Mitä avantgarde merkitsee tänään

Irmeli Hautamäki

Helsingissä Töölön kirjastossa 20.5. 2017 pidetty ensimmäinen FAM verkoston seminaari onnistui yli odotusten. Seminaarissa pidettiin 8 esitelmää joiden aihepiiri vaihteli Hugo Ballista ja Duchampista 80 –luvun kotimaiseen avantgardeen, jonka yksi keskeinen tapahtumapaikka oli Vanha Ylioppilastalo. Kuultiin esitys Mahdollisen kirjallisuuden seuran kokeellisesta romaaniprojektista ja biotaiteesta, pari esimerkkiä mainitakseni. Yleisöä paikalla oli päivän mittaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Seminaarin tarkoitus oli tuoda eri alojen tutkijoita ja taiteilijoita yhteen ja saada käsitys missä tutkimuksessa nyt mennään.

Seminaari päättyi paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin avantgarden ja siihen läheisesti liittyvien käsitteiden: uusavantgarden, modernismin ja nykytaiteen merkityksiä. Keskustelu oli vilkasta, seminaarissa kuten paneelissakin oli hauskaa toisin kuin vastaavissa akateemisissa tilaisuuksissa. Monet puheenvuorot aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä, kirjallinen esitysmuoto ei tee oikeutta paneelin hengelle.

Oman havaintoni mukaan paneeli toi esiin ainakin sen että osalle puhujia avantgarde merkitsee ennen muuta kehittyneitä taiteellisia keinoja, kun taas osa puhujia näki avantgarden merkityksen taiteen yhteiskunnallisessa vaikuttavuudessa. Sana utopia, joka sekin kuulu asiaan, pomppasi esiin monesti.

Paneelin osallistujat olivat Teemu Ikonen: kirjallisuustieteen lehtori (Tampereen yliopisto), Annette Arlander: kokeellisen teatterin tekijä ja kuvataiteilija, (Teatterikorkeakoulu ja Helsinki Collegium), Timo Kaitaro: filosofi, surrealismin tutkija, (Helsingin yliopisto), Hanna Johansson: taidehistorian professori (Taideyliopisto), Petteri Enroth: estetiikan jatko-opiskelija (Mustekala -lehden toinen päätoimittaja, Aalto yliopisto), Helena Sederholm: taidekasvatuksen professori (Aalto-yliopisto). Paneelin puheenjohtaja toimi Irmeli Hautamäki: estetiikan dosentti (Helsingin yliopisto).

IMG_0255

Avantgarde ja uusavantgarde

Irmeli:

Ensimmäinen kysymys koskee avantgarden käsitettä itseään. Usein puhutaan ns. historiallisesta avantgardesta erotuksena uusavantgardesta joka alkoi 1960 luvulla.

Avantgardeen, sikäli kuin minä sen näen, liittyy ajatus uudesta alusta. 1900 –luvun alkupuolella tapahtui valtava ajattelun murros tai katkos; ei pelkästään taiteissa vaan myös samanaikaisesti tieteessä, mistä taiteilijat olivat selvillä, varsinkin Ranskassa.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa liittyvään avantgardeen täytyy liittää myös suunnaton tulevaisuusoptimismi, se liittyi uuteen teknologiaan, joka muutti ihmisten arkielämää rajusi. ’Historiallisen avantgarden’ kohdalla 1900- luvun alussa uusi alku oli konkreettinen ja selkeä, mutta miten näette jatkumon tultaessa 1960-luvulle? Kysymys koskee historiallisen avantgarden ja uusavantgarden eroa. Oliko niiden välillä mielestänne ratkaiseva ero vai oliko niiden välillä jatkumo?

  

Teemu:

Oma kiinnostavuutensa on siinä, että Bürgerin ansiosta on vakiintunut termi historiallinen avantgarde. Mitä ihmettä ’historiallinen’ tarkoittaa siinä? Pitäisi katsoa kunnolla, millä tavoin avantgarde on historiallista. Uusavantgarde viittaa siihen, että olennainen on jo tehty ja että sen uusiutuminen pitää ymmärtää suhteessa 1900-luvun alkuun, eikä siihen historialliseen ympäristöön, jossa se oikeasti syntyi. Haluaisin väistää ajan yhdenmukaistamista, joka syntyy, kun asetetaan nämä kaksi, historiallinen ja uusavantgarde, peräkkäin. Voisi väittää, että avantgardessa on kysymys yhden ajan riitauttamisesta ja uuden avaamisesta, uuden synnyttämisestä. En ole vielä kuullut termiä ”uussynnyttäjä”. Siinä on jotain intuition vastaista.

Annette:

Minulle historiallinen avantgarde on tuttu mutta uusavantgardesta en ollut kuullut aikaisemmin. Lähestyn tätä hyvin henkilökohtaisesti ja ymmärrän, että olen täällä teatterin edustajana mikä on sinänsä OK. Minua on tituleerattu 80-luvulla oikein painetussa sanassa avantgarden papittareksi. Tällä vuosituhannella en ole ollut tekemisissä teatterin kanssa, olen tehnyt kuvataidetta.

