Ruudukko ei suostu vaikenemaan

Helena Sederholm

Alexandr Rodtšenko, Shuchovin linkkitorni (1929)

Etenkin visuaalisessa taiteessa ruudukko (grid) on ollut modernin tunnus. Sen luonteenomaiset elementit, suorakaiteisuus, toisto, jaokkeisuus, standardisuus ja moduulirakenne ovat tuoneet tiettyä teollistunutta luonnetta yhtä lailla maalaus-, tila- ja veistotaiteeseen kuin arkkitehtuuriinkin.

Rosalind Krauss kirjoitti tunnetussa esseessään Grids (1979), että ”ruudukko julistaa muun muassa modernin taiteen taipumusta vaikenemiseen, vihamielisyyttä kirjallisuutta, kertomuksellisuutta ja keskustelua kohtaan”. Ruudukko ei ole hierarkkinen, sillä ei ole keskusta ja sen on ajateltu olevan täysin ei-esittävä. Krauss nimesi Malevitšin ja Mondrianin ruudukon keksijöiksi tai löytäjiksi siinä merkityksessä, että se on muoto, joka on toisaalta yhteydessä materiaalisuuteen, toisaalta henkeen ja joka on olemassa päättymättömässä nykyisyydessä.

Ruudukolla voi kuitenkin ajatella olevan myös muita piirteitä. Esimerkiksi Margarita Tupitsyn väittää esseessään The Grid as a Checkpoint of Modernity (2009), että ruudukolla oli poliittisia ulottuvuuksia erityisesti venäläisen 1920-luvun avantgarden konstruktivismissa Alexandr Rodtšenkolla ja Ljubov Popovalla. Tupitsynin tulkinta mahdollistaa ruudukon diskursiivisen tarkastelun narratiivisena, jopa poliittisena muotona.

Tupitsyn kritisoi myös Kraussin väitettä, että Malevitš olisi ollut ruudukon löytäjä, sillä Malevitšin maalaukset olivat enemmänkin tasojen yhdistelmiä kuin viivastoa, joka on ruudukon keskeisin elementti.

Vallankumousta edeltänyt taide Venäjällä oli realistista ja konservatiivista. Vallankumoukselliset halusivat luoda uuden poliittisen neuvostokansalaisen ja etsivät sitä varten uutta konstruktivistista ei-esittävää muotokieltä, joka palvelisi poliittisia tarkoitusperiä ja levittäisi poliittisia viestejä. Unelma tulevaisuuden kaupungeista on tunnettu avantgardetarina. 

Rodtšenko teki ruudukkopohjaisia arkkitehtuuripiirustuksia ja pilvenpiirtäjien ruudukkoisuutta jäljitteleviä malliehdotuksia sosialistisiksi kaupunkitiloiksi. Hän otti myös ruudukkoperustaisia arkkitehtuurivalokuvia. 1920-luvulla Popova loi konstruktivistista rekvisiittaa teatterille. Hän käytti ruudukkoa vastakohtana vallankumousta edeltäneen teatterin todellisuutta jäljitteleville lavasteille.

Ljubov Popova: Teatterilavastus 1922.

Sosialistinen realismi tuli viralliseksi taidesuunnaksi Stalinin aikana 1930-luvulla ja erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla taide oli Neuvostoliitossa kompleksinen asia. Oli vain virallista taidetta eikä lainkaan taidemarkkinoita. Toisaalta oli eräitä performatiivisia ryhmiä, kuten Kollektiivinen toiminta, jotka avasivat mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen toimintaan (tai toimimattomuuteen) totaalisen ideologian repsottavissa saumoissa. Siinä tilanteessa sellainenkin länsimaisille vaatimattomana näyttäytyvä taiteellinen ele kuin abstraktin modernistisen ruudukon käyttäminen voitiin lukea häpeämättömänä vihjailuna 1970-luvun Neuvostoliiton sosiokulttuurisista rajoituksista, kuten Tupitsyn kirjoittaa Erik Bulatovin 1970-luvun maalauksista.

