Erika Laamanen

 

Lauri Viita (1916−1965) astui kirjalliselle areenalle vuonna 1947 runokokoelmalla Betonimylläri:

Olin betonimylläri sementtikeuhkoin

ja hattureuhkoin,

nenässä kuivunut kuona

ja paidassa hiki.

(Betonimylläri, 82)

Areenalle astuminen ei Viidan kohdalla ole pelkkä kielikuva. Anekdootteja, legendojakin, Viidasta jylisemässä milloin yhden, milloin kymmenjoukkoisen yleisön edessä on runsaasti. On käytetty ilmaisua puheterrori, puhuttu 18 tunnin monologeista ja harmiteltu sitä, ettei ollut äänityslaitteita mukana.

”Ehkäpä hänen kirjallinen tuotantonsakin olisi tänä päivänä laajempi, jos äänitystekniikka olisi tuolloin ollut hänen ulottuvillaan − Lauri puhui »ilmaan» massoittain romaani- ja näytelmäideoita”, kirjoittaa Aila Meriluoto [1].

Betonimyllärin jälkeen ilmestyi vielä kolme runoteosta, Kukunor (1949), Käppyräinen (1954) ja Suutarikin, suuri viisas (1961) ja kaksi romaania, Moreeni (1950) ja Entäs, sitten Leevi (1965). Joitakin vuosia Viidan tekstien parissa enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti viettäneenä voin sanoa, että niissäkin kyllä riittää pohtimista.

Mitä tulee runouteen, Viidasta on esitetty täysin ristiriitaisia arvioita: Viitaa on luonnehdittu niin traditionaaliseksi kuin tulevaisuuden runoilijaksi, toiset ovat pitäneet häntä perinteisen runomuodon jatkajana, toiset futuristisena, surrealistisena ja äännerunon edelläkävijänä, häntä on verrattu sekä Otto Manniseen että Vladimir Majakovskiin. Jos ei ole osattu päättää, niin Lauri Viitaa on kutsuttu individualistiksi.

Mitä lähemmäksi tätä aikaa tullaan, sitä perinteellisemmäksi Viita on arvioitu. Vuonna 1999 ilmestyneessä Suomen kirjallisuuden historiassa Pertti Lassila näkee Viidan suorastaan taantumuksellisena:

”Viita ei kavahtanut esittää runoissa kokonaisia maailmanselityksiä, ja muutenkin hän oli mieltynyt sellaisiin abstrakteihin käsitteisiin ja sanoihin, jotka modernismi tahtoi hylätä. […] Viidan […] kirjailijakäsitykseen kuului edelliseltä vuosisadalta periytyvä vakaumus taiteilijasta poikkeusyksilönä, nerona, jolla on kyky nähdä tai aavistaa totuudesta enemmän kuin muilla. ’Vapaa, vapaa olen, / olen Ihminen’, kirjoittaa Viita ’Orjan laulussa’ ja osoitti kuinka kaukana hän oli ajan modernismin vaikutuksesta.” (Lassila 1999, 37.)

Reilu kolmekymmentä vuotta aiemmin Jouko Tyyri puolestaan kirjoitti arviossaan Viidan Kootuista runoista (1966)

”Pispalan iso poika rynnisti esiin samantapaisena hirmuna kuin vallankumouksen laulaja Vladimir Majakovski Venäjällä. Molemmilla oli leveät leukaperät ja ehtymättömät äänivarat. He antoivat poljennolle yhtä perustavan merkityksen, heidän lyriikkansa julisti liikkeen pyhyyttä ja maailma oli heille agitaation lähde. […] Viidan suhde tekniikkaan oli aidosti futuristinen. Hän antoi taidolle ehdottoman arvon. Hän oli aina valmis opettamaan, miten säkeitä tehdään tai palloa lyödään.” (Tyyri 1966, 145.)

Oliko Lauri Viita avantgardisti? Vastaus riippuu siitä, painotetaanko avantgardessa poliittista vai henkistä aspektia. Viita ei esimerkiksi ollut poliittinen. Hänellä ei ollut poliittista agendaa, saati yhteyksiä poliittisiin liikkeisiin. Aate kuin aate, marxilaisuus ja marskilaisuus ovat pohjimmiltaan sama asia (Moreeni, 76). Betonimyllärissä ja Moreenissa on yhteiskunnallinen aspekti, mutta se kilpistyy usein kaiken suhteellisuuteen. ”Tähtiä ei taata. / Pilven alle ei näy niitä…” (Betonimylläri, 89).

Viita ei ollut myöskään erityisen teoreettinen. Hänellä oli tietenkin näkemyksiä asioista ja varsin pitkälle kehitelty poetiikka. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut manifesteja tai kokenut tarvetta selvittää runouttaan teoreettisissa esseissä. Aikansa modernisteja hän kritisoi juuri tästä: ”Kuinka kuuluisi lukea, / kun ei riitä riihihattu?” (Suutarikin, suuri viisas, 15.)

Kokeellisuuskaan ei Viidalla ole ilmeistä. Hän tutki runomittojen mahdollisuuksia koko uransa ajan, mutta ei käyttänyt esimerkiksi kirjan sivun visuaalista tilaa juurikaan hyväkseen. Kokoelman Suutarikin, suuri viisas aforismiosastossa hän kuitenkin kirjoittaa: ”Kaikki työ on henkistä, joko luovaa, kokeellista tai erittelevää. Ainoastaan ajattelu on luovaa; kirjoittaminen on kokeellista, lukeminen erittelevää.” (Suutarikin, suuri viisas, 107.) Kokeellisuus perustuu Viidalla henkiseen toimintaan: kirjoittamisen ratkaisut motivoituvat ajatusmaailmasta käsin.