Ymmärsin kutsun tulla tähän paneeliin ’avantgarde tänään’ niin, että kyse on historiallisen  avantgarden tuomisesta tähän päivään, mitä vähän protestoin. Sitä me tehtiin 80-luvulla opiskelumielessä.  Kaivoin esiin nämä muistiinpanot. Vuonna 1983 tehtiin Luce Il Premio di Futurismo, joka perustui Italian futuristien sintesi -teksteihin. 1988 tehtiin Imatralla vakavassa mielessä venäläisten futuristien Voitto Auringosta, Victory Over Sun ja Oberiu-ryhmän Elisaveta Bam, ja ne esitettiin myöhemmin Vanhalla Ylioppilastalolla. Vielä 1990 alussa tehtiin Pärnussa Dada –Prosessor.  Nämä kaikki tehtiin opiskelumielessä, että saataisiin tietää mitä kysesiset teokset ovat.

Terminologiasta on jäänyt mieleen Michael Kirbyn kirjasta A Formalist Theatre erottelu antagonistisen ja hermeettisen avantgarden välillä. Hermeettistä avantgardea voi ajatella symbolistien, tai tänään vaikka biotaiteen kautta siten, että sulkeudutaan laboratorioon ja nysvätään siellä kokeita ja kun tullaan ulos, niin maailma on muuttunut. Antagonistinen avantgarde on sitä että mennään lavalle ja heitetään tomaateilla yleisöä. Koska täällä näytettiin Vanhan juttuja 80-luvulta (Asko Mäkelän esityksessä) haluan tuoda esiin, että 80-luvulla meillä oli ruohonjuuritasolla kaksi selkeää käsitettä AG ja UG. Kun asiat meni AG:ksi se tarkoitti että ne meni avantgardeksi eli ”yli hilseen”, se oli siis kokeellista touhua ja jos ne meni UG:ksi se tarkoitti että ne oli undergroundia, alakulttuuria ja meni pöydän alta. (kommentti sivusta: Ali hilseen). Vaikka nyt hieman provosoin haluan korostaa ja kysyä tässä keskustelussa mikä on AG:n ja UG:n hedelmällinen sekoitus minäkin aikana tai vuosikymmenenä?

19880817, Vanha ylioppilastalo, Jack Helen Brut & Homo$: Voitto Auringosta

19880817, Vanha ylioppilastalo, Jack Helen Brut & Homo$: Voitto Auringosta

Timo:

Minä näen Bürgerin määrittelemän avantgarden hedelmällisenä mutta en siten että historiallinen avantgarde olisi epäonnistunut jollakin tavalla. Pidemmällä aikavälillä näen, että taiteen historiassa on kyse sen autonomisoitumisesta ja silloin Bürgerin määritelmä on hyvä lähtökohta ymmärtää tiettyä hetkeä taiteen historiassa. Mutta jos lähdetään isommasta perspektiivistä, että avantgarde on uusi alku, niin silloin historiaa voidaan tarkastella eräänlaisena klassismi barokki vuorotteluna. …

Georges Mathieulla on hauska kirja merkkien embryologiasta taiteen historiassa. Se kuvaa taiteen kehitystä niin, että kehitellään ensin joku hirveän hieno systeemi, kieli jota monipuolistetaan, jolloin se saavuttaa barokkivaiheen, ja sitten se hajoaa käsiin. Silloin ollaan siinä vaiheessa, että aloitetaan uudelleen. Sama on nähty vaikka musiikin historiassa, missä ensin kehitetään polyfoniaa huippuunsa, joka sitten hajoaa käsiin ja aloitetaan uudestaan kenraalibasson kautta.  Seuraavaksi kehitetään duuri-molli tonaliteetti, mielettömän hieno systeemi aina Wagneriin asti, ja sitten sekin hajoaa käsiin. Aloitetaan alusta ja tullaan sarjallisuuteen.  Tämä on minusta väistämätön ilmiö taiteessa. Tässä näkökulmassa avantgarde-termi toimii irrotettuna historiallisesta avantgardesta, joka on ihan oma juttunsa. En näe, että historiallinen avantgarde olisi epäonnistunut kuten Bürger väitti. Totta kai siitä jäi paljon käteen. Ainoa ongelma on, että sitten kun taideinstituutiot omaksuvat historiallisen avantgarden keinot, niin silloin tämä menettää teränsä.

