Käänteistä politiikkaa Moskovan takamailla

 

Helena Sederholm 

Edesmenneessä Neuvostoliitossa taiteella piti oleman oma aktiivinen roolinsa kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa. Siksi Andrei Monastyrskin 1970-luvulla perustama Kollektiivinen toiminta (Kollektivnye deistvia) taiteilijaryhmä, joka keskittyi yhteiskunnan rakentamisen sijasta kontemplaatioon, oli vähintäänkin avantgardistinen. Ryhmän nimikin oli paradoksaalinen.

Kontemplaation mahdollistaminen vaati ryhmältä kuitenkin aktiivista toimintaa. Neuvostoliitossa, missä ei suvaittu luokkaeroja, kontemplaatio nähtiin etuoikeutetun luokan sosiaalisena toimintana ja siksi jo lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Boris Groysin mukaan Kollektiivinen toiminta -ryhmän aktiviteetti oli kuitenkin köyhää ja minimalistista, erittäin ei-etuoikeutettua, ja siten ryhmä polemisoi kontemplaation merkitystä vastaan samaan aikaan kuin sitä toteuttikin.

Yleisö, joka koostui pienestä luotettavasta piiristä taiteilijoita, kirjailijoita ja kriitikoita, kutsuttiin muutaman tunnin matkan päähän Moskovasta katsomaan performanssia. Paikalle matkustettiin julkisilla kulkuneuvoilla, sitten käveltiin pikkuteitä pitkin ja esityspaikka oli usein luminen peltoaukea metsän laidalla. Vaivalloinen ja kylmä matka oli eräänlainen uhraus taiteelle. Tässä askeettisessa maisemassa ei aluksi tapahtunut paljonkaan. Metsänrajassa saattoi vilahtaa hahmo, joka oli niin kaukana, että katsojat pystyivät vain vaivoin erottamaan sen. Eräässä performanssissa kaksi hahmoa käveli metsästä peltoaukean poikki kohti katsojia, joille he antoivat ”todistuksen osallistumisesta” kyseiseen tapahtumaan, ei muuta.

Tärkeämpää kuin mitä tapahtui, oli tapahtuman käsitteellistäminen ja sanallistaminen kokijan mielessä. Yksi avantgarden tavoitteista on ollut ihmisten tietoisuuden kasvattaminen ja monet poliittiset avantgarderyhmät esimerkiksi Etelä-Amerikassa pyrkivätkin agitoimaan yhteisöjä toimintaan herättelemällä ihmisiä havaitsemaan oman sosiaalisen todellisuutensa. Kollektiivisen toiminnan tavoitteena ei kuitenkaan ollut yhteisöjen agitoiminen, vaan pikemminkin jaettu yksilöllinen kokemus. Tapahtumien osallistujat kirjoittivat raportteja ja tulkintoja kokemuksistaan ja myös keskustelivat niistä. Itse toiminta oli ohimenevää, usein epäselvää ja yleisön oli mahdotonta ymmärtää, mistä oli kyse. Kunkin kokemus hahmottui vasta siitä kirjoittaessa.

Kollektiivinen toiminta -ryhmän kontemplatiivisuus näyttäytyi vuosikymmeniä sitten vastarintana aktiiviselle sosialismin rakentamiselle, mutta myös länsimaiselle kapitalismille, missä jatkuvasta kasvusta ja muutoksesta on tullut vallitseva olotila, status quo. Kollektiivinen toiminta -ryhmän voi siis nähdä vastarintana myös moderni(stise)lle edistysuskolle. Boris Groys on todennut, että taiteellinen avantgarde ei arvostanut menneisyyttä tai halunnut ylläpitää traditioita, koska se tekee sokeaksi nykymaailmalle. Yhtä lailla tulevaisuuteen tuijottaminen estää aistimasta nykyisyyden kaikkia puolia. Ja neuvostososialistinen yhteiskunta, jos mikä eli pelkässä tulevaisuudessa.

Kollektiivisen toiminnan näennäisen epäpoliittisuuden voi nähdä käänteisenä politiikkana, hiljaisena vastarintana vallitsevaa tilannetta kohtaan. Monastyrski onkin puhunut ’tyhjästä toiminnasta’. Se avaa toimintatiloja yhteiskunnallisessa tilanteessa, missä totalitaristisen ideologian jäykkyys sallii hyvin vähän poikkeamia. Neuvostoyhteiskunta oli kapeakatseinen, muodollinen ja päämäärätietoinen. Monastyrskin mukaan ryhmän järjestämät tapahtumat peltoaukeiden kaltaisissa avoimissa ja määrittelemättömissä tiloissa antoivat mahdollisuuden katsoa ja tulkita tilanteita vapaasti, kunkin omista lähtökohdista.

Kollektiivinen toiminta -ryhmän tekemiset eivät näyttäneet taiteelta. Sen sijaan elämä ja taide sekoittuivat niissä suhteellisen erottamattomasti, minkä voi tulkita paitsi avantgardeksi, myös reaktioksi neuvostososialismia ylistäviin festivaaleihin ja paraateihin. Länsimaiset happeningit olivat 1960- ja 1970-lukujen Neuvostoliitossa vaihtoehto pakotetulle yhteisöllisyydelle: osallistujien oli tarkoitus aistia yhdessä todellisuus vahvemmin ja vivahteikkaammin kuin arkielämässään. Yhteiskunnassa, missä kollektiivisuus oli pakollista, yksilöllisillä kokemuksilla oli aivan oma arvonsa.

Kollektiivisen toiminnan yksilön ajatteluun kohdistuva toiminta (tai sen odottaminen) tulee lähelle Jacques Rancièren ajatusta esityksestä ja emansipoituneesta katsojasta. Näennäisen kollektiivisen läsnäolon ja välittömän kokemuksen sijasta ryhmä pyrki tuottamaan ’dissensusta’, toisistaan eroavia kokemuksia ja keskusteluja niistä. Se oli tärkeää yhteiskunnassa, joka pyrki ohjailemaan kaikkien toimintaa ideologisesti yhdenmukaiseen suuntaan.

 

Lähteet:

Bishop, Claire 2012: Artificial Hells. Participatory Art and the Politics of Spectatorship. London: Verso.

Groys, Boris 2011: “Art Clearings”. Teoksessa Empty Zones. Andrei Monastyrski and Collective Actions. London: Black Dog Publishing.

Monastyrski, Andrei 2011: ”Collective Actions and Trips out of Town. The Aesthetics of Collective Actions. Teoksessa Empty Zones. Andrei Monastyrski and Collective Actions. London: Black Dog Publishing.

Rancière, Jacques 2011: The Emancipated Spectator. London: Verso.

Luettelo ja kuvauksia aktioista: http://conceptualism.letov.ru/KD-ACTIONS.htm

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s