Proseduurista, proosasta & prosessista

MKA pöydällä

Teemu Ikonen

Juri Joensuun väitöskirjan Menetelmät, kokeet, koneet (2012) mukaan proseduraalisessa eli menetelmällisessä kirjoittamisessa on olennaista, että kirjoittaja päättää noudattaa johdonmukaisesti jotain ennalta asetettua periaatetta, esimerkiksi rajoitetta, joka sulkee pois käytettävissä olevia materiaaleja ja keinoja. Tällainen lienee tuttua kaikille lapsuuden sanaleikeistä, ja siksi ei ole yllättävää löytää menetelmällisyyttä lastenkirjallisuudessa loruista kombinatorisiin kuvakirjoihin.

Käsitykseni menetelmällisestä kirjallisuudesta laajeni 80-luvun lopulla, kun luin Bernard Magnén OuLiPoa ja Georges Pereciä esittelevän tekstin Synteesistä  (3/1985) ja Roo Ketvelin osuvasti otsikoidun tekstin ”Uusi hämmästyy” yliopiston orientoivien opintojen vihkosesta. Tämän jälkeen tuli vuosien varrella kerta toisensa jälkeen selväksi, että vaikka OuLiPo on tapana asettaa keskeiseksi menetelmällisessä kirjallisuudessa, on Ketvelin Toisin (1991) teoksen ohella runsaasti muutakin näyttöä siitä, että kirjallisuudessa on laajasti menetelmällisyyttä ja sen tuntua, myös sitä julkilausumatta ja vailla tutkimuksen tukea.

OuLiPo Compendiumin (1995) ilmestymisen jälkeen useissa yhteyksissä puhuttiin, että menetelmällisyyden avulla voisi tehdä jotain isompaa suomen kielellä. Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa (MKS) puhe muuttui vihdoin teoiksi ensin hankkeessa, joka tuotti proseduraalisen kollektiiviromaanin Ihmiskokeita (2016). Sen rinnalla syntyi idea tutkimusta ja (epä)luovaa kirjoittamista yhdistävästä teoksesta, joka olisi perinpohjainen ainakin proosan menetelmällisyyden osalta.

Suunnittelussa auttoi, että MKS:ssä oli alaa väitöskirjatasolla tutkineita, Joensuun lisäksi Markku Eskelinen, mutta varmuudeksi oli paikallaan haastatella OuLiPoon pitkään keskittyneitä tutkijoita, kuten Osmo Pekosta, Jan Baetensia ja Camille Bloomfieldiä. Haastattelut vahvistivat koulutetun arvauksen, ettei menetelmällisyyden kenttää ollut vielä selvitetty riittävän laajasti ja järjestelmällisesti. Oli syitä tehdä teoriaa ”post-Oulipo” ja kiveä jälleen kiviseksi, ja näin kehkeytyi toimittamani Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry 2018). Siinä kirjailijat, kääntäjät, tutkijat (Yli-Juonikas, Vuola, Viljanen, Tontti, Salminen, Salmenniemi, Niemi, Matinmikko, Mankinen, Liuhto, Keynäs, Joensuu, Eskelinen) ja graafinen suunnittelija (Tammisto), selvittävät menetelmällisen proosan mahdollisuuksia ja toteuttavat niitä.

* * *

Proosa, proseduraalisuus ja prosessi ovat sanoina sukua toisilleen, kaikissa on kysymys etenemisestä ja sen myötä siitä, että jostakin luovutaan, että jokin lakkaa tai häviää. Gary Hillin videotaidetta käsittelevässä keskustelussaan runoilija Charles Stein kertoo asettaneensa 1970-luvulla prosessuaalisuuden proseduraalisuuden edelle siinä mielessä, että runon ”emergenssi” kirjoittamistilanteessa oli tärkeämpää kuin sitovien sääntöjen asettaminen ennalta, ja vastaavasti runon performatiivinen luonne arvokkaampaa kuin sen esimerkinomaisuus.

Ero prosessi- ja proseduurivetoisen kirjoittamisen välillä voi näin vaikuttaa selvältä, mutta käytännössä idealisoiduilla hierarkioilla on tapana purkautua. Toisaalta, teoriassa menetelmällisyyttä on perusteltua ajatella mahdollisuutena kirjoitusprosessin kullakin osa-alueella, jaettuna esimerkiksi seuraavasti: 1) Kirjoittamisen lähtökohtana voi olla yksi lähdeteksti tai useampia. 2) Niitä voidaan koota eri tavoin ja 3) niiden käyttöä voidaan säännellä. 4) Uuden tekstin tuottamiseen voi osallistua yksi tai useampia toimijoita, ja 5) tätä tuottamista voidaan säännellä eri tavoin. Proseduurit voivat kohdistua vaihtelevasti teoksen eri osiin ja tasoihin; ne voivat vaikuttaa 6) tekstuaalisten piirteiden lisäksi 7) teoksen tarinamaailmaan, 8) teoksen toimintaan ja käytettävyyteen, 9) teoksen mediaalisuuteen ilmaisukanavien yhdistelmän merkityksessä, 10) sen välittymiseen luettavaksi ja käytettäväksi ja lopulta 11) lukijan tai lukijoiden toimintaan. Kussakin vaiheessa menetelmät voivat olla enemmän tai vähemmän tietoisen ratkaisun tulosta, vaihtelevasti määrääviä, sitovia, läpinäkyviä ja niin edelleen.

