma tai kokemus. Duchamp erityisesti kutsui taidettaan henkiseksi. Itse fyysinen esine ei ollut tärkeä vaan esineen ja kielen (otsikoiden) aikaansaamat assosiaatiot ja kokemukset, jotka Duchampilla olivat sanaleikkeihin perustuvia ja humoristisia.

Siinä missä Duchamp ja muut avantgardistit panostivat teoksen ja katsojan suhteessa viittauksenomaisuuteen jättäen runsaasti tilaa katsojan ajatukselle ja kokemukselle, nykytaide käy päälle vihaisesti. Esineet ovat pelkkiä esineitä, koneet ovat koneita, niistä puuttuu kielellinen ja kulttuurinen välitys. Ne yrittävät tehdä vaikutuksen suurella koolla, joka hyökkää katsojan silmille.

Sun Yuan ja Peng You: Can’t Help Myself

Melkoinen osa Biennale Arten teoksista käyttää readymade ideaa, mutta vailla kieleen perustuvaa välittävää efektiä. Näin on erityisesti Kiinan kansatasavallasta tulevien taiteilijoiden kohdalla, joilla esineteokset ovat näköjään alibi raakaan väkivalta-efektiin.

Sun Yuanin ja Peng Yun teos Can’t Help Myself (2016) –– verilammikkoa lakaiseva ja veren näköistä sotkua ympäriinsä roiskuttava massiivinen siivousrobotti –– on pelkkä kauhistuttava kone, jossa ei ole mitään kulttuuriseen välitykseen vivahtavaa, vaikka taiteilijat ovat opettaneet robotille yli 30 erilaista ’inhimillistävää’ liikettä. Teoksen aggressiivisuus suuntaa ajatukset väistämättä totalitaristiseen suurvaltaan, joka käyttää teknologiaa väkivallan ja kontrollin välineenä.

Viereisessä näyttelyhuoneessa on toisen kiinalaisen taiteilijan Yu Jin myös hyvin brutaali teos, jossa betonista valetut ihmistorsot ja ruumiin kappaleet on sidottu kahleilla seinään.

Yhdessä nämä kaksi teosta ja niiden aikaansaamat mielikuvat kumoavat toisensa: jos jälkimmäinen synnyttää kauhua ja myötätuntoa väkivallan uhreja kohtaan, saa edellinen aikaan torjuntareaktion. Mieleen tulee etsimättä viimevuosien taidetähti Ai Wei Wei, joka oli New Yorkin aikoinaan opetellut readymade -aakkoset, mutta sisäistämättä kulttuurista välitysperiaatetta. Kiinan poliittisia oloja kritisoivien teosten sanoma ei käynyt mitenkään ilmi itse teoksista, vaan näyttelyn oheisteksteistä. 

Kiinalaisen Nabuqin teoksessa kiskoilla kehää kiertävä luonnollisen kokoinen muovilehmä tekopalmujen maisemassa saa aikaan hölmistyneen olankohautuksen. Katsoja ei ehdi kuin huokaista, kun viereinen teos, sähköllä toimiva Silpha Guptan rautainen portti paiskautuu huoneen seinää vasten sellaisella voimalla, että seinän rappaus irtoilee ja pöly leviää ilmaan. Lehmää ihmettelevät lapset pelästyvät ja muut aivastavat.

Täyteen ahdetussa näyttelytilassa aggressiiviset teokset haittaavat muiden vähän hiljaisempien vastaanottoa ja turruttavat katsojaa. Tarjolla olisi kyllä teoksia, jotka painottuvat älykkäämmin mielen ja kielen toimintaan: sellaisiin kuuluvat Slavs and Tatars ryhmän Tranny Tease (pour Marcel) (2009 – 2016) teos, mainoskyltit, joita toimivat pelkän kielen ja graafisen ilmeen avulla. Erikieliset sanat on visualisoitu houkuttelevasti, ne pysäyttävät katseen ja vaikka niistä ei saa tolkkua, ne huvittavat. Tässä juutalaiseen, islamilaiseen ja slaavilaisiin kieliin perustuvassa teoksessa on kansallisuudet ylittävää poliittista ideaa, jota toivoisi näkevänsä näyttelyissä enemmänkin. Tälle teokselle Duchamp olisi iskenyt silmää. Sillä pelkkä silmänisku, vihje tai hienovarainen visuaalinen viesti toimii, jos sen annetaan toimia.

