Marja-Terttu Kivirinta
Ateneumin taidemuseo nostaa taiteilija, akateemikko Outi Heiskasen (s. 1937) pitkän elämäntyön esille laajasti ja monimuotoisesti. Museon kolmannen kerroksen täyttävä Heiskasen retrospektiivi on teosmäärältään runsas, katsojalle suorastaan läkähdyttävä. Näyttelykokemusta selkeyttää kuitenkin temaattinen vahvuus ja jäsentyneisyys. Heiskasen taiteesta rakentuu taide- ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen ja havainnollinen kuva, joka on myös taiteellisesti merkityksellinen.
Näyttely noudattelee paljolti samaa jäsennystä, jota sen toinen kuraattori, taidehistorioitsija Tuula Karjalainen käyttää taiteilijaelämäkerrassaan Outi Heiskanen. Taiteilija kuin shamaani (Siltala 2021). Karjalainen on tuntenut Heiskasen yli 40 vuotta ja hänellä on runsaasti dokumenttiaineistoa ja muistoja. Käytössä on ollut lisäksi aineistoa muistisairautta jo muutaman vuoden poteneen taiteilijan perheeltä ja muilta läheisiltä, myös Heiskasen päiväkirjoja.
Aiheenani on tässä näyttely, jota kiertäessäni olen yrittänyt katsoa Outi Heiskasen minulle ennestään tuttua taidetta avantgarden näkökulmasta. Kehyksenä on toiminut paljolti Renato Poggiolin teoria avantgardesta.[1] Käsitykseni mukaan Heiskasen taiteen mielikuvituksellisuus, eräänlainen alkukantaisuus, luontoyhteys, hilpeys, outous, toisilleen vieraiden asioiden yhdistäminen ja yhteys Aasian kulttuureihin ovat olleet 1970-80 -lukujen avantgardea. Heiskasen tuona aikana yksin tai yhdessä muiden kanssa tehdyissä performansseissa oli yhteyksiä 1900-luvun taiteen kansainväliseen dadaan ja myös surrealismiin. Heiskasen itselleen myöhemmin ottama rooli ITE-taiteilija Impi Piilona, ennakkoluulottomana itseoppineena värimaalarina, on ollut sekin eräänlainen avantgardistinen ele.
Jo heti alussa näyttely määrittelee katsojalle Heiskasen taiteen maailman. Ensimmäisen salin oheistekstit muistuttavat, että teoksissa mennään taiteilijan pään sisään, tiedostamattomaan tai jonnekin luonnon ja ihmisen keskeiseen yhteistilaan. Outi Heiskasen taide ei ole lähtöisin ulkoisen maailman vaikutteista tai ajankuvasta, vaan kuvien synty on perua taiteilijan omista henkilökohtaisista kokemuksista, se on merkinnyt eräänlaista henkilökohtaista tapahtumaa. Kyse on alkukuvien ilmaantumisen prosessista. Näin ollen kuvat ovat olleet jossakin taiteilijan mielen sisällä ja tulleet esille yhtäkkiä. Tässä katsojaa ohjeistaa sitaatti Heiskaselta: ”Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava, usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto.”
Ajatus muistuttaa taidenäkemyksestä, joka Renato Poggiolin avantgarden teoriassa yhdistyy jo 1800-luvun varhaisromantiikkaan. Varhaisromantiikan taiteessa korostettiin piirteitä, jotka on helppo tunnistaa myöhemmästä avantgardesta, erityisesti surrealismissa. Niitä olivat omaperäisyys ja mielikuvitus, unet, syntymä ja kuolema, tunteet, herkkyys ja seksuaalisuus. Kaikki se elää vahvasti Heiskasen taiteessa.
Muistan itsekin hyvin Tuula Karjalainen korostaman asian, että kun Heiskanen alkoi esiintyä suomalaisella taidekentällä, se oli pääpiirteiltään hyvin miesvaltainen. 1970-luvulta lähtien esiintynyt ja näyttelyihin osallistunut Outi Heiskanen avasi monia uusia uria suomalaiseen taide-elämään sekä graafikkona että performanssitaiteilijana. Taiteen uudistamisen näkökulmasta tulkiten hän kuuluu keskeisiin suomalaisiin naisavantgardisteihin. Vaikka Heiskanen ei ole alleviivannut sosiaalista sukupuoltaan naisena, hänen omasta elämästään kumpuavissa teoksissa on paljon naiselämään liittyviä piirteitä. Mielikuvituksellisessa taiteessaan hän on käsitellyt henkilökohtaisia asioita kuten traumoja, raiskausta, seksuaalisuutta ja rakkautta, naisen elämää. 1970-luvulla Heiskasen taide poikkesi sen ajan valtavirtataiteesta Suomessa, joka oli pääpiirteiltään konstruktivismia tai yhteiskunnallis-poliittista realismia. Se oli niihin nähden selvästi oppositiossa. [2]
Luonto on ollut hyvin keskeinen mytologinen aihe Outi Heiskasen taiteessa, siihen liittyvät eläimet sekä ihmisen suhde niihin. Ikimuistoiseen mytologia-aiheistoon kuuluvat myös ihmisen ja eläimen sekahahmot, joita on jo Heiskasen 1970-luvun grafiikassa. Tässäkin kohtaa esiin nouse omakohtaisuus, jo lapsuuden perua oleva henkilökohtainen suhde eläimiin. Hänen isänsä oli eläinlääkäri, jonka tarkastusmatkoilla pieni Outi oli ollut mukana jo varhain. Karjalainen korostaa isäsuhteen merkityksellisyyttä tyttären taiteelle monessa yhteydessä. Outi Heiskanen kirjoitti aikoinaan päiväkirjaansa, että ”eläin on kaikkein humanistisin asia, mikä meillä on”.
