Hannele Rantalan ja Elina Brotheruksen näyttely Ateneumissa

Marja-Terttu Kivirinta

Hannele Rantalan ja Elina Brotheruksen Vuoropuhelua näyttely Ateneumissa osuu kipeään ajankohtaan keskelle sotaa. Pitkään tekeillä ollut näyttely ei mässäile tunteilla, mutta sen teemat, kuten sota, pakolaisuus, häpeä, valta, vapaa tahto ja kuolema puhuttelevat katsojaa nyt vahvasti. Koskettavia ovat myös sen herkemmät teemat: inhimillinen kosketus ja sen puute, haavoittuvuus, rakkaus. 

Yhtenä osana näyttelyprosessia on ollut Rantalan tammi-helmikuun vaihteessa ilmestynyt kirja Fiasco – Moraalisia luhistumisia kuvineen ja niihin liittyvine teksteineen. Se oli näyttelynä esillä Valokuvagalleria Hippolytessa vuonna 2018 ja jo silloin muistuttamassa tunnoista, jotka saavat osan ihmisistä hakemaan tukea vahvoista isähahmoista — puhumattakaan onnellista tulevaisuutta lupaavista totalitaarisen yhteiskunnan valheellisista yksinvaltiaista. Samoja tuntoja vahvisti pitkä korona-pandemian aika, joka toi niin moneen elämään epävarmuuden, eristyneisyyden, yksinäisyyden, turvattomuuden ja pelon. Nämä kokemukset ovat läsnä myös Rantalan Fiasco– kirjassa, sen teksteissä ja valokuvissa, joissa taiteilija esiintyy itse erilaisina fiktiivisinä hahmoina. Mutta miten katsommekaan sitä, mitä näemme? Valokuvissa esiinnymme oikeastaan me kaikki, joiden epäonnistumisia, onnettomuuksia ja häpeää teokset kuvaavat. 

Esikuvana kirjalle on ollut August Sanderin valokuvataiteen historiaan kytkeytyvä teos Saksan pikkuporvareista vuodelta 1929, Antlitz der Zeit (Aikamme kasvot). Sander kuvasi pikkuporvareita, keskiluokkaa, joka tuki Hitleriä tämän noustessa valtaan. Se oli mitään näkemätön, sokea ja välinpitämätön osa kylmää, kasvotonta koneistoa, jonka käskyjä noudattamalla holokaust toteutui. Taustana Rantalan taiteessa on ollut myös Hannah Arendtin ajattelu, jossa ”moraaliset luhistumiset” asettuvat filosofiseen yhteyteensä. Arendtin mukaan paha on arkea, osa yhteiskunnallista järjestelmää. 

Ateneumin taidemuseon Vuoropuhelua-näyttelyä on määritellyt Rantalan ja Brotheruksen ystävyys ja heidän taiteensa sisäinen vuoropuhelu: runollisuus ja kepeästi tulkittu fluxus. Näyttelyn tavoitteena on ollut monitasoinen taide- ja kulttuurihistoriallinen keskustelu, jossa myös katsoja on mukana ja osallinen. 

Taiteilijoiden yhteydenpidon taustalla on vuoden 2009 yhteisnäyttely Correspondances Valokuvagalleria Hippolytessä.  Sen teemoja olivat lähdöt ja paluut, yksinäisyys, siirtolaisuus, pakolaisuus, jonka Rantala sanoo olevan hänellä geeneissä. Ensimmäinen teospari liittyi silloin puhtaan valkeaan, käyttämättömään paperinenäliinaan, joka oli ollut Rantalan Lähtöjä-näyttelyn kutsu. Brotherus käytti kutsuna saamaansa nenäliinaa myöhemmin omassa teoksessaan The Fundamental Loneliness. Molempien taiteilijoiden henkilöhistoriaan liittyy lähtöjä, eroja ja menetyksiä, surua ja kuolemaa. Mutta kuinka monelle ihmiselle ne ovat päiväkohtaisia juuri tänään, kun toisaalla tuhannet ja taas tuhannet ihmiset pakenevat sotaa Ukrainasta ja hakevat turvapaikkaa muualta, myös Suomesta. Toisaalla lukuisat venäläiset jättävät kotimaansa paeten poliittisia vainoja.

