Max Ernst: André Breton (1923–1925)

Marja Härmänmaa

Peter Bürgerin, Matei Calinesçun ja miksei myös Clement Greenbergin rinnalla eräs eittämätön avantgarden klassinen teoreetikko oli Renato Poggioli (1907-1963). Italiassa, Firenzessä syntynyt Poggioli oli venäläisestä kirjallisuudesta väitellyt slavisti, kirjallisuuskriitikko ja erityisesti venäläisen kirjallisuuden kääntäjä. Hän oli vierailevana professorina ainakin Prahassa, Vilnassa ja Varsovassa ennen siirtymistään Yhdysvaltoihin. Vuodesta 1950 lähtien kuolemaansa asti Poggioli toimi professorina Harvardin yliopistossa, jonne hän perusti maan ensimmäisen vertailevan kirjallisuustieteen oppiaineen.

Poggioli muistetaan kuitenkin ennen kaikkea hänen uraauurtavasta, avantgardistista taidetta käsittelevästä teoksestaan. Teoria dell’arte d’avanguardia (1962) ilmestyi ensin Italiaksi, vain vuosi ennen Poggiolin kuolemaa, ja sen englanninkielinen versio, The Theory of the Avant-garde (1968) kuusi vuotta myöhemmin postuumina. Italialainen versio on 442 sivuinen tiiliskivi ja todennäköisesti ensimmäinen avantgardea käsittelevä teos. Vaikka joihinkin Poggiolin rohkeimpiin ajatuksiin on vaikea yhtyä, teosta voitaneen edelleen pitää yhtenä aiheen merkittävimmistä teoreettisista kokonaisesityksistä, joka eittämättä on vaikuttanut paljon muun muassa Bürgerin teoriaan. Kuten myöhemmin Bürger ja Calinesçu, myös Poggioli käsittelee avantgardea historiallisena käsitteenä; ei niinkään esteettisenä vaan sosiologisena ilmiönä pureutuen erityisesti taiteen ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Avantgarde on porvarillisen yhteiskunnan ilmiö. Poggiolin mukaan avantgardistisen taiteen olemassaolon perusta on poliittisesti demokraattinen ja liberaalinen sekä taloudellisesti porvarilliskapitalistinen yhteiskunta. Avantgarde ei siedä suojelevaa mesenatismia, muttei liioin totalitaristisen valtion asettamia rajoituksia. Vaikka demokraattisessa porvarillisessa yhteiskunnassa vallitsee sekä moraalin että kulttuurin suhteen Poggiolin mukaan se, mitä Baudelaire kutsui aikoinaan ”yleisen mielipiteen tyranniaksi”, toisin kuin muun tyyppinen järjestelmä, kyseinen yhteiskunta ”sietää” eksentrisyyttä, epäkonformismia ja radikaalisuutta, mikä on elinehto avantgardelle.

Poggiolille avantgarde tarkoittaa ennen kaikkea vieraantumista: psykologista ja yhteiskunnallista, kulttuurista ja tyylillistä sekä historiallista ja eettistä vieraantumista. Esiporvarillisissa yhteiskuntamuodoissa taiteilija oli suosittu ja kunnioitettu, hän noudatti vaistomaisesti ympäristönsä kulttuurisia normeja ja vallitsevaa makua ja oli siihen täydellisesti integroitunut niin eettisesti kuin psyykkisestikin. Kirkollisen tai aatelisen mesenaatin turvassa elävä ja toimiva taiteilija ei mitenkään kyseenalaistanut yleisöään eikä tehtäväänsä. Poggiolin mukaan tämä tilanne muuttui sen kulttuurivallankumouksen myötä, joka tunnetaan romantiikan nimellä. Romantiikka nimittäin oli ensimmäinen kulttuurinen liike, joka ei nauttinut minkään yhteiskuntaluokan tukea. Tämän irtautumisen yhteiskunnan instituutioista ja arvoista mahdollisti Ranskan vallankumous, joka 1800-luvun alussa antoi sysäyksen sille, mitä myöhemmin kutsuttiin ”vapauden uskonnoksi”.

Avantgarden vieraantuminen on ensisijaisesti psykologista. Se ilmenee turhautumisena ja yksinäisyytenä, kun taiteilija tajuaa olevansa erkaantunut yhteiskunnasta ja kärjistäen, muuttuneensa ”valitusta” yksilöstä ympäristönsä hylkiöksi. Usein tästä on Poggiolin mukaan seurauksena on itseironia, kun taiteilija ymmärtää, että porvarillinen yhteiskunta pitää häntä huijarina. Näin syntyy myös myytti taiteilijasta pellenä, traagisena tai koomisena uhrina, pyhimyksenä tai marttyyrina. Poggioli vetää rohkeita johtopäätöksiä ja väittää, että joskus psykologinen alienaatio ilmenee selvänä patologiana, erityisesti skitsofreniana.

Porvarillisessa yhteiskunnassa taiteilija menetti perinteisen kirkollisen tai aatelisen mesenaattinsa. Hänestä tuli yhtäältä taloudellisesti riippumaton, mutta toisaalta erittäin riippuvainen yleisöstään. Taideteoksesta tuli tuote, joka taiteilijan on myytävä turvatakseen toimeentulonsa. Taiteilija, joka myy tai yrittää myydä teoksiaan, on puolestaan tuotteitaan kauppaava ”työläinen”, markkinoiden kysynnästä ja tarjonnasta riippuvainen vapaa ammatinharjoittaja, vailla mitään takeita siitä, että hänen ”tuotteensa” menestyvät. Mesenaatin puutteen lisäksi epävarmuutta aiheuttaa uusi yleisö. Siinä missä esiporvarillisen taiteilijan yleisö oli pieni rajattu ryhmä, jolla oli yhteiset yhteiskunnalliset, taiteelliset ja eettiset arvot, porvarillisessa yhteiskunnassa yleisö on potentiaalisesti ihmisten enemmistö, joita teos saattaa miellyttää tai sitten ei.

