Timo Kaitaro

Benjamin Péret, Kellarin kätköistä. Palladium kirjat, 2021.

Suomentanut ja valikoinut Janne Salo.

Surrealismin juuret ovat symbolismissa. Paitsi että Breton tunnustaa tämän velan haastatteluissaan, symbolismin jälkiä voi havaita monien surrealistien tuotannosta. Esimerkiksi Paul Éluardille ja René Charille oli tyypillistä symbolistien tapaan irtaantuminen konkreettisen todellisuuden kuvaamisesta abstrakteja vaikutelmia herättelevään suuntaan. Tällaisessa runoudessa ovat keskeisiä todellisuuden kuvaamisen yläpuolelle kohoavat ja kielen mahdollisuuksia äärimmilleen jännittävät kielikuvat. Surrealismiin liittyy kuitenkin samalla etenkin Bretonin runoudessa ilmenevä konkreettinen ja visuaalisesti kuviteltavissa oleva narratiivisuus.

Kukaan muu ei kuitenkaan ole tuonut surrealismia niin lähelle arkitodellisuutta kuin Benjamin Péret, jonka runoutta ja tarinoita kansoittavat mm. artisokat, Camembert-rasiat ja alushousut. Péret’n runoissa olemme kaukana surrealismin syntyyn vaikuttaneen symbolismin utuisesta ilmapiiristä matkalla kohti Jacques Prévertin populaaria surrealismia. Jälkimmäisen hillittömimmät tuotokset kuten La pêche à la baleine (Valaankalastus) ja L’orgue de barbarie (Posetiivi) ovatkin varmaan jotain velkaa Péret’n tuotannolle. 

Péret ja runouden kieli

Péret’n runoudelle on tyypillistä paitsi runoihin hiipivä narratiivisuus ja tarinamaisuus, myös runsas konjunktioiden käyttö. Péret ketjuttaa lauseet toisiinsa syy-seuraussuhtein, ehdollisuuksin ja kontrastein: koska, jos, mutta, jne. Konjunktioilla ilmaistut suhteet ovat kuitenkin pääsääntöisesti järjettömiä tai epäloogisia, tyyliin: ”Jos rakkaus viriää viinimarjan sinkoamisesta joutsenen nokkaan / minä rakastan / sillä vereni joutsen söi maailman kaikki viinimarjat / sillä maailma on pelkkiä viinimarjoja”. Runojen polveilevat sisäkkäiset rakenteet muodostuvat paikoin lukijaa eksyttäviksi pitkiksi ketjuiksi.

Péret’n runoissa onkin kaikessa tolkuttomuudessaan paljon nonsense-tyyppistä huumoria. Lauseiden koordinaation tasolla olevat vallattomat anomaliat voikin nähdä Péret’n persoonallisena kontribuutiona surrealistisen runollisen kielen erityispiirteille, joiden laajamittainen viljely alkoi tietenkin jo romantiikan ja symbolismin aikana. Péret käyttää surrealistiselle runoudelle tyypillisiä poikkeamia kuten epäsopivia määreitä (”kivien henkäys”, ”unen sarvi”) tai subjektin ja predikaatin epäsopivuutta (”jauhe ikävystyi”), mutta ehkä juuri runojen tarinallisuuden ja konkreettisuuden takia niissä korostuvat kerrontaa rakentavat, lauseiden keskinäisiin suhteisiin liittyvät omituisuudet. Lisäksi runot vilisevät yllättäviä ja absurdeja väitteitä kuten ”Esau sinä olet tötterö ja linssit” tai vertauksia kuten ”eläimen hirnuessa kuin tynnyrillinen katinkultaa”.

