Teemu Ikonen

Milloin on avantgarden aika? Vastatessa tapana on ollut tuoda modernin käsite heti peliin ja tehdä sen avulla kysymyksestä hankala. Näin tekee Matei Calinescu tutkimuksessaan moderniuden eri merkityksistä. Calinescu kirjoittaa: ”On kyseenalaista, onko esteettinen modernius koskaan kyennyt täysin erottautumaan aikalaisvastineestaan.” Tämä tarkoittaa sitä, että avantgardeksi julistautuneille taiteilijoille oli tyypillistä halu olla muuta kuin ”aikalaisia” (lue: porvareita), mutta siinä ei aivan onnistuttu.

Aikalaisuudella (contemporaneity) Calinescu viittaa tarkemmin järjen, demokratian ja edistyksen moderniuteen, joka Hegelin mukaan oli tuonut ihmiset samaan aikaan. Samaan aikaan tulo merkitsi Hegelille samalla kahden ajan päättymistä, merkittävän taiteen pitkän ajan ja toisaalta vallankumouksellisen toiminnan lyhyen ajan. Näin ollen, jos avantgarde edustaa ”toista modernia”, kuten Calinescu esittää, sen aikaa on vaikea hahmottaa ilman edistyksen käsitettä. Samalla avantgardetaiteen merkittävyys on helppo kiistää vertailussa muihin edistyksen muotoihin.

* * *

Jacques Rancière ja Alain Badiou ovat 2000-luvulla liittyneet ajattelijoihin, jotka yrittävät pelastaa avantgarden Hegeliltä. Rancière postuloi tätä varten ajan moninaisuuden, ja Badiou painottaa taiteen lopun sijaan sen alkamista 1900-luvun tärkeänä teemana.

Rancière tukeutuu Euroopan romantikkojen sijaan Emersoniin, joka luennossaan ”The Poet” (1841) esitti, että ”ajanmukaisen” (timely) runoilijan aika ei ole vielä. Teoksessaan Aisthesis (2011) Rancière yleistää tämän kuvaukseksi toivomastaan kulttuurin tilan katkoksesta, jossa ”nykymaailmalla ei ole sen ajattelua ja nykyajattelulla ei ole sen maailmaa”. Rancièren avantgardistinen ”ei vielä” ei rakenna taiteelle jotain tiettyä (utooppista tai dystooppista) tulevaisuutta vaan nimenomaan riitauttaa tällaiset aikaa yhdenmukaistavat rakennelmat. Taiteen ja politiikan pelitila on Rancièrelle näin ymmärretty ”ei-aikalaisuus” (non-contemporaneité).

Teoksessa Le Siècle (2005) Badiou taas esittää, että Hegelille taide klassisessa mielessä oli menneisyyden asia, se oli alkanut ajat sitten ja nyt sitä voitiin enää toistaa. Avantgardelle leimallista oli Badioun mukaan keskeyttää olemassa olevien taiteen muotojen toisto ajatuksella, että uutta täytyy syntyä ja syntyy: ”Avantgarde sanoo: Me aloitamme. Aloittamisen aito kysymys on kysymys sen nykyhetkestä”. Nykyhetken myötä teko nousee teoksen edelle. Badioulle avantgardeteokset ovat olennaisesti hetkessä syntyviä ja katoavia, ”kantavana ideanaan, että alun ja lopun pitäisi langeta yhteen yksittäisen teon intensiteetissä”.

Badiou ei löydä nykyajasta enää tukea uuden synnylle. Syynä on se, että syntymisen edellyttämän intensiivisen nyt-hetken sijaan aikakokemusta leimaa ”vimman ja täydellisen levon liitto”, eräänlainen kuumeinen lamaantuneisuus. Badiou päätyykin paradoksiin, että taide on palannut klassismiin, jossa kaikki on (taas) jo alkanut, mutta (nyt) ilman hegeliläistä aikalaisuuden pohjaa. Jotta avantgardea voisi olla, Badioun perusteella aika olisi ensin rakennettava joksikin, jotta sitä olisi purettavaksi asti Rancièren tapaan.

* * *

Onko aikamme avantgarden aika, vai onko kysymys ylipäätään mielekäs?

Itse olen kokenut kysymyksen mielekkääksi, joskin yleisyydessään ongelmalliseksi, lukiessani sellaisia nykykirjailijoita kuin Jenny Boully. Thaimaalais-texasilaisen Boullyn teoksessa The Body (2002) ruumis etsii henkeä ja päinvastoin jo siinä mielessä, että teoksen leipäteksti eli body text on tyhjä ja voidaan vain kuvitella kaikenkarvaisten alaviitteiden perusteella. Teoksessa The Book of Beginnings and Endings (2007) alut taas vaihtuvat äkisti lopuiksi, sivua kääntämällä, ja samalla vaihtuu tekstin laji ja ulkonäkö. Siinä missä The Body teki sivuseikoista pääasiaa, jälkimmäisessä teoksessa keskikohta, kehittelyn aika, on leikattu pois. Se tuottaa esseen lukemiseen harvinaista intensiteettiä.

”Hienostuneimmat ja kestävimmät tulokset eivät [synny] hyökkäämällä perittyjä muotoja vastaan vaan sijoittamalla nämä muodot tyhjän äärelle”, kirjoittaa Badiou 1900-luvun avantgardesta. Luonnehdinta sopii myös Jenny Boullyn teoksiin ilman että ne tuntuisivat olevan so 20^th century saati ”esiklassisia”. Olisiko niiden myötä siis uudenlaisen avantgarden aika?

Sitaattien  suomennokset TI.

Kirjallisuus

Badiou, Alain (2005). Le Siècle. Paris: Seuil.

Boully, Jenny (2002/2007). The Body. An Essay. Essay Press.

Boully, Jenny (2007). The Book of Beginnings and Endings. Essays. Louisville: Sarabande Books.

Calinescu, Matei (1995). Five Faces of Modernity. Modernism, Avant-Garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism. Durham: Duke University Press.

Rancière, Jacques (2011). Aisthesis. Scènes du régime esthétique de l’art. Paris: Galilée.

Rancière, Jacques (2014). Rethinking Modernity. Diacritics Vol. 42.3, 6–21.