Erik Bulatov, Hiihtäjä, (1974)

Ruudukko ei olekaan aina sama. Sen luonne riippuu esittämisyhteydestä. Joskus se kertoo jotakin, toisinaan se on esittävän ja ei-esittävän yhdistävä väline, joka organisoi kuvatilan. Toisinaan se voi olla myös enemmän tai vähemmän dekoratiivinen, liikkuva ja suggestiivinen elementti, kuten Silja Rantasen maalauksissa.

Onko ruudukko kuitenkin länsimaisessa taiteessa jähmettynyt minimalistisen estetiikan traditioon, epäpoliittiseksi ja ei-kerronnalliseksi modernistiseksi neutraliteetiksi, jossa muodon kehittäminen on redusoitu visuaaliseksi kaksiulotteiseksi mykkyydeksi, kuten Krauss väittää?

Ei. Mielestäni ruudukolla on yhä poliittinen potentiaalinsa nykytaiteen installaatioissa. Ruudukko vie ajatukset esimerkiksi häkkeihin, joihin voidaan sulkea yhtä lailla eläimiä, ihmisiä kuin ajatuksiakin. Mona Hatoumin Light Sentence (1992) ja Shift (2012) -installaatiot ovat molemmat runollisia töitä, joihin jokainen voi lukea huolensa poliittisesta epävarmuudesta. Hatoumin häkkiruudukot ovat yhtä aikaa kevyitä ja vankkoja. Varjot vaanivat katsojaa ja liikkuva hehkuvalo luo vaikutelman epävakaasta ja eksyttävästä paikasta. Poliittisia ruudukkoon perustuvia teoksia ovat myös Alfredo Jaarin Miljoona suomalaista passia (1995) sekä Geometry of Conscience(2010), joka on muistomerkki 17 vuotta kestäneelle kenraali Pinochetin sotilashallinnolle ja diktatuurille Chilessä. Jälkimmäisessä teoksessa Jaar leikittelee ruudukon anonyymisyydellä, se on ei-hierarkkinen ja mykkä Kraussin määritelmän mukaan. Peiliseinät heijastavat kasvottomat ihmissiluetit loputtomuuteen, keskustaa ei ole – silti teos kertoo tarinaa, puhuttelee, ottaa kantaa.

Maha Malluh, Food for Thought ‘Amma Baad’ (2017)

Maha Malluh, ensimmäinen saudiarabialainen naistaiteilija, jolla on ollut oma näyttely Jeddassa, esitteli Venetsian vuoden 2017 biennaalin päänäyttelyssä kierrätysmateriaalista tehdyn teoksen ”Food for Thought ‘Amma Baad’”. Seinänkokoinen ruudukko oli koostettu 2400 vanhasta äänikasetista ja kolmestakymmenestä puisesta leivänleipomisalustasta. Tämä muovinen ”seinävaate” muodostaa arabiankieliset sanat ’fitna’ (houkutus) ja ’haram’ (se mikä on kiellettyä) sekä ’jihad’, jolla on monia merkityksiä, lähimpänä ehkä ponnistelu ja kilvoittelu. Äänikaseteissa on uskonnollisten johtajien puheita, joissa he kertovat naisille, kuinka pitää käyttäytyä. Malluhin teos on kerronnallisesti monitasoinen ja keskustelua herättävä. Samanaikaisesti ruudukkomuoto on juuri se elementti, joka johdattaa yksittäisiä merkityksiä yleisemmälle tasolle: yhteiskuntaan, organisaatioihin, instituutioihin ja ihmisoikeuksiin.

Nykytaiteessa modernistinen ruudukko on muuntunut ei-esittävästä esteettisestä elementistä yhteiskunnan taipumattomien ja kuuliaisuutta vaativien, ihmisoikeuksien vastaisten rakenteiden symboliksi, joskus myös ei-inhimillisten eliöiden oikeuksien.

