Kuva Chris af Enehielmin näyttelystä 1983

Kaija Kaitavuori

Vanhan ylioppilastalon ja siellä toimineen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen loistoaika sijoittuu 1970- ja 80-luvuille. Silloin ”Vanha” edusti kaikkea uutta. Vanhalla kokoontui opiskelija- ja kulttuurielämän laaja kirjo, siellä kohtasivat eri taiteenlajit, ja sen kautta välittyi vierailevien ryhmien ja artistitien kautta myös uusimpia kansainvälisiä kulttuurivaikutteita niin taiteen tekijöille kuin yleisöille. Vanha oli paitsi kulttuuriareena myös tapaamispaikka, etenkin Vanhan kuppila: Vanhalla olivat ”kaikki”.

Tätä aikaa, hieman sen historiaa ja osin jälkimaininkeja käsittelee Outi Poppin ja Asko Mäkelän kokoama Vanha Palaa! Kirja nimeää tuon ajan virtaukset shokeeraavaksi avantgardeksi (s. 12) määrittelemättä kuitenkaan termin sisältöä sen enempää. Sen alle sopii yhtä hyvin underground kuin poliittinen laululiike, niin rock kuin poikkitaiteellisuus. Välillä nimetään hämmentävästi ”avantgarden jälkeiset neljä vuotta 1971–1975” (s. 65) ikään kuin avantgarden loppu olisi vuonna 1970. Tosin Vanhan vuoden 1978 palon jälkeisen 80-luvun taiteilijoita kutsutaan jälleen avantgardisteiksi.

Tämän kirjoitushetkellä on Helsingin Taidehallissa esillä 1900-luvun avantgardeliikkeiden manifesteja käsittelevä Julian Rosefeldtin Manifesto -teos. Sen itsetietoisen avantgarden rinnalla Vanha Palaa! -kirjasta välittyy kuva pikemmin tapahtumien keskeltä, jossa pääasia on itse toiminta ja action, ei sen pohdinta tai periaatteiden jäsentely. Uutta syntyi rytinällä ja Vanhan kulttuuritarjontaa läpäisi kokeellisuus. Kirja antaa kuvan kaiken sallivasta kulttuuri-ilmapiiristä, jossa mitään ei halveksittu vaan lähtökohtaisesti kaikki uusi oli kiinnostavaa. Vanha oli ainutlaatuinen alusta, jossa sai tehdä mitä vain. Ohjelman uutta hakeva luonne näkyi usein nuivina kritiikkeinä. Uusi musiikki, uusi tanssi, performanssi ja nykytaide haastoivat vallitsevan taidekäsityksen monella rintamalla.

Se että yhdellä talolla saattoi olla niin selkeä ja vahva merkitys Helsingin ja koko maan kulttuurielämässä selittyy ainakin osin historiallisella ajanjaksolla ja sen yhtenäiskulttuurilla. Chris af Enehielm, yksi Vanhan kautta taiteilijuuteen ponnistaneista tekijöistä, muistelee toimintaansa HomoS– ryhmässä aikana, jolloin voi vielä vaikuttaa johonkin: ”Nykyään maailma on niin hajanainen, että se mihin vaikuttaa, ei ole enää selvää.” (Tulva No1-2/2017 s. 70).

Toinen erityisyys kokeellisuuden rinnalla Vanhalla oli taiteen ja populaarikulttuurin eri lajien ja virtausten elo saman katon alla. Vaikka kyseinen katto välillä paloi, antoi se suojan rinnan eläville taidemuodoille, jotka sittemmin hajaantuivat eri rakennuksiin: Tavastialle, Lepakkoon, Kaapelitehtaalle ja lopulta osin myös korkeakulttuurilaitosten piiriin, joita alun perin oli vieroksuttu.

Alaotsikkonsa mukaan kirja on ”Keskustelua Vanhan kuppilassa”. Muodoltaan se on facebook-ajan tuotos: se sisältää löyhästi toisiinsa liittyviä, lauseen tai parin mittaisia ja tiukasti omasta kokemusperspektiivistä lauottuja toteamuksia ja väittämiä, sekä runsaasti valokuvia. Osa puheenvuoroista onkin peräisin facebookista, osa taas haastatteluista, joita kirjaan on toimittajien mukaan tehty yli sata. Kirjan nimi on peräisin samannimisestä facebook-ryhmästä. Alaotsikoiksi on valittu puheista kaikkein raffeimmilta vaikuttavat heitot, kuten ”Aloimme hakata lekoilla Ladaa paskaksi”, ”Newyorkilaiset korstot tuli telaketjuineen”, ”Nicolle haettiin heroiinia” tai ”Burroughs putosi lavalta”.