Slavs and Tatars: Tranny Tease (pour Marcel) 

Saksalaisen Alexandra Birkenin teos Angie (2019) toimii hienommalla säädöllä ja nostaa hymyntapaisen suupieleen. Angela Merkelin tutuksi noussut värikäs jakku ja yhteen liitetyt kädet on kudottu kangaspuilla seinävaatteeksi.  Tämä pehmeä teos, kuten monet muutkin länsimaisissa demokratioissa tehdyt teokset, jäävät tehokkuudessa ja voimassa häviölle monien kiinalaisten brutaalien teosten kanssa. Angie hymyilee nurkassaan yrittäen säilyttää tasapainon totalitarismin ja demokratian välillä.

Eräs ärsyttävä seikka johon nykytaiteessa törmää väsymiseen asti, on banaalius, joka johtuu siitä että minkä tahansa esineen tuomista taidekontekstiin pidetään taiteena. Tässä on turha vedota Duchampiin, joka ei tällaista olisi kelpuuttanut, readymade teos oli esineen ja kielellisen elementin muodostama kokonaisuus.

Biennale Artessa on meksikolaisen Teresa Margollesin esille asettama muurin pätkä Muro Ciudad Juáres (2010), jonka päällä on piikkilankaa. Muurissa on aukkoja, mikä ilmeisesti antaa teokselle merkitystä. Liettualaisen Augustus Serapinasin tiilikasa installaatio vuodelta 2018 muistuttaa Tshernobylin ydinvoimala onnettomuudesta, jota siivoamaan liettualaiset pantiin pakkotyöhön. Tämän ydinvoimalatyypin sulkeminen oli ehtona Liettuan hyväksymiselle Euroopan unioniin. Nämä ovat tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, mutta taideteoksina tavattoman banaaleita.

Teresa Margolles: Muro Ciudad Juáres

Joka tapauksessa, kehittyvien ja totalitarististen maiden taiteilijat joutuvat opettelemaan länsimaisen avantgarden ja modernismin aakkoset päästäkseen esille länsimaisessa taidekatselmuksessa ja voidakseen kertoa tarinansa. Mutta syntyykö tällä tavoin sitä kommunikaatiota, mitä Biennalen kuraattori Ralph Rugoff painottaa.

Näyttelyn May You Live in Interesting Times kuraattori Rugoff väittää saatesanoissaan, että Biennalen taiteilijat näyttävät maailman erilaisista näkökulmista haastaen vallitsevat tavat ymmärtää sitä. Hän sanoo tämän asian eri tavoin ainakin neljään kertaan. Missä sitten on kiinnostavuus? Eräs lause saatesanoissa kiinnittää huomion: siinä väitetään teosten ’tutkivan tapoja, joilla ”järjestyksestä” on tullut useiden erilaisten järjestysten samanaikaista läsnäoloa’. Tämä vihjaa, että kuratoinnin taustalla saattaa olla sittenkin ajattelua, kenties nykyhetkellä suositun Jacques Rancièren näkemyksiä.

Nykytaiteen keskeisin piirre ja olemassaolon syy Biennale Arten kaltaisissa suurnäyttelyissä on poliittisuus. Kun poliittisuus on taiteessa läsnä kaikkialla, se uhkaa menettää merkityksensä. Muutama teos onnistui kuitenkin pysäyttämään: intialaisen Soham Guptan valokuvasarja Kalkutan öisten slummien kulkijoista näytti nämä haavoittuvat ja suojattomat olennot avoimesti ja inhimillisinä. Taiteellisten keinojen puolesta nämä teokset olivat kuitenkin hyvin tavanomaisia.

Venetsian kaltainen kaupunki, jolla on pitkä historia taiteessa, kestää kevyemmän ja viihdyttäväksi kutsutun nykytaiteen; onhan kaupungissa tarjolla huipputaidetta renessanssista aina modernismiin ja varhaiseen avantgardeen saakka. Peggy Guggenheimin modernin taiteen museon upeat kokoelmat ja Academia dell Arte sekä Venetsian monet palatsit renessanssin mestareineen tuovat perspektiiviä nykytaiteeseen.

Augustus Serapinas: Vygindas, Kirilas & Semionovas