Hanna:

En pidä itseäni avantgarden tutkijana tai tuntijana mutta olen aina ajatellut asiaa historiallisena avantgarden kautta ja jonkin verran tutkinut 60- ja 70- luvun uusavantgarden syntyä. Olin joku aika sitten pohjoismaisen avantgarden verkoston kokouksessa ja siellä kiisteltiin avantgarden käsitteen sisällöistä niin kovasti, että ajattelin, ettei avantgardesta voi ottaa yhtään mitään selvää. Sen jälkeen halusin palata näihin Bürgereihin ja muihin historiallisen avantgarden vakiintuneisiin määrittelyihin ja käsitteisiin.

Minulle avantgarde on historiallinen termi, mutta samalla se on aatteellinen tai yliajallinen käsite ja liittyy läheisesti kokeellisuuteen. Eli keskeistä on kokeellisuus ja sitä pitäisi ajatella aina uudestaan ja uudestaan eri aikoina. Minulle läheinen tulokulma on taiteen ja elämän yhdistäminen, se millä tavalla taide ja elämä liittoutuvat tai tulevat jopa samaksi. Se mikä on tärkeää historiallisessa avantgardessa ja uusavantgardessa ja nykyavantgardessa, mitä se viimemainittu sitten onkaan, on aatteellinen piirre, joka liittyy kokeellisuuteen ja taiteen ja elämän yhteyteen.

Petteri:

Minä olen niin hemmetin nuori että minulle tässä termissä avantgarde on väistämättä vintage -natina, se on ensimmäinen mielikuva. En myöskään koe itseäni avantgarde -tutkijana tai tuntija, puhun aika mielikuvatasolla. Koen, että ensimmäinen avantgarde about 100 vuotta sitten oli reaktiota Euroopan sisäiseen kriisin ja sotaan ja konkreettiseen katastrofiin ja kaaokseen täällä. 60 -luvun uusavantgarde näyttäytyy minulle enemmän luokka- mutta myös sukupolvikysymyksenä, se liittyy jossain määrin myös globalisaatioon. Totta kai siinä on Vietnamin sota taustalla. Mutta on eri asia protestoida sotaa vastaan toisella mantereella kuin että se on tossa, olohuoneessa.

Irmeli: No Dada ainakin oli reaktiosta 1. maailmansotaa vastaan.

Helena:

60 -luvullahan joka toinen taiteilijaryhmä oli jonkinlainen kokeellinen laboratorio. Historiallisen avantgarden ja neoavantgarden välinen ero oli se, että neoavantgardessa tunnettiin historiallinen avantgarde, esimerkiksi dadaistiset tekstit tunnettiin, ne oli julkaistu 60 -luvulla. Ihmettelen, minkä takia minä olen mukana tässä keskustelussa, kun olen jo kertaalleen julistanut, että avantgarde on kuollut ja viimeinen avantgardeliike oli situationistit. Minulla oli muutama vuosikymmen sitten hyvät perustelutkin sille, minkä takia jatkumoa ei enää ollut. Se liittyy taiteen ja elämän yhdistämiseen. Historiallisessa avantgardessa oli jonkinlainen ideaali, joka ei ollut toteuttamiskelpoinen: silloin kollaaseissa tuotiin elementtejä arkielämästä taiteeseen, mutta uusavantgardessa 60 -luvulla taidetta ruvettiin tuomaan elämään. Näillä oli iso ero sisäisesti.

Ovatko avantgarden ja moderni samaa?

Toinen kysymys. Tarkastellaan sitten avantgarden ja modernismin suhdetta. Miten näette niiden eron?

Helena:

Jos ajatellaan, että avantgarde oli etujoukko, joka teki jotain uutta ja että se oli myös jotain vastaan, niin se mitä neoavantgarde vastusti, oli modernismi. Neoavantgardistit väittivät, että modernismi oli ominut avantgarden ja kaupallistanut sen. Kysymys oli siitä, voiko olla sellaista taidetta, jota nimitetään avantgardistiseksi, mutta joka kuitenkin on modernistista?

Irmeli: Sano joku esimerkki.

Helena: Esimerkiksi Jackson Pollock oli sellainen. Pollockista kirjoitettiin avantgardistina ja uranuurtajana, mutta neoavantgardistit olivat sitä mieltä että modernismi on ominut avantgarden.

Yleisön joukosta kysyttiin, kuka oli ketkä olivat neo – eli uusavantgardisteja? Vastauksena esitettiin että Fluxus, Yhdysvalloissa Pop-taiteilijat, käsitetaiteilijat, 60-luvun jälkeen kaikki Allan Kaprovista alkaen.

Petteri:

Minulla ei ole tiukkaa näkemystä, mikä on ollut edistyksellistä ja aitoa ja mikä toissijaista. Minulla on avoin suhde taiteen aatehistoriaan, pyrin näkemään sen freesinä asiana. Mutta modernismin ja avantgarden suhteesta ajattelen, että Dadassa, joka oli ydinavantgardea oli leikittelevä ja pilkkaava ote verrattuna modernismin henkiseen emansipaatioon, älyllisen paatoksen, jossa oli semi-uskonnollinen viba. Se puuttuu kokonaan Dadasta, joka oli maallinen, non-nonsense tai ehkä pikemminkin juuri nonsense -liike.