Näkisin, että Tyyrin luonnehdinta Viidasta on oikeampi kuin Lassilan. En kuitenkaan varauksetta sanoisi, että futuristinen liike oli Viidalle pyhä tai varsinkaan, että Viidan ”suhde tekniikkaan oli aidosti futuristinen”. Viita ei ihannoinut koneita vaan pikemmin oppi elämään niiden kanssa. Toisaalta selvitettyään suhteensa koneisiin, hän ottaa niistä ja niiden vauhdista kaiken irti.

Tutkimuksessaan Muodon vallankumous (1981), joka on yksi harvoista sotienjälkeisestä modernismista tehdyistä yleisesityksistä, Maria-Liisa Kunnas lukee Viidan ”perinteen” jatkajiin, jotka kulkivat Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään viitoittamalla ”suomenmukaisella” tiellä [2]. Sanan ”perinne” käyttäminen on perusteltu, mutta ilman lisäselvityksiä myös harhaanjohtava siksi, että varsinkin Hellaakoski kytkeytyy eurooppalaiseen avantgardeen kenties selvemmin kuin kukaan toinen suomenkielinen runoilija ennen sotia. Kunnas mainitsee Hellaakosken kiinnostuksen esimerkiksi kubismiin mutta käsitellessään tämän runouden piirteitä avantgarden poeettiset innovaatiot jäävät taka-alalle.

Avantgarden käsite on jäänyt paitsioon suomalaisessa tutkimuksessa. Tulenkantajia ja Hellaakoskeakin kutsutaan mieluummin modernisteiksi, jos niiksikään. Tästä seuraa se, että kirjailijan tuotannon tärkeä aspekti saattaa jäädä huomaamatta. Otetaan esimerkiksi Viidan runomittojen käyttö, joka on näytellyt keskeistä roolia siinä, että perinteen leima on niin voimakkaasti määrännyt hänen runojensa tulkintoja. Kun Viidan mittoja tutkii tarkemmin, huomaa, että kokeilevuus on hyvin pitkälle vietyä. Se ei ole räikeää vaan hienovaraista, pikkutarkkaa ja huolellista; mittoihin ja yleisemmin rytmiin sinänsä kohdistuvaa kiinnostusta. Viidan runojen ja osin proosankin rytmi, se maaginen liike, perustuu myös pitkälti mitalliseen poljentoon. Sana perinne ei noin vain istu kuvaan Viidasta.

Entä avantgarde? Juuri Hellaakoski antoi mitoille ja rytmille avantgardistisia merkityksiä. Esseessään ”Vapaasta ja sidotusta” (1949) Hellaakoski myöntää, että ”on sellaisiakin epärunoilijoita, joille rytmikuvio ja riimi ovat toisarvoista runopukua eikä pakon voimalla ja liekehtien esille tunkevaa runon ydintä”. Parhaimmillaan ne voivat kuitenkin johtaa surrealistisiin syvyyksien valottamiseen tai olla ”kubismia ja sellaisena avain kolmiulotteiseen” [3].

Vertailukohdat surrealisteihin ja futuristeihin on helppo Viidan kohdalla kuitata aikalaisten ylimalkaisiksi luonnehdinnoiksi. On totta, ettei 40−50-luku ollut avantgarden kulta-aikaa ainakaan suomenkielisessä runoudessa. On kuitenkin mahdollista, että avantgardistinen murros jatkui Suomessa sotien jälkeen ja että sen huomiotta jättämisestä on seurannut merkittäviäkin katvealueita kirjallisuushistorialliseen ymmärrykseen.

Viime aikoina avantgarden käsite on alkanut saada enemmän näkyvyyttä. Mainittakoon Veijo Pulkkisen tänä vuonna ilmestynyt kiinnostava tutkimus Runoilija latomossa. Geneettinen tutkimus Aaro Hellaakosken Jääpeilistä. Silti suomalaisen avantgarden historiaa odotellessa on vielä paljon työtä edessä.

Viittaukset:

[1] Meriluoto, 1974, 62.

[2] Kunnas 1981, 38, 46.

[3] Mitan ja rytmin surrealistisuudella Hellaakoski tarkoittaa niiden suggeroivaa voimaa ja yhteyttä tiedostamattomaan. Ajatus runouden kubismista ja kolmiulotteisuudesta liittyy esseessä myös siihen, miten lukija kokee ja tuntee mitan ja rytmin. (Hellaakoski 1949, 258−259.)

 

Kirjallisuus:

Hellaakoski Aaro 1949. “Vapaasta ja sidotusta”. Näköala 1949.

Kunnas Maria-Liisa 1981. Muodon vallankumous. Modernismin tulo suomenkieliseen lyriikkaan 1945–1959. Helsinki: SKS.

Lassila Pertti 1999. ”Kirjallisuus sodassa ja kulttuuritaistelussa”. Teoksessa Koskela Lasse, Lassila Pertti & Varpio Yrjö (toim.) 1999. Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Helsinki: SKS.

Meriluoto Aila 1974. Lauri Viita. Legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY.

Tyyri Jouko 1966. ”Tampereen futuristi”. Parnasso 5, 1966.

Viita Lauri 1947. Betonimylläri. Porvoo: WSOY.

Viita Lauri 1950/2008. Moreeni. Helsinki. WSOY.

Viita Lauri 1961. Suutarikin, suuri viisas. Porvoo: WSOY.