Fredrik Hertzberg
Helsingin Sanomien ruokakriitikko kuvasi hiljattain katastrofaalista illallista vastikään avatussa ravintolassa: ruoka, palvelu ja jopa viini olivat kehnoja, vaikka ravintolalla oli Googlessa viisi tähteä. Kun hän tarkasteli arvioita lähemmin, kävi ilmi, että monet ylistävistä kommenteista olivat ravintolaan kytkeytyneiden ihmisten kirjoittamia. Ja kun hän kysyi ChatGPT:ltä samasta ravintolasta, vastaus oli ”hyvä valinta”, siis kyseessä oli hyvä ravintola, jolla on korkeat arviot ja paljon tyytyväisiä asiakkaita. Tapaus kertoo jotain olennaista tekoälystä (tai suurista kielimalleista, kutsun niitä tässä yksinkertaisuuden vuoksi tekoälyksi): niillä ei ole omaa arvostelukykyä, vaan ne yhdistelevät ja toistavat aineistoa, jolla niitä on koulutettu. Siksi tekoäly toimii hyvin jo vakiintuneen tiedon tiivistämisessä ja jäsentämisessä, mutta huonommin silloin, kun tehtävä vaatii erottelukykyä, arviointia tai laadun tajua. Tällöin se pyrkii toistamaan näkyvintä ja useimmin toistettua.
Tämä muistuttaa taideprojektia Painting by Numbers, jossa Vitaly Komar ja Alexander Melamid antoivat ihmisten äänestää ”toivotuimman” maalauksen. Tuloksena oli siloteltuja, sinisävyisiä idyllikuvia, jotka kyllä vastasivat keskimääräisiä mieltymyksiä, mutta näyttivät samalla oudolla tavalla sieluttomilta. Kun kaikkien maku puristetaan keskiarvoksi, syntyy helposti kompromisseja laadun sijaan.
Tekoäly vahvistaa siten laajempaa aikamme tendenssiä: arvo ilmaistaan yhä useammin numeroina ja konsensuksena. Askel sen välillä, että ”monet ajattelevat näin” ja sen välillä, että ”tämä on hyvää” tai ”tämä on totta”, on lyhyt. Mutta pätevyys ei ole sama asia kuin konsensus. Perusteltu arvio voi mennä enemmistöä vastaan, samalla kun enemmistö voi hyvinkin olla väärässä. (Avantgardetaiteen tai modernismin parissa työskennelleille tätä tuskin tarvitsee edes muistuttaa.) Tämä käy erityisen selvästi ilmi estetiikassa, jossa laatua ei voida palauttaa kiinteisiin sääntöihin tai tilastollisiin keskiarvoihin. Esteettiset arviot perustuvat pikemminkin kokemukseen, vertailukykyyn ja harjaantuneeseen herkkyyteen olennaisille eroille. Siksi kriitikon roolia on vaikeampi korvata kuin joskus ajatellaan. Todellinen vaara ei ehkä ole siinä, että tekoäly ottaa kritiikin haltuunsa, vaan siinä, että me itse totumme olemaan tekemättä omia arvostelmiamme ja tyydymme yhteenvetoihin, ranking-listoihin ja vahvistukseen. Kritiikkiä ei ensisijaisesti uhkaa automatisoituminen, vaan se, että sitä ei enää kysytä.
On melkein liikuttavaa nähdä, kuinka tekoäly yrittää arvottaa, jos sille esimerkiksi syöttää kolme runoa ja pyytää vertaamaan ja asettamaan ne esteettiseen järjestykseen. Se myöntää itsekin: ”Se, minkä olet tässä havainnut, on jotain melko tärkeää: esteettiselle laadulle ei ole olemassa yksinkertaista universaalia sääntöä.” Tätä voisi laajentaa sanomalla, ettei esteettisiä arvostelmia voida ymmärtää valmiiden kriteerien soveltamisena, koska ei ole olemassa välttämättömiä tai riittäviä ehtoja sille, mitä pidetään esimerkiksi ”kauniina” tai ”hauskana”. Tällaiset arviot ovat pikemminkin ilmaisua hankitusta kyvystä erottaa olennaisia piirteitä käytännössä, jolloin se, mikä lasketaan perusteeksi, riippuu kontekstista, vertailuista ja harjaantumisesta eikä eksplisiittisesti muotoiltavista säännöistä. (Myöskään harjaantunut arviointikyky ei ole erehtymätön: joskus juuri se on voinut muodostua esteeksi esimerkiksi modernin taiteen vastaanotossa.)