Ateneumin näyttely luo Heiskasen kuvamaailmasta monimuotoisuudessaan perusteellisen katsauksen senkin ansiosta, että kautta vuosikymmenten taiteilija on toistanut, muuntanut, rinnastanut ja solminut yhteen metalligrafiikan laattoja niin, että lukuisista aiheista syntyy aina uusia kokonaisuuksia, erilaisia temaattisia tarinoita, eri hahmojen tietoisia tai alitajuisia perheyhteyksiä. Ihminen kytkeytyy toiseen ihmiseen, ihminen rinnastuu ja kytkeytyy eläimeen jne.
Karjalainen muistuttaa kombinaatiotekniikasta, useiden metalligrafiikan laattojen yhdistämisestä vedostamalla samaan teokseen, mikä on tarjonnut lukuisia mahdollisuuksia kuvien variaatioihin.
Taiteilija itse on puhunut kompiisi-tekniikasta, joka on perua englannin käsitteestä ’combine pieces’. [3] Näyttely on tarjonnut tilaa lukuisille kompiisi-teosten kokonaisuuksille erilaisina ripustuksina ja installaatioina. Myös kompiisi-teoksilla on omakohtainen yhteys taiteilijaan ja tämän isään, jonka korttipeliringeistä Outi otti mallia lapsena. Pelikorttien erilaiset yhdistelmät ja hänelle tärkeät pasianssit tuloksineen ovat eräänlaisia kompiiseja. Outi Heiskasen innostus performansseihin sai sytykkeitä puolestaan äidiltä, joka kokosi eri esineistä tilataidetta ja rakasti esiintymistä.
Näyttely merkitsee katsojalle lukuisaa määrää Heiskasen grafiikan teoksia ja niistä installoituja tilateoksia. On hyvä, että niitä täydentämään on saatu runsaasti arkistomateriaalia lähinnä Yleisradion aikoinaan dokumentoimista filmeistä 1970-luvulta lähtien.[4] Niillä on oma muisto- ja muistiarvonsa.
Record Singers ja Bellini akatemia -ryhmät
Outi Heiskanen oli 1970- luvulta lähtien keskeinen hahmo yhdessä taiteilijaystäviensä kanssa perustamassaan Record Singers- ja Bellini akatemia -ryhmissä. Hän oli kollega, mutta tavallaan hän oli myös opettaja mukana olleille, häntä nuoremmille ryhmien jäsenille, jotka tuohon aikaan olivat vielä taideopiskelijoita. Heistä mainittakoon Hannu Väisänen, Mirja Airas ja Pekka Nevalainen.
Record Singers oli näiden taiteilijoiden ja muutamien muiden muodostama performanssiryhmä, joka tosin ei nimennyt esityksiään performansseiksi. Ryhmän ytimessä oli lähes samojen tekijöiden muodostama Bellini-akatemia. Akatemiaan lukeutuivat Ateneumin Ars 74 -näyttelyssä toisiinsa tutustuneet Heiskanen, Airas ja Väisänen, ystäväryhmä, joka kokoontui Outi ja Topi Heiskasen kotona Katajanokalla. Kokoontumisissa oli mukana kuka kulloinkin. Lisänä niissä oli lähes aina monia muita niihin sattumanvaraisesti päätyneitä ihmisiä.[5]
Ateneumin näyttelyn varhaisimmat teokset ovat samalta ajalta, 1960-70 -luvuilta, jolloin Heiskanen työskenteli useita vuosia Pentti Kaskipuron alias Mestari K:n työhuoneella Ateneumissa eräänlaisena taidegrafiikan jatko-oppilaana. Grafiikka merkitsi yksinäistä puurtamista, aiheiden luonnostelua ja kaivertamista metallilaatoille. Grafiikkaa aiheiltaan ja teemoiltaan täydentäneet performanssit ja muu ryhmätoiminta merkitsivät yhteistyötä toisten kanssa ja esiintymistä yleisölle, olivat tilaisuudet sitten julkisia tai yksityisiä.