Vuoropuhelua on yhteisnäyttely, jonka teokset tuovat ilmi molempien taiteilijoiden yksilölliset ja näkemykselliset erot eri-ikäisinä tekijäpersoonina. Hannele Rantalan taide on sanaa ja kuvaa toisiinsa yhdistävää runoutta, jonka kieli on kaunokirjallista, täsmällistä ja ankaran kantaaottavaa, totuudellista. Tämän runouden peilissä katsojaa vastassa on itse elämä. Kuvat saavat aikaan sanat. Kun Rantalaan taidetta tarkastelee avantgarden näkökulmasta, asenne maailmaan on yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen. 

Elina Brotheruksen valokuvataiteessa ilmenevä elämäkerrallisuus myötäilee nykyavantgardeen liittyvän  fluxus-score -taiteen kepeyttä. Nyt sen toisteinen leikkisyys ulottuu myös kannanottoihin naisten asemasta. Taiteilijan tunnistettava hahmo esiintyy teoksesta toiseen, mutta osa kuvista jättää katsojan välinpitämättömäksi. 

Molempien taiteilijoiden teoksissa on järjenvastaista nonsensea, mielettömyyttä, joka kumpuaa performansseina toteutetuista tilanteista. Se viittaa myös taiteen maailmaan, mutta vasta yhteisöllisenä se on vahvasti poliittista avantgardea. Etenkin Rantalan teosten perustana on tosielämän kafkamaisen maailman kammottava absurdius; lapsuuden, eri ikävaiheiden ja oman perheen menneisyydestä nouseva monisukupolvinen omakohtaisuus. Se ei ole kuvapintaan kiinnitettyä koristeellisuutta. Pikemmin kyse on mieleen tallentuneista kipeistä muistoista, jotka ovat saaneet sanat eri aikoina ja paikoissa toteutettujen lakaisuperformanssi teosten välityksellä. 

Rantalan lakaisuperformanssista syntynyt 16-osainen kuva- ja tekstikokonaisuuteen on koko Vuoropuheluja-näyttelyn ja taiteilijan tähänastisen tuotannon kiteyttävä (avain)teos, jonka alaviitteeksi on mainittu ”lakaisu Albertinkadulla”. Rantala on tehnyt vastaavanlaisia teoksia Helsingin ohella vuodesta 2008 lähtien Tukholmassa, New Yorkissa ja Viipurissa.

Se on yhteisöllistä avantgardea. Illuusiottomiin, sarkastisen suorasukaisiin teksteihin kiteytyy kadunlakaisijan harjaan ja katseen kohteeksi osunutta pölyä ja likaa, jota aiheuttavat myös ”väärät” ja ”vieraat” ihmiset. Halkeamia seinissä ja katukivissä, muistoja sekä oman elämän raaka curriculum, josta kertoo proosarunon kaltainen seinäteksti. Sen sisältönä ovat lapsuus, aikuisuus, poissa- ja läsnäolot, murheet, rakkaus, seksi, hylkäämiset, matkat, evakkous, pakolaisuus, häpeä, pelko ja sota sekä vihreän värin tuoma lohtu. 

Olen pohtinut myös näyttelyn verbalisoituja tehtävänantoja ja niiden valokuvallisia ratkaisuja. Eräänlaisena rinnalla kulkijana pysähdyin kommentoimaan tehtävistä muutamia.

Sellaisia ovat ” Rakas ystävä, etsi veden ääri ja kuuntele sen ääntä”, ”Kuvittele täysikuu”, ”Kuvittele kaukainen maa”, ”Ajattele päiviä ja sitä mitä kukasta jää jäljelle, kun valo lävistää sen” tai ”Kuvittele. Olet tämän taulun tekijä. Sinä olet taulu”… Kunkin tehtävänannon takana on jompikumpi taiteilijoista. Kieli on suomen, ruotsin ja englannin lisäksi myös ranskaa, kuten viimemainitussa Brotheruksen tehtävänannossa: ”Figure-toi, tu es l’auteur de ce tableau. Tu es le tableau”. *

Näyttelysaleissa syntyy teemakokonaisuuksia, joissa katsojana koen olevani enemmän tai vähemmän osallinen. Joskus, kun kokemukseni on ollut voimakas, olen jäänyt pitkäksikin aikaa yksittäisen teoksen äärelle. Näyttelyssä, sen kuvataiteellisen kokonaisuuden sisällä liikkuessa on syntynyt oma visuaalinen elämykseni valosta. Ajatuksella rakennetuissa, taiten vedostetuissa kuvissa se vaikuttaa niin voimakkaasti, että teoksen merkitys valaistuu. 

Mainittakoon Rantalan Peili, tummaa taustaa vasten kuvattu harsomainen valkoinen kangas, joka pigmenttivedoksessa näyttäytyy miltei kolmiulotteisena, veistoksellisena hahmona. 