Toisin kuin hierarkkisesti stabiili esiporvarillinen maailma, nyky-yhteiskunta on jatkuvassa muutostilassa. Eliitti muuttuu jatkuvasti, se laskee ja nousee. Monimuotoiset ja ristiriitaiset intelligentsian kerrostumat osaltaan estävät yhteiskunnan fossilisoitumisen. Kuitenkin tämä epävarmuus on yksi syy, miksi taiteilija ja intellektuelli ottavat etäisyyttä yhteiskuntansa kulttuuriin. Käynnissä on jatkuva disintegroituminen, sillä yhteiskunta ja yhteiskuntaryhmät reagoivat eri tavoin toisiinsa ja muuttuvaan tilanteeseen. Avantgardistinen taide on myös tämän kulttuurisen eripuran ilmentymä. Joskus syntyy vaikutelma, että esteettinen kokemus on täysin rippumaton ympäröivästä tilanteesta. Silloin on kyse historiasta vieraantumisesta.

Paradoksaalista kyllä, avantgardistisen taiteen aikakausi on myös kaupallisen ja teollisen taiteen aikakausi, jossa jopa miljoonia kappaleita myyvät bestsellerkirjailijat saattavat tienata omaisuuden ”tuotteellaan”. Usein kuitenkin autenttinen taiteilija kääntää selkänsä tälle materiaaliselle menestykselle, mikä edellyttää yleisön toiveiden huomiointia ja toteuttaa omaa kutsumustaan vieraantuneena.

Porvarillis-liberaalin yhteiskunnan kulttuuri on monimuotoista. Ei ole olemassa yhtä porvarillista tyyliä, vaan niitä on monia. Monimuotoisuus on seurausta yhtäältä eklektistisestä suvaitsevaisuudesta, toisaalta skeptisestä välinpitämättömyydestä sekä erilaisista kriiseistä. Yksi kriiseistä koskee avantgardistisen taiteen ja kulttuurin erkanemista perinteisestä kansankulttuurista. Moderni yhteiskunta on erikoistumisellaan ja teknologisella kehityksellään katkaissut kaikki siteet perinteisen käsityöläisen ja taiteilijan välillä, tuhonnut kansankulttuurin ja korvannut sen massakulttuurilla. Avantgarden yhteiskunnallinen protesti ilmenee taiteen uutena muotokielenä, ja näin ollen yhteiskunnallisesta vieraantumisesta tulee myös vieraantuminen perinteistä. Poggioli esittää, että yksi harvoista taiteilijoista, jotka ovat kyenneet ammentamaan vaikutteita omasta kansankulttuuristaan, on espanjalainen García Lorca, kun taas kuvataiteissa etnografisia elementtejä löytyy vain koristeina teollisessa suunnittelussa. Moderni maalaustaide ja kuvanveisto sen sijaan ovat Poggiolin mielestä olleet pikemminkin koneiden ankaran geometrian ja populaarikulttuurin vaikutuksen alaisia, kuten hänen mukaansa erityisesti abstrakti taide osoittaa. Tästäkin toki voidaan olla eri mieltä.

Merkittävin konflikti on kuitenkin avantgardistisen taiteen ja massakulttuurin välillä. Teknologisesti kehittyneissä valtioissa massakulttuuri on porvarillisen kulttuurin autenttisin muoto. Erityisesti niissä maissa, joissa työväenluokka keskiluokkaistuu, massakulttuuri korvaa perinteisen kansankulttuurin. Avantgarden tehtävä on taistella perinteistä ja akateemista kulttuuria, porvarillista intelligentsiaa ja yleistä mielipidettä vastaan, mutta myös populaarikulttuuria vastaan. Vastareaktio sekä porvarillista ja että kansan makua vastaan on osoitus siitä, että avantgarden psykologia on kahtiajakoinen: yhtäältä aristokraattinen ja työväenluokan vastainen ja toisaalta anarkistinen ja antiporvarillinen. Viime kädessä porvarillisen ja työväenluokan tyylin vastustaminen konkretisoituu yhteen ainoaan viholliseen, joka on niille yhteistä ja niitä yhdistävä ja jota Poggioli kutsuu clichén kultiksi.

Avantgarden moninainen vieraantuminen saa useita muotoja, joita Poggiolin mukaan ovat aktivismi, antagonismi ja nihilismi; agonismi ja futurismi, perinteen vastustaminen eli antipassatismo ja modernismi; käsittämättömyys ja epäsuosio; dehumanisaatio ja ikonoklasmi; voluntarismi ja älyllisyys; abstrakti taide ja taide taiteen vuoksi. Näitä piirteitä on havaittavissa niissä eri avantgardeissa, jotka saivat alkunsa Sturm und Drang -liikkeestä ja ääriromantiikasta ja joiden historia on siitä lähtien jatkunut saumattomasti neljänä eri vaiheena aina nykyaikaan asti. Meidän päivinämme erilaiset avantgardet ovat saaneet sellaisen aseman, että Poggiolin mukaan kaikki moderni taide on avantgardistista ja samalla myös yhteiskunnasta monin tavoin vieraantunutta.