Hanna Tyvelä

Onko tuore dokumenttielokuva Aalto taas yksi luku Alvar Aallon arkkitehtineroutta jokaiselta mahdolliselta kantilta ruotivaan vanhaan narratiiviin? ”Maestron” herooinen maine on värittänyt suomalaista arkkitehtuuria ja arkkitehtuurikeskusteluja vuosikymmenestä toiseen, ja kieltämättä todennäköisin vaihtoehto dokumenttielokuvalle olisi juuri tämä sankarimyytti. Virpi Suutarin dokumenttielokuva kuitenkin yllättää. Se uudistaa lempeästi yksilökeskeisen narratiivin Aaltojen ainutlaatuista yhteistyötä juhlistavaksi kokonaisuudeksi. Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki säestää arvokkaasti suuren arkkitehtuuri- ja rakkaustarinan. 

Suutarin Aaltoa katsoessani mietin, kuinka rohkeaa onkaan poiketa vallitsevasta kertomisen tavasta kansallista ikonia kuvaavassa dokumenttielokuvassa. Arkkitehtuurin historiaa uudelleen kirjoittava tulkinta kollaboratiivisesta työskentelystä ja elämänkumppanuudesta onkin dokkarin suurin ansio. Aaltojen työhön perehtyneille erityisesti Ainon ja Alvarin mutta myös Elissan ja Alvarin monipuolinen yhteistyö ei ole uutinen, mutta olemassa oleva tieto (mm. Kinnunen 2004; Suominen-Kokkonen 2007) ei ole onnistunut rikkomaan Alvarin henkilölegendaa. Kenties ongelmana on ollut uskalluksen puute uusille tulkinnoille? 

Aaltojen perintöä hallinnoidaan Suomesta käsin Alvar Aalto -säätiön ja Aaltojen perikunnan toimesta. Jäyhyys uudistaville näkökulmille on ollut ominaista säätiön toiminnalle sen henkilömyyttiä ylläpitävää nimeä myöten. Aaltojen arkkitehtuuri- ja muotoiluperinnöstä muodostuvaa, maailmanlaajuisesti täysin ainutlaatuista tasa-arvohistoriaa ei ole osattu täällä hyödyntää. Kotimaiset rakennusperintötoimijat ovat havitelleet Unescon maailmanperintöstatusta Aaltojen arkkitehtuurikohteille, mutta viestinnän perusteella hakuprosessissa ei ole huomioitu Aaltojen kollaboratiivista yhteistyön merkitystä muotoilun ja arkkitehtuurin tasa-arvolle sekä pioneerityötä tehneiden naisarkkitehtien Aino Marsio-Aallon ja Elissa Aallon osuutta Aalto-perintöön.

Suomen rajojen ulkopuolella tutkimus on viime vuosina kuitenkin ollut hyvin kriittinen Alvar Aallon yksilötarinaa kohtaan (mm. Colomina 2018). Aaltojen yhteisen muotoiluperinnön nimeämistä yksin Alvar Aallon nimiin on jopa kutsuttu muotoiluhistorian yhdeksi suurimmista mitätöinneistä . Henkilöhistorioita tulisi kyetä tulkitsemaan uudistuvan tiedon ja vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa. Aaltojen kohdalla siihen ei Suomessa ole aiemmin ylletty popularisoivalla tasolla, vaan tieto on jäänyt tutkimuskentän sisäiseksi salaisuudeksi. Sankarinarratiivi, joka Alvar Aallosta luotiin yli puoli vuosisataa sitten sen aikaisen yhteiskuntajärjestyksen ja arvomaailman puitteissa ei ole enää ajankohtainen. Kiitos Suutarin työlle, uuden tulkinnan mahdollisuus on nyt kuitenkin tuotu laajasti esiin. 