Hanna:

Mitä tulee modernin ja avantgarden suhteeseen niin Pollockhan on hyvä esimerkki, joka on helppo liittää avantgardeen ja toisaalta edustaa täysmodernismia. Häntä voi pitää sekä avantgardistina että modernistina Greenbergin mielessä. Vielä 90 -luvulla Pollock oli essentialistisesti modernisti. Pollock oli 90 –luvulla kritiikin kohteena, koska hänet nähtiin puhtaana ja selkeästi essentialisoivana modernistina. 90 -luvun jälkeen näyttää siltä, että se mitä termi moderni tarkoittaa, mitä konnotaatiotia siihen liitetään, on kuumassa tilassa. Ja varsinkin kun tullaan tähän nykytaiteeseen. 60 -luvun uusavantgarde liittyy minusta nykytaiteen historiaan. On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä uusavantgardessa eli nykytaiteen varhaisvaiheessa tapahtui. Pollock on hauska sarana tässä välissä, häntä on käytetty moniin argumentteihin.

Timo:

Minä näen ne sillä tavoin vastakkaisena, että – jos nyt vielä mainitaan vielä kerran tämä tarinan roisto, Greenberg – minusta oli outoa, että Greenberg puhui avantgardesta, kun hän oikeastaan puhui modernismista, eli abstraktista ekspressionismista. Abstraktit ekspressionistit eivät myöskään olleet sitä, mitä Greenberg ajatteli (modernismista), he olivat oikeasti vasemmistolaisia, myös taiteessaan. Barnett Newman sanoi, että jos ihmiset ymmärtäisivät hänen taiteensa, mitä se tarkoittaa, niin se merkitsi valtiollisen kapitalismin romahdusta. Vastakkainasettelu avantgarden ja modernismin välillä ei ole niin selkeä. Mutta minä pidän ne kuitenkin toisaalta erillään. Modernismiin liittyy taiteen autonomia, moderni maalaustaide oli Greenbergin mukaan lähinnä värjättyä pintaa, mitä abstrakti ekspressionismi ei mieltänyt tekevänsä.

Minua hämmästyttää, kun olen nähnyt levyjä, joiden kannessa lukee ”avantgarde music” ja sitten siinä on nimiä kuten Berio, Stockhausen tai Boulez, kun siinä pitäisi olla John Cagea, eikä näitä säveltäjiä, jotka olivat paatuneita modernisteja. Mutta rajat eivät tosiaan ole ihan selkeitä. Ligeti, joka oli tinkimätön modernisti osallistui Fluxuksen toimitaan… Suomalaiset nykymusiikin vastanottoa kehittäneet radikaalit esittivät konserteissaan myös John Cagea, eikä kukaan ajatellut, että Gage olisi ollut jotenkin vastakkaista edellä mainituille modernisteille.

0_dJohn Cage -tapahtuma 1983 mm. Tuija Hakkila ja Esa-Pekka Salonen Kuva Sakari Viika

19830115, Vanha ylioppilastalo, Cage-tapahtuma, 30-suomalaista muusikkoa John Cagen johdolla, kuvassa Tapani Länsiö, Tuija Hakkila, Lauri Otonkoski, ??, Esa-Pekka Salonen

Hanna:

Haluaisin esittää kommentin ajatellen nykytaidetta ja modernia taidetta. Jos ajatellaan nykyhetkellä tehtävä taidetta, niin näyttää siltä että nyt eletään uusmodernin taiteen kynnyksellä. Jos ajatellaan suomalaista kansainvälistä nykytaidetta, niin siinä on paljon puhdasta maalaustaidetta. Se liittyy nykyiseen poliittiseen liberaaliin kapitalismiin, mihin avantgarde on aina reaktiota. Se liittyy myös siihen, kuinka paljon me tunnistamme, mitä taiteessa on tehty edes lähihistoriassa. Käsillä on jonkinlainen modernismin uudelleen tuleminen. En tiedä tarkkaan mitä se on, mutta uusi suhde modernismiin on selvästi nähtävissä.

Timo : Sama asia on näkyvissä myös musiikissa.

Irmeli: Täytyy myös muistaa että käsitteet modernismi ja avantgarde ovat myös mainesanoja, niitä käytetään arvottavassa mielessä. Eli säveltäjiä, jotka ovat ’paatuneita modernisteja’ tituleerataan avantgardisteiksi, koska avantgardeen liittyy se arvokas juttu.

Annette:

Minusta moderni ja avantgarde ovat isompia asioita kuin pelkät taideilmiöt. Avantgarde on etujoukko, se on jonkun ilmiön kärjessä. Kuka tahansa voi tänäänkin väittää olevansa avantgardea, se on vaan nykyään paljon harvinaisempaa, kun tässä on ollut kaikenmaailman postmodernit käänteet välissä.