Ylistys ja pilkka

Janne Salon suomentama valikoima Péret’n runoja tarjoaa hyvän, kronologisessa järjestyksessä etenevän näkymän Pérét’n tuotantoon, alkaen vielä hieman dadahenkisestä Valtamerimatkustajasta (Le passager du transatlantique, 1921) ja päätyen kokoelmaan Hapuillen (À tatôns, 1946). Erinomainen ratkaisu on ollut valita mukaan Nukkua, nukkua kivissä (Dormir, dormir dans les pierres) kokonaisuudessaan, sillä tässä vuonna 1927 valmistuneessa tekstissä runoilijan kokema rakkaus laulajatar Elsie Houstoniin saa Péret’n vakavoitumaan ja ylevöitymään lyyriseen rakkausrunoon – tosin täysin Péret’n omalaatuiseen tyyliin. Kaunista rakkausrunoutta löytyy myös Péret’n toisen puolison, taidemaalari Remedios Varon tapaamisen yhteyteen ajoittuvasta kokoelmasta Sublimoin (Je sublime, 1936). Jälkimmäisessä kokoelmassa runo Haloo uudistaa hellyttelysanastoa Péret’n jäljittelemättömään tyyliin. Péret’n keksintöjä voisikin ottaa käyttöön kuluneiden ’kultasteni’ ja ’sydänkäpysieni’ sijaan: ”Minun palava lentokoneeni minun reininviiniä tulviva linnani / (…) minun opaalietanani minun ilmojen itikkani / (…) minun herukkalikööritulvani minun huhtasieniperhoseni”. 

Kokoelma sisältää myös valikoiman sananparsia Péret’n Paul Éluardin kanssa yhdessä tekemästä kokoelmasta Nykymakuun sovitettuja sananparsia (152 proverbes mis au goût du jour, 1925), jossa tutut sanonnat ja niiden muodot uudistetaan surrealistisiksi tyyliin: ”Sopii kuin hyrrä päähän” tai ”Sillä joka makaa paavin kanssa on oltava pitkät jalat”.

Kokoelmaan on valittu myös Péret’n poliittisia pilkkarunoja kokoelmasta Tuollaista sontaa en niele (Je ne mange pas ce pain-là, 1936). Näissä runoissa pilkataan ja herjataan pyhiä isänmaallisia ja uskonnollisia arvoja olan takaa. Kunniansa saavat kuulla niin Jean d’Arc kuin Ranskan ympäriajotkin. Näistä runoista jotkut olisivat ehkä kaivanneet meille suomalaisille vähemmän tutuista pilkan kohteista pieniä selityksiä, mutta hauskoja nämä herjat ovat, vaikkei kohdetta tuntisikaan. Vaikka pilkatuissa ikävissä tai vastenmielisissä asioissa ole ei olekaan mitään lyyristä ja miellyttävää, näiden runojen kapteenihaddockmainen energia on jotenkin hurmaavaa. Péret’n runotuotanto näyttääkin jännittyvän kahden toisilleen vastakkaisen lajityypin väliin: ylistys ja pilkka. Péret’n runoissa on niiden surrealistisuudesta ja absurdiudesta huolimatta vahva moraalinen selkäranka, ja tässä mielessä hänen runoutensa on enemmän poliittista kuin vaikka sosialistinen realismi. 

Kirjan lopussa Janne Salo käy tiivisti läpi Péret’n elämänvaiheet ja luo samalla tyylikkään muotokuvan runoilijasta. Péret’n lauseita ketjuttava runous on todennäköisesti tarjonnut kääntäjälle suomen ja ranskan kielen syntaksin eroista johtuvia haasteita, joista Salo pujottelee sujuvasti säilyttäen alkutekstin tyylin. Äskettäin myös André Bretonin runoja suomentanut Janne Salo on tehnyt merkittävän työn ranskalaisten surrealistien runouden ja proosan saattamiseksi suomalaisten ulottuville. Hän on karhunsa ansainnut.

Péret’n runous tuntuu tänään edelleen ajankohtaiselta: se ettei hänellä ei juurikaan ole ollut seuraajia, tekee hänestä jotenkin ajattoman.