Nähdäkseni Aallot olivat jaetussa arkkitehtuuripraktiikassaan niin paljon edellä aikaansa, että heidän toimintaansa ei ole aiemmin kyetty täysin ymmärtämään. Aaltojen yhteispraktiikkaa tarkasteltaessa nousee kansainvälisiksi vertailukohteiksi työparit Le Corbusier ja Charlotte Perriand sekä Mies van der Rohe ja Lilly Reich. Perriandin ja Le Corbusierin yhteistyö sekä Reichin osuus miesiläiseen perintöön ovat olleet viime vuosien uusia tulkintoja nostattavia aiheita. Myös Bauhaus-koulun piiristä nousi suunnittelijapariskuntia. Perriand, Reich ja Bauhausin naismuotoilijat ovat jo näyttelyiden ja julkaisujen vakioaiheita siinä missä Aino Marsio-Aalto ja Elissa Aalto esitetään edelleen Suomessa Alvar Aallon tarinan sivujuonina. 

Suutarin Aallossa Alvarin molemmat arkkitehtipuolisot saavat vihdoin ansaitsemansa paikan tasavertaisina ja itsenäisinä toimijoina. Erityisesti Ainon rooli on elokuvassa vaikuttava, Elissan osuus jää valitettavasti hieman keskeneräiseksi ja viitteelliseksi. Tähän syynä lienee se, että Elissan urasta ja elämästä ei ole tehty tutkimusta. Dokumenttielokuvasta jää tiedonnälkä, tulkintoja Ainosta ja Elissasta arkkitehtipuolisostaan erillisinä subjekteina nähdään toivon mukaan tulevaisuudessa erilaisissa muodoissa. Toivoisin erityisesti näkeväni lähivuosina modernistisen arkkitehtuurivalokuvauksen uudistajiin ja Aaltojen perheystävän László Moholy-Nagyn innostamana syntyneen Aino Marsio-Aallon valokuvanäyttelyn. Marsio-Aallon yksittäisiä valokuvia on nähty aiemmin esimerkiksi Alvar Aalto -museon 2019 kesänäyttelyssä, jossa ne kontekstoitiin ainoastaan Alvar Aallon työhön .

Suutarin elokuvassa uudistavan narratiivin viestiä vesittää hieman osa käytetyistä asiantuntijahaastatteluista. Ohjaaja on valinnut anonymisoida valtaosan haastatteluista, heidän nimensä tulee esiin vasta lopputeksteissä. Osa äänessä olevista asiantuntijoista käyttää perinteistä Alvarin yksilönarratiivia, osa taas tuo esiin arkkitehtipuolisot tasavertaisina toimijoina. Osa äänistä on historiallisia nauhoituksia, osa dokumenttia varten tehtyjä uusia haastatteluja. Tästä ajallisesta ja kerronnallisesta ristiriidasta muodostuu tarkkaavaisimpien katsojien näkökulmasta hieman sekava kokonaisuus, narratiivin fokus on kulloisenkin puhujan vastuulla. Esimerkiksi kansainvälisten tutkijoiden kritisoima Alvar-elämänkerturi Göran Schildt on nostettu ääniraidaksi. Todennäköisesti juuri hän on elokuvassa kommentoimassa Elissa Aallon ulkonäköä suhteessa Aino Marsio-Aallon ulkonäköön, mutta ilman ääniraidan nimeämistä voi vain arvailla, onko ääni Schildtin. 

Osa vanhoista ääniraidoista, etenkin juuri Ainon ja Elissan ulkonäköä ruotivat kommentit vesittävät hieman elokuvan rohkeaa kokonaisviestiä ja tuovat tympeän tuulahduksen menneestä. Toisaalta ristiriitaisuus kuvaa hyvin toisistaan poikkeavien Aalto-narratiivien vahvaa merkitystä. Pirkko Hämäläinen ja Martti Suosalo Ainon ja Alvarin ääninä toimivat hyvin, herättäen kirjeenvaihdon välityksellä arkkitehtiparin henkiin. Suutarin elokuva on lopulta kuitenkin vasta keskustelun avaus, jolta ei voi odottaa kaikkia ratkaisuja arkkitehtuurihistoriallisiin epäkohtiin. Keskeistä onkin se, miten Aaltojen perintöä tästä eteenpäin esitetään. 