Se mitä yhdistän moderniin on a) universaalisuus ja b) uuden ihmisen ja maailmaan luominen. Yritetään ratkaista kaikki ongelmat, kuten Ranskan vallankumouksessa ja Amerikan vallankumouksessa tai Venäjän vallankumouksessa. Sitä ei pidä halveksia, kun pyrkimys maailman asioiden universaaliin ratkaisemiseen lakkaa, niin se on iso murros. Sen takia moderniin on aina jollakin tasolla pakko palata uudestaan.

Nyt kun edustan täällä teatterimaailmaa niin haluan puhua fluxuksesta, jota en löytänyt 80-luvulla vaan vasta tällä vuosituhannella. Siitä ei ollut vielä kirjoitettu kirjoja, tai ainakaan minä en niitä tuntenut. Olen kirjoittanut siitä muistiin puoli sivua. Minulle fluxus tuli tutuksi kun kuuntelin 1975 J. O. Mallanderin kanssa Dick Higginsia Vanhalla ja katselin Roi Vaaran kanssa Emmett Williamsia Ateneum salissa paljon myöhemmin. Joskus vuonna 1991 sain käsiini Ken Friedmanin fluxus –kirjoituskokoelman, joka oli julkaistu Oslossa. Ryhdyin käyttämään sitä performanssin opettamisessa Teatterikorkeakoulussa 2000-luvulla.

Fluxuksen tapahtumapartituurit tai “scoret” (event scores) olivat ja ovat yhä kiinnostavia ja niihin on palattu monessa yhteydessä. Fluxuksen tekniikkaa oli taiteen ja elämän yhdistäminen. Se liittyy myös Beuysin perintöön jolla oli löyhä side fluxukseen, mutta Beuys oli liiaksi profeetta niin kollektiiviseen ja demokraattiseen liikkeeseen kuin fluxus. Suuri esikuvani tässä poikien kerhossa oli Yoko Ono, esimerkkinä vaikka hänen vuoden 1955 käsikirjoituksena: light a match and watch it until it gets out. Käytin sitä fluxus klubin käynnistyksessä vuonna 2005.

Georg Maciunasin fluxus- manifesti vuodelta 1965 on edelleen relevantti haaste taiteilijalle ja kertoo samalla nykytaiteesta:

“To establish artist’s nonprofessional, nonparasitic, non elite status in society, he must demonstrate own dispensability, he must demonstrate self-sufficiency of the audience, he must demonstrate that anything can substitute art and anyone can do it. Therefore, this substitute art-amusement must be simple, amusing, concerned with insignificances, have no commodity or institutional value, it must be unlimited, obtainable by all and eventually produced by all. The artist doing art meanwhile, to justify his income, must demonstrate that only he can do art. Art therefore must be appear to be complex, intellectual, exclusive, indispensable, inspired. To raise its commodity value it is made to be rare, limited in quantity and therefore accessible not to the masses but to the social elite.” http://id3419.securedata.net/artnotart/fluxus/index.html

Teemu :

Tunnustaudun Badioulaiseksi avantgarden määrittelyn suhteen. Siinä olennaista on reaalisen nykyhetken passio olla läsnä, tehdä jotakin uutta. Mitä modernismiin tulee, niin aika vähän kirjallisuudentutkimuksen kannalta voi löytää yhteyksiä tähän, kansainvälisessäkin modernismissa se on selektiivistä ja taiteenlajikohtaista. Kirjallisuuden modernismissa ei puhuta taiteen rajojen häivyttämisestä vaan usein lähdetään liikkeelle tietystä englanninkielisen kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, jota George Orwell analysoi sen vuosina 1935-40 että siinä ei olla läsnä nyt-hetkessä, vaan tukevasti katse kohti menneisyyttä, sotaa edeltävässä ajassa. Nykyhetkessä kiinnostaa vain tietyt asiat, se missä mitään ei tapahdu. Dostojevski kiinnostaa, ei Venäjän vallankumous. Psykoanalyysi kiinnostaa, ei Hitler; belle epoque kiinnostaa, ei kolonisaation hirmutyöt. Vaikka termissä on ”modernismi”, käytäntö katsoo kovasti taaksepäin.

Keskustelua: Taiteen ja elämän suhde ja avantgarden poliittinen utopia

IMG_0258

Yleisön puheenvuoroissa kysyttiin oliko englantilainen Arts and craft -liike jo avantgardea , johon Timo Kaitaro vastasi että koska siinä taide tuotiin osaksi arkea, siinä oli samoja pyrkimyksiä kuin avantgardessa, vaikka arts and craft olikin käsityötä.