Kaskipuro ja Heiskanen erosivat taiteilijoina paljon toisistaan, mutta yhteistyö merkitsi ystävyyttä ja henkistä läheisyyttä, mikä tarkoitti myös omalla taiteilijalaadulla erottautumista toisesta. Se tuotti monia henkilökohtaisia kiistoja, jotka koskivat muun muassa värin käytön hankaluutta metalligrafiikassa. (6)
Outi Heiskasen takautuvaa näyttelyä voi tarkastella yhteytenä myös paikkaan ja tilaan, arkkitehtuuriin ja museaaliseen ympäristöön, Ateneumiin. Näyttely on eräänlainen Heiskasen taiteen henkilökohtainen kotiinpaluu monen vuosikymmenen jälkeen. Paikka ja tilat ovat samoja, mutta maailma on nyt toinen. Näyttely vie matkalle jonnekin Suomen (nyky)taiteen lähivuosikymmenten varhaishistoriaan.
Laaja kokonaisuus asettuu puitteisiin, joissa Heiskanen opiskeli ensin 1950-luvulla kuvaamataidonopettajaksi. Paria vuosikymmentä myöhemmin hän jatko-opiskeli siellä Pentti Kaskipuron niin kutsutussa Mestari K:n koulussa 1960–70 -luvuilla. Vuonna 1984 hän esitti siellä myös yhden naisen Kluuvin ruhje -performanssin, kun hän pesi Ateneumin ison eteishallin portaat pitkillä hiuksillaan yleisön seuratessa vieressä. Tapahtuma järjestettiin uudenvuoden aattona, jolloin koko Ateneum-rakennus sulkeutui Ars 84 -näyttelyn jälkeen vuosia kestäneen peruskorjauksen ajaksi.
Samalla myös aiemmin kahden taidekoulun, Suomen taideakatemian koulun ja Taideteollisen oppilaitoksen tiloina toiminut rakennus siirtyi kokonaan Ateneumin taidemuseon käyttöön.
Sittemmin samoissa tiloissa toimi vähän aikaa myös uusi Nykytaiteen museo ennen kuin Kiasma-rakennus valmistui ja avattiin keväällä 1998.
Outi Heiskanen ja Record Singers -ryhmä olivat aloittaneet toimintansa marginaalisesti ja kotoisesti Heiskasten kodin yksityistiloissa, mutta pian he tekivät performansseja myös korkeakulttuurisissa institutionaalisissa puitteissa. Merkityksellinen taidetapahtuma oli kesällä 1983 Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden museossa pidetyt Record Singers ryhmän Siirrettävä Tuonela -näyttelyn avajaiset. Näyttely arvioitiin sittemmin ympäristötaiteen tärkeäksi manifestaatioksi Suomessa.
Samaan aikaan oli myös vastaavanlaisia tapahtumia, joissa tekijöinä olivat vuosikymmenen alussa esiinnousseet nuoremman sukupolven taiteilijoita, mainittakoon tässä yhteydessä Jack Helen Brut, Homo S, Ö-ryhmä ja Kangasniemen Aino. [7]
Siirrettävä tuonela avajaisperformanssin keskushenkilönä esiintynyt Outi Heiskanen oli eräänlainen monirintainen ”äiti maa”, jonka muut ryhmän jäsenet kuljettivat saattueessa ulkoa rantapuistosta sisälle museoon. Performanssissa oli aineksia myös Suomen taiteen historiasta. Siirrettävä tuonela oli yleisölle esitetty performanssi ja samalla myös happening, johon kuka tahansa yleisöstä saattoi halutessaan osallistua ja vaikkapa ryhtyä imemään äitimaan eli Outi Heiskasen lukuisia tekorintoja.
Se on taltioitu filmille ja moniin valokuviin, jotka ovat esillä Ateneumin näyttelyssä.
Vaikka mukana on iso ryhmä muita taiteilijoita, Siirrettävä Tuonela yhdisti toisiinsa nimenomaan Outi Heiskasen taiteen monet teemat naiseudesta äitiyteen, perheeseen, luontoyhteyteen, eläimiin, rakkauteen, seksuaalisuuteen, kuolemaan ja shamanismiin.
Viittaukset ja lähteet
[1] Renato Poggilin teoriasta. Ks. Hautamäki Irmeli, 2003. Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikkaa Baudelairesta Warholiin. Helsinki: Gaudeamus.
[2] 70-luvun taiteen valtavirrasta. Ks. Sjöberg, Sami, 2021. Halpojen huvien Jo. Mallander vaihtoehtoinen radikalismi 1970-luvulla. Teoksessa (toim.) Irmeli Hautamäki, Laura Piippo ja Helena Sederholm: Avantgarde Suomessa. SKS. s. 345-370. https://doi.org/10.21435/tl.267
[3] Karjalainen Tuula, 2021. Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani, Siltala. s. 67.
[4] Monien filmien tekijä on ollut Yleisradion toimittaja Tarja Strandén.
[5] Karjalainen 2021, 79–80.
[6] Karjalainen 2021, 41–66.
[7] Kivirinta: Jack Helen Brut ja Avantgarde 2021 https://finnishavantgardenetwork.com/julkaisut/
FAM 