##

Olen itse taidehistorioitsijana esimerkki narratiivisesta paradigmanmuutoksesta. Opiskelin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Jyväskylän yliopistossa ja ”alvariaaniseksi” esitetty ja omaksumani Seminaarinmäen punatiilikampuksen estetiikka oli keskeinen osa opiskelija-arkeani. Vasta viime vuosina, väitöskirjatutkimukseni arkkitehtuurin tasa-arvokysymyksiä käsittelevän tematiikan myötä, olen herännyt pohtimaan arkkitehdintyön sukupuolittuneisuutta. Tämän myötä minusta on tullut perinteisen Aalto-narratiivin kritisoija. Henkilötarinoiden sijaan minua kiinnostaakin ennen kaikkea arkkitehtuurin ja arkkitehdintyön sosiaaliset ulottuvuudet.

Erotan sukupuolikriittisessä arkkitehtuurin narratologiassa kaksi linjaa. Toinen korostaa naisarkkitehtien henkilötarinoita ja työtä, pyrkien nostamaan naisten tarinat miesten tarinoiden rinnalle. Toinen, arkkitehtuurin historian paradigmaa radikaalimmin uudistava linja, pyrkii purkamaan arkkitehtuurin henkilökeskeistä esittämisen tapaa. Siinä kritiikin kohteena on yksilötarinoiden rakenteellinen tapa jättää pimentoon arkkitehdintyön ryhmätyöluonne ja suunnitteluyhteistyön merkitys laadukkaalle arkkitehtuurille. (mm. Scott Brown, 2015; Colomina 2018) Henkilötarinoiden voimaa ei pidä kiistäminen, mutta niitä tulisi kertoa suhtautuen ammatinkuvaan rehellisesti. Arkkitehdintyön häilyminen luovan ja teknisesti vaativan työn välimaastossa on omiaan korostamaan työn herooista voimaa, jolloin arkkitehti on auteur ja rakennukset hänen yksilöllisiä teoksiaan. Todellisuudessa laadukas arkkitehtuuri on yksilöllisen nerouden sijaan todennäköisemmin onnistuneen yhteistyön tulos.

Miesten tarinoista koostuvan yksilökeskeisen arkkitehtuurinarratiivin kritiikki pohjautuu 1900-luvun naisasialiikkeeseen ja arkkitehtuurikentällä toteutettuun feministiseen aktivismiin. Yhdysvalloissa käynnistyi 1970-luvulla mittava naisarkkitehtien ammatillista asemaa edistämään tähdännyt monitahoinen liikehdintä, jonka tuloksena laadittiin julkaisuja, näyttelyitä, järjestettiin naisille arkkitehtuurikursseja ja perustettiin naisarkkitehtien työarkistoja (Stratigakos 2016; Tobin 2019). 

Suomessa naisarkkitehtien sukupuolierityinen toiminta on käynnistynyt jo 1910-luvun lopulla, jolloin naisilla oli oikeus kouluttautua arkkitehdiksi Suomen lisäksi vain muutamassa maassa. Naisarkkitehtiopiskelijat, muiden mukana arkkitehtiylioppilas Aino Marsio, perustivat naisarkkitehtien kerhon Tumstockenin vuonna 1919, koska ammatilliset verkostoitumismahdollisuudet olivat rajattu sukupuolen mukaan. Tumstockenin jäsenet olivat nuorempien arkkitehtipolvien kanssa käynnistämässä vuonna 1942 tiettävästi maailman ensimmäisen naisarkkitehtien yhdistyksen Architectan toimintaa. (Suominen-Kokkonen 1992) 