Sitten kysyttiin, mitä tarkoittaa, että avantgarde on alkuperältään militaristinen termi, johon liittyy voittaminen ja häviäminen. Siksi avantgarde on kysyjän mukaan pikemminkin elämän ja kuoleman välissä kuin taiteen ja elämän välillä. Annette sanoi ymmärtävänsä, että kyseessä on sotatermi, mutta nyt kysymys on siitä, suuntaudutaanko tulevaisuuteen vai  nykyisyyteen. Nyt pitäisi hänen mukaansa alkaa uudestaan miettiä tulevaisuutta.

Irmeli totesi käsitteen historiasta, että jo Baudelaire puhui aikanaan hyvin ironisesti miten ranskalaiset ovat niin ’sotahulluja’, että taiteessakin pitää olla avantgarde, etujoukko. Kai se jonkinlainen haukkumasana sekin on alun perin ollut. Toisaalta, kun nykyisin mikä tahansa uusi hiuslakka tai automerkki voi olla avantgardea, käsitteen sotaisa merkitys on aika lailla lieventynyt.

Helena toi esille historiasta, että ranskalainen poliittisen ajattelijan ja liikemiehen Henri de Saint Simonin (1760 – 1826) mukaan taiteilijoiden pitää olla etujoukko, joka tekee ihmisille ymmärrettäväksi insinööritieteen ja luonnontieteen saavutukset. Avantgarde ei tarkoittanut alun perin, että voi tehdä mitä vain, vaan että valjastetaan taide tieteen palvelukseen. Irmeli täydensi, että Saint Simon oli utopisti-sosialisti, joka ajatteli, että valjastetaan taide ja tiede sekä liike-elämä uuden yhteiskunnan luomiseen, joka oli sosialistinen yhteiskunta. Tämä ei tyydyttänyt Markku Eskelistä, joka jatkoi keskustelua seuraavasti:

Markku:

Jos avantgardesta riisutaan tämä poliittinen naiivius, utopia, mitä se ei ole koskaan pystynyt toteuttamaan, niin mitä siitä jää? Etujoukkoteeskentelyn ja oman erinomaisuuden kanssa patsastelun ongelma on siinä, että siitä on vaikea luopua, koska silloin taide olisi vain taidetta. En nyt halua väittää, että olisin kokonaan epäpoliittinen, mutta onko avantgardella ollut koko tänä aikana niitä poliittisia vaikutuksia, joita siihen on liitetty? Mikä on tämä jengi, joka uskoo neljän sukupolven ajan joulupukkiin?

Toinen kysymys on, kuinka Eurooppa -keskeinen tämä juttu on? Jos katsotaan romaanikirjallisuuden globaalia historiaa, niin Euroopan ulkopuolelta, esimerkiksi intialaisesta slésa-traditiosta löytyy paljon aikaisemmin sellaisia keinoja, joita Euroopassa käytetään vasta 1900 -luvulla. Asia menee paljon monimutkaisemmaksi, jos luovutaan eurokeskeisestä näkökulmasta. Tuntuu rasittavalta kuunnella tätä poliittista utopiaa.

Annette: Aika vähän täällä on puhuttu politiikkaa, sanon tämän ihmisenä, joka on syntynyt 1950 -luvulla !

Markku: Avantgardeen on kuitenkin rakennettu sisään joukko odotuksia, jotka eivät ole realistisia.

Timo: Jos utopia on elämän ja taiteen yhdistäminen, niin surrealistit ja situationistit veivät utopian loppuun asti vaatien että taide on lopetettava. Se oli todella iso utopia.

Petteri: Taiteen avantgardeliikkeisiin on aina liittynyt utopia taiteen ja elämän yhdistämisestä, eli utopia saavutetaan kun ne ovat yhtä. Esitän supernihilistisen ajatuksen: mitä jos meillä on nyt käsillä se lakipiste, joka taiteen ja elämän yhdistämisessä voidaan saavuttaa? Meillä on mindfulness- ja selfie -kulttuuri ja design -kulttuuri…

Timo: Onko se taiteen ja elämän yhdistäminen edes mahdollista, se edellyttää, että meillä on se taide, jotta me voidaan suhtautua elämään. Taiteen ei tarvitse olla olemassa museoina tai konserttisaleina, mutta jos meillä ei ole sitä ulottuvuutta… Koko utopia edellyttää että meillä on se autonominen taideinstituutio.

Helena: Taiteen ja elämän yhdistämistä voisi ajatella myös taiteellisena ajatteluna, tapana suhtauta asioihin tavalla, joka poikkea normaaleista ajattelutavoista. Jos taiteellinen ajattelu yleistyy, voi mennä muutama vuosikymmen ennen kuin taide häviää..

Timo: Minusta on aika hyvä esimerkki, jos ajatellaan esimoderneja kulttuureita, on vaikka eskimonaamiot. Ne eivät olleet taidetta, mutta me pidämme niitä nyt sellaisena. Se utopia, minkä avantgardeliikkeet ovat halunneet palauttaa, liittyy pyhän kokemukseen, että kaikki ei ole pelkästään hyötyä tai laskelmointia. Täytyy olla myös joku muu ulottuvuus. Myös vanhemmissa kulttuureissa on tämä taide -ulottuvuus vaikka siellä ei ole taideinstituutioita.