Kun menetelmällistä kirjallisuutta ajatellaan tämän mallin mukaan – eikä minkään pitäisi estää jakamasta osia hienovaraisemmin – proseduraalisuutta on turha ajatella omaksi saarekkeekseen esimerkiksi erilleen konseptualistisesta kirjallisuudesta tai esityksellisestä runoudesta tai vielä suppeammin kirjallisuudenlajiksi. Se voi olla enemmän tai vähemmän osa kulloistakin tekoprosessia, teoksen olemistapaa, sen välittymistä ja lukemista.

Toisaalta vastakkainasettelut tyyppiä ”runous on olemisen aidon äänen kuuntelua eikä sanamateriaalin kyberneettistä veistelyä” paljastuvat tarkoitushakuisiksi, vaikka niitä kuinka tuettaisiin viittaamalla Paul Celaniin ja Martin Heideggeriin. Proseduraalisuuden ei tarvitse olla pelkää lähdetekstien käsittelyä eikä rajautua kielellisiin ”objekteihin” ylipäätään sen paremmin proosassa kuin kirjallisuudessakaan laajimmin ymmärrettynä. Arja Karhumaan Epägenesiksen (2016) oivalluksia seuraten sietää tutkia tarkemmin sitä, miten Celanin tai kenen tahansa runous tulee itsekseen tietyillä graafisilla ja muilla (inter)mediaalisilla ratkaisuilla, jos on tullakseen.

* * *

Tutkija Laura Piipon haastattelussa Jyväskylän Kirjailijatalolla Harry Salmenniemi kertoi kokemuksistaan menetelmien soveltajana. Kun Salmenniemi oli kirjoittanut runoaan käänteisessä y-lipogrammissa periaatteella, että kaikissa sanoissa on oltava y, sanastosta olivat pudonneet muun muassa kaikki konjunktiot, mikä teki sitten tietyt lauserakenteet mahdottomiksi ja alkoi suosia tiettyjä rytmejä, esimerkiksi seuraavia: ”Tyrskyjen läpäisevyys, syksyinen psyyke: metafyysisessä viipyily, mietiskely, ryypiskely. Hyvinä ystävinä sherry, whisky, nietzscheläisyydessä kieriskely.”

Näin käytäntö osoitti, että menetelmä ei ole yksi, eikä se aina pysy aiotulla paikallaan kirjoitusprosessissa.

 

MKA Laura ja Harry

Laura Piippo ja Harry Salmenniemi

Tämä käy esimerkiksi niistä jatkoselvittelyn arvoisista aiheista, joita on noussut esille Menetelmällisen kirjallisuuden antologiasta käymissäni ja kuulemissani keskusteluissa. Menetelmällisessä kirjallisuudessa ja taiteessa on varmasti tukku tuntemattomia klassikoita, jotka tutkimus saanee jonain päivänä esille, ja uuden luomista tukeva kattava teoria on vasta hyvällä alulla. Tarkasteltiinpa asiaa laajimmissa mahdollisissa sfääreissä tai tekemisen mikroskooppisissa ratkaisuissa, pidän tärkeänä, että menetelmällisyyden teoriaa ja uusia käytäntöjä kehitellään jatkossakin tutkijoiden, kirjailijoiden ja muiden tekijöiden yhteistyönä.

 

Kirjallisuus

Ikonen, Teemu (toim.) 2018. Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Helsinki: Post-Oulipo ry. (Ks. http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/menetelmallisen-kirjallisuuden-antologia)

Joensuu, Juri 2012. Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Väitöskirja. Poesia. (Ks. http://www.poesia.fi/pdf/Joensuu-Juri_Menetelmat-kokeet-koneet_Poesia-2012.pdf)

Karhumaa, Arja 2016. Epägenesis: Katalogi.Helsinki: Aalto.

Ketvel, Roo 1991. Toisin. Helsinki: Like.

Quasha, George & Stein, Charles 2009. An Art of Limina. Gary Hill’s Works and Writings. Ediciones Polígrafa.

Salmenniemi, Harry 2011. Runojä. Helsinki: Otava.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s