Kirja kertoo olevansa ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1959–1993) epävirallinen tarina”. Varsinaista tarinaa on kuitenkin vain siteeksi: jokainen viidestätoista luvusta alkaa kappaleen mittaisella suuria linjoja vetävällä johdannolla, joiden voi ajatella kannattelevan löyhän kronologisesti etenevää kertomusta. Puheenvuorojen hajanaisuutta niiden on vaikea paimentaa yhteen suuntaan kulkevaksi vuoksi – eikä sitä varmasti ole haettukaan. Mistään harmonisesta orkesterista ei tosiaan voi puhua, vaan jokainen osallistuja soittaa omaa sävelmäänsä, omassa tempossa ja tahtilajissa. Pääosa kirjassa on annettu näille ”todistajalausunnoille”. Autenttisuus – tai ehkä jälki-autenttisuus, onhan kyse menneiden muistelusta – on kirjan vahvuus. Jokainen saa puhua äänellään ja kertoa oman näkökulmansa aiheisiin. Paljon on varmasti myös jätetty pois. Parhaimmillaan kirja on suuri muistitiedon keruu- ja dokumentaatioprojekti.

Kehystämisen ohuudesta johtuen löydän yhteyden asioihin ja koen yhteenkuulumista, kun tiedän mistä puhutaan ja ”mistä on kyse”. Ne asiat taas, johon itselläni ei ole kosketuspintaa, jäävät etäisiksi enkä aina tiedä, mistä tai keistä puhutaan. Kirjan lopussa on lista keskusteluun osallistuvista henkilöistä, mutta monin paikoin oletetaan silti aika paljon sisäpiiritietoa, jotta keskustelu avautuisi. Esimerkiksi Mattijuhani Koposen flyygeliperformanssista ja sen aiheuttamasta kohusta puhutaan, mutta kukaan ei mainitse mitä sen aikana tapahtui ja miksi kohu nousi. No, ehkä tämän voi olettaa kuuluvan kulttuuriseen yleissivistykseen, mutta mietin silti, tietääkö nuoriso meidän keski-iän saavuttaneiden ja sen ylittäneiden kulttuurisaavutuksista. Onko se, mitä itse pidämme ”legendaarisena”, sitä nykynuorten mielestä?

Jokaisella muistelijalla on oma tarinansa Vanhasta. Meillä kaikilla, jotka jollain tavalla osallistuimme Vanhan maailmaan esiintyjänä, yleisönä, työntekijänä tai vaikka kuppilan asiakkaana, on oma Vanhamme. Oma nuoren taidehistoriaopiskelijan kokemukseni liittyi ennen kaikkea 80-luvun performanssiin ja uuden tanssiin tuloon, jota katselin välillä yleisössä, välillä myös stagella. Oikeastaan pitäisi kai sanoa, että en osannut sijoittaa uusia taidemuotoja minkään uuden ”tulemiseksi”, koska itselläni ei ollut kokemusta aiemmasta.

Muutin pieneltä paikkakunnalta Helsinkiin opiskelemaan ja otin asiat vastaan sen kummemmin kyselemättä mistä ne tulivat tai mitä oli ollut ennen: kaikki oli joka tapauksessa uutta ja innostavaa. Vasta jälkikäteen, opiskelun myötä ja kun asiat jo pelkästään ajan kulumisen vaikutuksesta asettuvat kontekstiinsa, näyttäytyy se miten ratkaiseva merkitys näillä ja monilla muilla Vanhan kautta esiin tulleilla ilmiöillä oli Helsingin ja sitä kautta koko maan kulttuurielämään. Siksi lähikulttuurihistorian tutkimus on tärkeää, ja Vanha ansaitsisi tulla tutkituksi läpikotaisin. Tämä kirja ei sitä tarvetta toki täytä, vaan on eräänlainen kutsuhuuto tutkimukselle. Kuuleeko kukaan?

Outi Popp ja Asko Mäkelä, Vanha palaa! Like 2017. 326 s.