Antti Laitinen: Grid Garden (2017) 

Antti Laitisen Grid Garden (2017) -teoksessa juuriltaan kiskotut puut ja teollinen ristikko yhdistävät koristeellisuuden lukuisiin merkityksiin muodostaen runollisen kertomuksen luontosuhteesta ja inhimillisestä tarpeesta järkeistää ja organisoida kaikki. Järjestys on ihmisen keksintö, mikä näkyy myös Laitisen Venetsian biennaaliin vuonna 2013 työstämässä Forest Square (Metsäneliö) -teoksessa. Laitinen poisti metsästä 10×10 neliömetrin palasen ja lajitteli sen eri materiaaleiksi: maa, sammal, puu, neulaset jne. Sitten hän kokosi metsän uudelleen eri värien ja materiaalien ruudukoksi. Työssä on vahva tieteellinen ote, sillä siinä on kysymys järjestelemisestä, luokittelusta, mutta myös teollisesta tehokkuudesta. Laitinen käytti erilaisia välineitä kuten pölynimuria ja painepesuria metsämateriaalin puhdistamiseen.

Antti Laitinen: Forest Square (2013)

Näen Laitisen työssä etäisesti samaa ajatuksellista luonnetta kuin vallankumouksen jälkeisessä venäläisessä avantgardessa, joka loi tehokkuusideaaleja uudelle Neuvostohallinnolle, vaikka Laitinen kiistääkin kaikki ideologiset sisällöt ja kytkennät. Ajat ovatkin muuttuneet ja Laitisen työn voi pikemminkin tulkita metsätalouden ja ilmastonmuutoksen konteksteissa.

Ruudukko voi olla myös realistinen. Vaikka Marko Vuokolan Venus (sharpen) 2012 näyttää ei-esittävältä taiteelta, se on pikseleihin zoomattu valokuva Venus-planeetasta. Kuva liikkuu aistimuksen ja tiedollisen rajapinnassa. Venuksen värit ovat oikean planeetan värejä, ei taiteilijan valitsemia. Ne ovat epäharmonisia ja muodostavat esteettisen kokonaisuuden vain tiedollisessa kehyksessä. Taidehistorioitsija voi assosioida kuvan Piet Mondrianin viimeisiin Broadway Boogie-Woogie -teoksiin. Niissäkin abstraktit elementit on liitetty myös esittävyyteen, kun teoksissa on aistittu New Yorkin katujen syke.

Toistaessaan ruudukkomuotoa Vuokolan esittävä teos viittaa modernin taiteen historiaan. Vuokola kuitenkin leikittelee ruudukolle ominaisen abstraktisuuden ja teoksen representaation välisellä jännitteellä. Käsitetaiteelle tyypillisesti katsoja voi suhteuttaa datapikseleiden ruudukon Maan ja Venuksen väliseen etäisyyteen. 

Marko Vuokola, Venus (sharpen) (2012)

Vuokolan teoksen voi ajatella myös jatkumona taidehistorian kertomukselle, jossa taiteilijan siveltimenvedot – taiteilijan käden jälki – muuttuu ensin anonyymeiksi pointillismin pisteiksi ja edelleen venäläisten avantgardistien ristikoiksi, De Stijlin perusmuotoisiksi väripinnoiksi, minimalistien ruudukoiksi ja – nykyajassa – digitaalisiksi datapikseleiksi.

Ruudukko ei siis ole niin ei-kommunikatiivinen, ei-esittävä ja universaali muoto kuin Rosalind Krauss määrittelee, vaan kontekstuaalinen, paikallinen työkalu, jonka avulla taiteilijat voivat tuottaa kannanottoja, kertomuksia ja ottaa osaa sekä poliittisiin että yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Lähteet:

Krauss, Rosalind (1979). Grids. October, Vol. 9 (Summer, 1979), pp. 50-64.

Tupitsyn, Margarita (2009). The Grid as a Checkpoint of Modernity. Tate Papers no. 12, (Autumn 2009). https://www.tate.org.uk/research/publications/tate-papers/12/the-grid-as-a-checkpoint-of-modernity (Haettu 12.3.2021).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s