Esa Kirkkopelto: Monet ovat viitanneet täällä uskonnollisuuteen. Ja on sanottu ääneen sana pyhä. Kazimir Malevichan luki vain Platonia ja Raamattua. Minusta tässä on kiinnostavasti kolme aluetta, jotka avantgarde yhdistää: ne ovat poliittinen utopia, tiede ja se mikä on sanomatta ääneen: uskonto. Utopia liittyy näiden yhdistymiseen. Se on tunnistettavasti moderni utopia. Tämä on kiinnostavaa.

Irmeli: Nythän tässä tullaan Hegeliin, joka puhui taideuskonnosta. Hegel suri sitä, että antiikin taideuskonto on hävinnyt eikä meillä ole enää keskiajankaan taideuskontoa. Onko avantgarde nyt uusi taideuskonto?

Esa: Tämä agenda oli esillä välittömästi Hegelin ja varhaisromantikkojen välillä.

 

Onko nykytaide viimeksi tehtyä modernia taidetta?

Kolmas kysymys koskee modernia taidetta ja nykytaidetta. Suomessa asia tuli aktuaaliseksi Kiasman perustamisen yhteydessä jolloin kysyttiin pitääkö perustaa nykytaiteen museo vai modernin taiteen museo. Miten näette niiden ero? Onko nykytaide vain viimeksi tehtyä modernia taidetta vai onko se olennaisesti erilaista kuin moderni taide?  

Teemu:

Yritän parhaillaan kirjoittaa kirjaa nykykirjallisuuden historiasta, jossa lähtökohta ei olisi keskustelu modernista. Moderni taide ei tarkoita mitään, ei myöskään nykytaide yleensä. Contemporaneity voi viitata lähtökohtaisesti mihin tahansa. Kun näin Bostonin taidemuseossa sellaisen teoksen, joka julisti oikein neonputkilla että ALL ART HAS BEEN CONTEMPORARY, niin jäin miettimään, onko se todella näin. Eikö se ole aika selektiivistä, mikä taide yhdistää aikaa ja tuo sen, mikä ajassa on yhteistä näkyviin? Tästä voisi lähteä miettimään Agambenin ja Rancièren eroa. Agambenilla aikalaisuutta on, että aika kuuluu ottaa vastaan, ja samalla on astuttava sen ulkopuolelle, mikä on vaikeaa. Rancière taas karsastaa kaikkea aikalaisuutta liian yhdenmukaistavana. Pitää olla ei-aikalainen, ja tässä on taiteen ja politikan pelitila.

Annette:

15 vuotta sitten kiisteltiin siitä, oliko nykyteatteri genre siten kuin esitystaide tänään? Milloin nykytaide alkaa?  Vataan, siihen aikaan kun synnyin, vuonna 1956.

Hanna:

Nämä ovat aika lailla käytäntölähtöisiä termejä, mutta ei yksinomaan.

60-luvulla alettiin kysyä asioita eri tavalla kuin historiallisessa avantgardessa eli palattiin elämään. Taiteen ja elämän suhteessa ei ole kiinnostavaa, että ne palautuvat samaan, vaan millaisia pyrintöjä ja ratkaisumalleja siinä saada saadaan.

Avantgardessa halutaan suuntautua sitä vastaan, mitä tapahtui Greenbergiläisessä modernismissa. Jos ajatellaan kuvataiteen kenttää, välineillä ei ollut enää väliä. Oli ihan jotkut muut intentiot tehdä taidetta kuin että oli maalari tai kuvanveistäjä. Kokeellisuus tuli vahvasti kuvataiteen kentälle. Jos ajatellaan nykytaiteen historiaa, niin 60 -luvun jälkeen kuvataide on ollut se, joka on ottanut kokeelliset muodot syliinsä; nykyisin me nähdään ihan mitä tahansa. Katsojan vallankumous minimalismissa oli, ettei teos ollut niin kiinnostava, vaan se mitä se saa aikaan.

Irmeli: Näiden nykytaide ja moderni taide jaotteluiden ongelma on kuitenkin se, että ne sivuuttavat venäläisen avantgarden ja sosialistisissa maissa tehdyn taiteen. Sielläkin oli oma nykyisyytensä ja tapahtui kiinnostavia asioita. Nämä kaikki ovat hyvin Eurooppa -keskeisiä määritelmiä.

Kommentteina esitettiin, että fluxus ja surrealismi olivat kansainvälisiä liikkeitä.

IMG_0249

Suomalainen taide kansainvälisen modernismin ja avantgarden kuviossa  

Neljäs ja viimeinen kysymys koskee Suomea ja suomalaista taidetta. Pyytäisin, että vastaatte kukin sen taiteen alueen osalta minkä tunnette parhaiten, miten suomalainen kirjallisuus, teatteri, kuvataide tai musiikki sijoittuu kansainväliseen modernismiin ja avantgardeen.  