​Suomalaiset naisarkkitehdit kokoontuivat vuonna 1942 juhlimaan esikuvansa arkkitehti Wivi Lönnin 70-vuotispäiviä. Juhliin oli kutsuttu kaikki suomalaiset naisarkkitehdit. Yhdessä he päättivät perustaa naisarkkitehtien yhdistys Architectan. Aino Marsio-Aalto istuu kuvassa oikealla yläkulmassa. Wivi Lönn seisoo takarivissä neljäntenä oikealta. Kuva: Architecta

Architectan aktiivisen tallennustoiminnan ansiosta suomalaisten naisarkkitehtien 130-vuotista ammatillista toimintaa ja merkitystä arkkitehtuurin kehitykselle on ylipäätänsä mahdollista arvioida. Kansallisarkistossa osana Architectan arkistoa säilytettävä naisarkkitehtien matrikkeli ulottuu 1800-luvun lopulle Suomen ja Euroopan ensimmäisiin naisarkkitehteihin asti. 

Tumstockenin ja Architectan toiminta avaa myös kiinnostavan näköalan Aino Marsio-Aaltoon ja Elissa Aaltoon puolisostaan erillisinä arkkitehtuurivaikuttajina. Tieto naisarkkitehtien tarpeesta toimia sukupuolierityisessä ammatillisessa järjestössä asettaa mielestäni instituutioiden tuottamat perinteiset historiat outoon valoon. Nykyisessä arkkitehtikunnassa sukupuolen kautta erottautumista ei todennäköisesti pidetä kovin keskeisenä asiana, mutta totuuden nimissä täytyy muistuttaa, että naisarkkitehdeilla ja miesarkkitehdeilla on erilliset historiat, joiden pohjalta nykyinenkin arkkitehtikunta on ammattikuvansa rakentanut. 

Alvar Aalto työskenteli yhteistyössä puolisoidensa kanssa lähes koko työuransa ajan, Aino Marsio-Aallon vuosina 1923–1949 ja Elissa Aallon kanssa vuosina 1949–1976. Elissa Aalto nousi myös Aallon toimiston toiseksi osakkaaksi 1950-luvulla, ajalle ja naisarkkitehtien asemalle hyvin poikkeuksellisesti. Hän johti toimistoa 18 vuotta Alvar Aallon kuoleman jälkeen, vuoteen 1994 asti. Aikajänne, jolla arkkitehtipuolisot ovat olleet osa Aalto-arkkitehtuuripraktiikkaa, osoittaa heidän keskeisen roolinsa Aalto-perinnössä. Todellisuus, jossa Aallot elivät ja työskentelivät, unohtui vuosikymmenien ajaksi yksilöneroutta korostavan Aalto-legendan alle. Tänä syksynä Virpi Suutarin Aalto -elokuva muistuttaa meitä siitä, mikä lopulta on olennaisinta: historiallisten tarinoiden rohkea tulkinta.

Lähteet

Colomina, B. (3/2018). Blindess to Women Turns Out to be Blindness to Architecture Itself. Architectural Review. Haettu osoitteesta https://www.architectural-review.com/essays/outrage/outrage-blindness-to-women-turns-out-to-be-blindness-to-architecture-itself.

Kinnunen, U. (toim.). (2004) Aino Aalto. Vammala: Alvar Aalto -museo. 

Suominen-Kokkonen, R. (1992) The Fringe of a Profession: Women as Architects in Finland from the 1890s to the 1950s. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Suominen-Kokkonen, R. (2007) Aino and Alvar Aalto – A Shared Journey: Interpretations of an Everyday Modernism. Helsinki: Alvar Aalto Foundation, Alvar Aalto Museum.

Scott Brown, D. (2015) Room at the Top? Sexism and the Star System in Architecture. Mas Context. Haettu osoitteesta https://www.mascontext.com/issues/27-debate-fall-15/room-at-the-top-sexism-and-the-star-system-in-architecture/.

Tobin, A. (2019). Heresies: Collaboration and Disbute in a Feminist Pubication on Art and Politics. Women: A Cultural Review. Haettu osoitteesta https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09574042.2019.1653118.