Helena Sederholm
Luin äskettäin kaksi hienoa romaania. Kotkalaisen Jari Järvelän Aino A.n päähenkilö on Aino Aalto, kuuluisan arkkitehdin puoliso. Irlantilaisen Colm Tóibínin The Magician -romaanin päähenkilö on kirjailija Thomas Mann. Molemmat ovat historiallisia henkilöitä. Aino A. -romaanin aloitus on mukaansatempaavimpia mitä olen aikoihin lukenut. Toíbínin kirjan lopetus on juuri niin pikkuporvarillisen harmaa kuin hänen päähenkilönsä ulkoinen elämä. Lukukokemuksena Tóibínin hillitty asiallisuus ja Järvelän hillitön ilottelu täydentävät hyvin toisiaan.
Elämäkertafiktiot tuntuvat nykyään muodikkailta, vaikka ne eivät ole uusi asia. Historiallisista henkilöistä on aina kirjoitettu romaaneja: Euroopan kuningattarista, kuninkaista ja heidän rakastajattaristaan, antiikin valtiomiehistä ja keisareista. Niitä kutsutaan usein virheellisesti ’biofiktioiksi’, vaikka varsinainen biofiktion kirjallisuusgenre tarkoittaa itse asiassa tekstejä, joilla on suhde bioteknologiaan, erityisesti genetiikkaan.
Biografisia eli elämäkertafiktioita kutsutaan myös fiktiivisiksi elämäkerroiksi tai henkilöhistoriallisiksi romaaneiksi. Niiden pyrkimyksenä on tehdä historiallisista henkilöistä eläviä kirjoittamalla heille psykologia ja sisäinen elämä. Kun elämäkerturit pohtivat vaihtoehtoisia motiiveja historian tai henkilön elämänkulkuun vaikuttaneelle toiminnalle, romaanikirjailija esittää oman tulkintansa, valikoi mahdollisuuden monista. Romaanikirjailijalle historiallinen todistusaineisto on tarinan luuranko, jonka ympärille hän kirjoittaa verta ja lihaa, ajatukset ja liikkeen.
Toki se on motiivien ja emootioiden spekulointia. Mutta onko se historian manipulointia?
Selkeys ja henkilökuvan eheys pakottaa ehkä luopumaan joistakin historiallisista faktoista. Kirjailija valikoi hahmostaan muutamia piirteitä kuten muotokuvamaalari, joka voi korostaa mallinsa luonnetta, persoonallisuutta, ulkonäöllisiä ominaisuuksia tai maalauksen tilaajan esittämiä toiveita.
Kirjailijat mylläävät kohtia, joista puuttuu tutkimusta. Voiko kukaan silloin sanoa mikä on totuus? Tieteelliset elämäkerratkin perustuvat usein ystävien muisteluihin tai kirjeisiin, eikä henkilön itsensä pitämä päiväkirjakaan ole välttämättä muita lähteitä rehellisempi. Elämät ovat yleensä yhtä sotkua ja sekä elämäkerturit että romaanikirjailijat muotoilevat ne juoneksi. Kukaan tuskin pystyy kenenkään elämää täydellisesti kuvaamaan. Ei edes henkilö itse.
Historioitsija ja kirjailija Helena P. Schrader on todennut, että kun historiallisen romaanin kirjoittaja herättelee henkilönsä kuolleista, hän pyrkii herättämään hengen, ei ruumista. Eivätkä henget ole koskaan aivan todellisia.
Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten lue elämäkertafiktioita kuin elämäkertoja. Sitähän ne ovat: mahdollisia elämäkertoja. Kirjailija Luisa Treger ehdottaakin, että elämäkertaromaaneja tarkasteltaisiin ”valheina, joiden läpi paljastuu totuus”.
Houkutus arvioida totta ja kuvitelmaa Aino Aallon (1894–1949) tai Thomas Mannin (1875–1955) tapauksissa on varmasti suurempi kuin pohtia totuutta Julius Caesarin (100–44 eaa) elämästä. Tulevatko nykyään monet elämäkertaromaanin historialliset henkilöt ajassa kiusallisen lähelle?
Thomas Mannilla ja Aino Aallolla ei ole juuri muuta yhteistä kuin että he elivät jokseenkin samaan maailmanaikaan ja kokivat tahoillaan kaksi maailmansotaa. Modernisteja molemmat. Kyseessä on kirjailija ja arkkitehti, molemmat omalla tavallaan muodon luojia ja rakentajia. Mietin voiko näitä kahta kirjaa lukea toistensa peileinä.
Tóibínin Thomas Mann on kaapissa kyyhöttävä homoseksuaali, perheelleen omistautunut, rutiineistaan kiinni pitävä ja arvostaan tietoinen kuuluisa kirjailija. Hänen elämäänsä varjostaa Hitler ja sota, jonka takia hän joutuu asumaan ulkomailla pohtien saksalaisen kulttuurin olemusta ja muukalaisuuttaan toisissa kulttuureissa. Romaanissa Thomas epäröi selkeän poliittisen kannan ottamista. Tóibín operoi historian ja Thomasin sisäisen elämän, itsen kanssa painimisen, tapahtumahorisontissa.
Sitä vastoin Aino Aalto on tarmokas toiminnan nainen. Hänen vetäytymisensä kuuluisan miehensä taustalle on Järvelän romaanissa strateginen valinta, jokseenkin ainoa mahdollinen maailmassa, jossa miesten ja naisten erilaisuus on hierarkkista. Työntäessään miehensä etualalle julkisuuteen Aino samalla vetelee sekä miehensä että hänen ryyppykaveriensa ja päättäjien naruista. Järvelä ei pelkää huumoria ja Alvar saakin sietää pientä nykimistä, naurettavaksi tekemistä, mikä ei häntä jalustaltaan pudota, mutta tuntuu reilulta.
Siinä missä Tóibín täydentää ja tilkitsee historian aukkoja, Järvelä kääntää asiat toisiksi ja sellaisina mahdollisiksi. Molemmissa romaaneissa tapahtumien konteksteista, ajan kulttuurista, on valittu henkilön kannalta olennaisimmat: Aino A.ssa naisen asema yleensä ja erityisesti miehiseksi mielletyllä alalla, The Magicianissa Saksan poliittinen tilanne, sota ja suhde seksuaalisuuteen.
Molemmat elämäkertaromaanit ovat kollaaseja historiallisista faktoista ja tarinoista. Kirjailija on lisännyt liiman, joka toisinaan valuu kuvan reunojen yli. Tóibín on puhdistanut saumat siistimmiksi. Järvelä roiskii reilummin niin, että tarina pursuu kääntöpuolelta. Mutta tekstistä tunnistaa kyllä ajan poimuissa vaeltavat kuvat.
Kirjat:
Järvelä, Jari 2021. Aino A. Tammi.
Tóibín, Colm 2021. The Magician. Viking/Penguin Books.
Verkossa:
Annabel Abbs: “Why should we trust biographical fiction?” https://www.irishtimes.com/culture/books/why-should-we-trust-biographical-fiction-1.2838176
FAM 