Teemu:

Markku Eskelinen on analysoinut kirjassaan Raukoilla rajoilla sitä, miten modernismi ja avantgarde otettiin vastaan tai jätettiin ottamatta Suomessa. Markkuhan on keksinyt tälle vastaanotolle termit ’bonsaimodernismi’ ja ’agraarimodernismi’. Luovutan hänelle puheenvuoron, jos tarvitaan tarkennuksia.

Annette:

Hanna Helavuori on kirjoittanut Teatteritutkimuksen seuran verkkojulkaisussa Tekijä – teos, esitys ja yhteiskunta artikkelin ”Representaation kriisi ja tekijyyden kamppailut”, jossa puhuu Markku Lahtelasta ja lapualaisoopperan kanssa rinnakkaisesta modernismista. Se on verkossa  http://teats.fi/tekija-teos-esitys-ja-yhteiskunta/  osassa tekijyys suomalaisilla näyttämöillä (sivulta 125).

Timo:

Avantgarden osalta todellinen historia Suomessa on vielä kartoittamatta. Kirjallisuudessa avantgarde  tuli 60-luvulla jälkijunassa. Paavolainen puhui aikoinaan dadaismista ja futurismista, mutta ei täällä ollut toimintaa. Kuvataiteessa oli Halmstadtin ryhmän näyttely, mutta myös kuvataiteessa kaikki tapahtui viiveellä. Ainoa, minkä olen itse nähnyt, on modernin musiikin tulo Suomeen. Täällä oli aktiivinen Korvat auki –ryhmä, joka rupesi pitämän konsertteja, joissa oli paikalla noin viisi ihmistä. Tänä päivänä samaa musiikkia esitetään Finlandia -talolla ja yleisö on ihan pähkinöinä. Näillä modernisteilla on ollut merkittävä tehtävä yleisön kasvattajina, ja se on onnistunut. Hyvä taide … sehän ei tee taidetta yleisölle, vaan se luo oman yleisönsä.

Annette: Musiikissa toimii, että se mikä on ensin avantgardea, muuttuu modernismiksi.

Timo: Anton Webern on esimerkiksi klassikko.

Hanna:

Kuvataiteessa meillä oli surrealisti Otto Mäkilä ja Turun modernistit, jotka toimivat samaan aikaan kuin vastaavat kanainväliset ryhmät.

Naurun saattelemia kommentteja: Turku oli avantgardistinen paikka, ei suinkaan Helsinki… Kysymys yleisön joukosta: Mikä takaa, että avantgarde ei yleisty ja ettei siitä tule valtavirtaa?

Irmeli: Avantgarde ei muutu valtavirraksi siksi että siihen liittyvä ajattelu ja käytännöt voivat olla tuntemattomia. Me emme vieläkään tunne niitä esimerkiksi venäläisen avantgarden osalta. Ei pidä katsella avantgardea pelkkänä tyylinä, vaan ajatteluna, josta käytännöt seuraavat.

Petteri:

Modernismi ja avantgarde syntyivät suurikaupungeissa, suurvalloissa joilla oli pitkä, sotaisa historia ja vahva identiteetti. Suomen tilanne oli aivan erilainen. Toivon etten nyt kuulosta epäilyttävältä, mutta pystyn jonkun verran ymmärtämään niitä, jotka halusivat pitää loitolla näitä avantgardeliikkeitä siinä mielessä, että kun meillä ei ollut vielä edes mitään kansallista, miten voisi olla jotain kansainvälistäkään.

Irmeli : Eli diggaat niitä, jotka halusivat taiteen avulla vahvistaa kansallista identiteettiä?

Petteri: En missään nimessä!

Helena:

Kun tässä on mainittu avantgarden paikkoina Vanha ylioppilastalo ja Turku niin haluaisin tuoda esiin vielä Jyväskylän kesän, jossa oli myös mukana paljon avantgardea. Jyväskylän kesä toi ensimmäisenä amerikkalaisia performanssitaiteilijoita Suomeen.

Paneeli loppui keskusteluun fluxusesta; ketkä olivat suomalaista fluxusta? Mainittiin nykyisin Ruotsissa asuva Carl-Erik Ström ja Elonkorjaajat. Hanna: Maaria Wirkkala on virallisesti suomalaista fluxusta. Hän esiintyi Rene Blokin tapahtumissa Joseph Beysin rinnalla.

IMG_0254

[1]Kuvat : Irmeli Hautamäki ja Outi Popp & Asko Mäkelä : Vanha Palaa (2017), Like. 

Yksi kommentti artikkeliin ”Mitä avantgarde merkitsee tänään

  1. Hienoa, että keskustelu on tallennettu ja kirjoitettu auki myös niitä varten jotka eivät päässeet mainioon seminaariin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s