Kirjasin tämän Rantalan kirjoittaman tehtävänannon, joka yhdistää taiteilijoiden teoksia. Tekijä, tekijyys, on poissa, mutta sittenkin läsnä. Tekstit ja kuvat ovat täyteläisiä muistoista, historiallisista kerrostumista.

”Läsnä on jotain näkymätöntä, jotain unohdettua. / Ja juuri silloin muistan kaiken:/ yhden poissaolosta loistaa toisen läsnäolo.”

”Något osynligt, något glömt är närvarande. / Och just då minns jag alltsammams: / i någons frånvaro lyser en annans närvaro.”

”Something invisible, something forgotten is present. / And suddenly I remember everything: / In the absence of one shines the presence of the other.”

Absence – Presence (2018) on akvarellin kaltaisen usvaisen maisemavalokuvan nimi. Sekin esittää jonkin poissaoloa ja läsnäoloa. Se on kuvassa, tilassa, ajassa ja kuvallisessa liikkeessä väreilevä vaihtoehto ja myös jälkistrukturalististen filosofien kirjoituksiin viittaava (taide)teoreettinen tienviitta. Tai runollinen ajatus siitä, että poissaolossa on läsnä joku toinen, muisto elämästä. 

Tai hetki, tietty vuorokauden vaihtumista minuutilleen ennakoiva kellonaika kuten seinälle naulatun kuolleen linnun kuvassa; teoksen nimi on 23:59 (2021). Kuvassa on viittaus myös taidehistorialliseen ranskan termiin ”nature morte”; ”asetelma” on käsitteen kömpelö suomennos.

Näyttelyn tehtävänannot voi ymmärtää monin tavoin. Huomasin sen, kun luin yllä mainittua suomenkielistä seinätekstiä ruotsiksi ja englanniksi. Kaikki on kuitenkin kiinni katsojasta. Jo siitä, että jää paikalle hetkeksi ja pysähtyy, välittyy valokuvan ja maalaustaiteen ihmeellinen magia. Valo määrittelee illuusion. Kuten Rantalan Peilin oheisteksti toteaa, valohämy, ”chiaroscuro”, oli monien renessanssin ajan taiteilijoiden käyttämä hienovireinen tekniikka Italiassa ja Espanjassa, sittemmin myös Hollannissa. Se on kiinnostanut erityisesti vuosikymmeniä Rantalaa, jonka mukaan valoissa ja varjoissa voi nähdä viittauksen henkiseen, mutta myös Kašimir Malevitšin Musta neliö -maalaukseen. Peilin valohämyssä voi kuvitella näkevänsä kasvonsa, itsensä, kaiken tai jotain omaan maailmaansa suodattunutta tai sitten ei mitään. Kukin katsoo kokemustensa ja elämystensä kautta.

Oikeastaan koko Vuoropuhelua-näyttelyssä on kyse poissaolevan läsnäolosta, tekijyydestä.  Brotheruksen henkilöhistoriaa tuo esiin neliosainen Omakuva Omakuvan ja Omakuvan kanssa (2021). Hänen varhain kuolleen äitinsä ottama valokuva pienestä Elinasta on ollut lähtökohtana tämän myöhemmin sen toisintona tekemälle maalaukselle itsestään, jonka kanssa hän on valokuvannut itsensä ja ottanut vielä valokuvan siitä. 

Valokuvataiteen historian merkityksellisiä tuntemattomia ja unohdettuja kerroksia edustavat myös Suomen Valokuvataiteen museon arkistosta löytyneiden, historian unohtamien naisvalokuvataiteilijoiden teokset. Tekijöitä ovat Nancy Pietinen, Petra Tiirikkala, Hilja Raviniemi, Kuvasiskot (Margit Ekman ja Eila Marjala), Emmy Fock sekä runoilijana tunnetumpi Edith Södergran. Heidän esiin nostaminensa on tärkeä ele Vuoropuhelua-näyttelyn tekijöiltä, joiden omista töistä osa on eräänlaisia ”hommageja”, kunnianosoituksia hienoille taiteilijoille, edelläkävijöille ja heidän tähän saakka lähinnä arkistojen kätköihin jääneille teoksilleen. Niin monen arkistoihin unohtuneen taiteilijan työ kaipaisi tutkimusta.

• Tämä Elina Brotheruksen tehtävänanto on lainaus Rémy Zauggin kirjasta Le Tableau te constitue, et tu constitutes le tableau, projets.  Kunstmuseum Luzern, 1991.