Jos pätevyys ei ole sama asia kuin konsensus, jokainen todellinen arvio vaatii vastuuta, jota ei voida delegoida algoritmille eikä enemmistölle. Tekoälyn tapa liittää yhteen ääniä, malleja ja todennäköisyyksiä uhkaa vahvistaa taipumustamme sekoittaa eniten vahvistettu siihen, mikä on kaikkein perustelluinta. Mutta esteettinen arvio syntyy juuri siinä, missä tämä oikotie katkeaa: harjaantuneessa tarkkaavaisuudessa, vertailussa, riskissä olla väärässä ja rohkeudessa sanoa ”tämä on parempi” ilman mahdollisuutta todistaa sitä kaavalla. Arvio on aina henkilökohtainen, muuten se ei ole arvio lainkaan, mutta ei myöskään puhtaasti subjektiivinen tai mielivaltainen – silloinhan voisimme yhtä hyvin luovuttaa, eikä olisi enää mitään keskusteltavaa tai arvioitavaa. Tässä mielessä tekoäly tekee näkyväksi kulttuurissamme jo olemassa olevan tendenssin: erottelukyvyn korvaamisen yhteenvedoilla ja todennäköisyyksillä. Riskinä on pseudokritiikki, varmasti myös markkinoinnin vääristämä (kuten manipuloidut Google-ravintola-arviot osoittavat).
Tekoäly on oikeastaan paras esimerkki siitä, miksi ne kirjallisuuden ja taiteen sosiologiset mallit jäävät vajaiksi, jotka palauttavat arvon mieltymysten, asemien tai institutionaalisten vahvistusten malleihin. Sillä juuri tätä tekoäly tekee, ja vieläpä erittäin tehokkaasti: se kykenee kartoittamaan, punnitsemaan ja toistamaan tällaisia yhteyksiä. Siksi tekoäly ei niinkään kumoa tällaisia sosiologisia malleja vaan omituisella tavalla täydentää niitä ja samalla paljastaa niiden rajan. Jos arvo todella olisi vain toistettavien mallien funktio, myös mallin pitäisi kyetä arvottamaan. Se, ettei se kykene siihen, vaikka kykenee kaikkeen muuhun, viittaa siihen, että arvio sisältää aina jotakin, mikä ei ole rakenteellista vaan käytännöllistä: valinnan, rajoituksen, riskinoton. Tämä näkyy erityisen selvästi avantgardessa: se, mikä jälkikäteen näyttäytyy tyylillisenä kehityksenä, ilmenee omana aikanaan katkoksina, harha-askelina, joskus suoranaisina virheinä. Vasta jälkikäteen ne voidaan kuvata malleiksi. Arvo ei siis synny vain säännönmukaisuudesta, vaan teoista, jotka aluksi eivät lainkaan sovi mihinkään malliin.
Kun kritisoi tekoälyn kyvyttömyyttä tehdä esteettisiä arvostelmia, voi saada kuulla olevansa romanttisen (ja nostalgisen) humanismin uhri, että uskoo liikaa nerouteen tai ainutkertaisuuteen. Mutta tämä menee täysin ohi asian: tekoäly ei yksinkertaisesti kykene sitoutumaan tiettyyn arvioon (joka olisi voinut olla myös toinen). Tai pikemminkin: se sitoutuu liian helposti kaikkiin mahdollisiin arvostelmiin. Se tuottaa aina ylijäämää, ei koskaan ”puutetta” – siis tekoäly kykenee generoimaan ja yhdistelemään, mutta ei kantamaan sitä seurausta, että muut mahdollisuudet suljetaan pois. Ja ehkä ero ihmisälyyn näkyy selvimmin juuri kyvyttömyydessä pidättäytyä. (Arviohan merkitsee juuri sitä, että jokin valitaan pois: tämä on parempi kuin tuo toinen, vaikka perusteita ei koskaan voida tyhjentää säännöiksi.) Voisi sanoa, että tekoäly kärsii negatiivisuuden puutteesta, koska siltä puuttuu se riskin, menetyksen ja yksipuolisuuden kokemus, johon jokainen todellinen arvio viime kädessä perustuu.
Esteettisen arvottamisen romantisoimiseen ja nostalgisointiin liittyy toki oma houkutuksensa. Mutta tässä ei ole kyse mistään ”paluusta makutuomareihin”. Joku voi väittää, että on vain ajan kysymys, milloin tekoäly saa arvostelukyvyn ja että ”arvostelukykyä kehitetään parhaillaan”. Mutta arvostelukyky ei ole kapasiteetti, jota voidaan vähitellen parantaa samalla tavoin kuin osumatarkkuutta tai tyylin imitointia. Ongelma ei ole siinä, ettei tekoäly ole vielä riittävän hyvä arvottamaan, vaan siinä, ettei se, mitä se tekee, oikeastaan ole arviointia siinä merkityksessä, josta tässä puhutaan (siis esteettisessä tai eettisessä mielessä). Malli kykenee kyllä punnitsemaan, vertailemaan ja simuloimaan preferenssejä, mutta ei sitoutumaan arvioon eikä kantamaan sen seurauksia. Sillä ei ole mitään pelissä, ei mitään riskiä otettavana tai kannettavana. Komar & Melamid ovat kiinnostavia juuri siksi, että he näyttävät, kuinka preferenssejä voidaan mitata ja aggregoida – mutta myös kuinka jotakin katoaa, kun arvio palautetaan tällaiseen. Juuri tämä seikka tulee entistä näkyvämmäksi tekoälyn myötä.
Tietyt taiteelliset innovaatiot – ukrainalaisen Kazimir Malevitšin mustat neliöt tai J.O. Mallanderin tiilet – perustuvat siihen, että otetaan vastuu jostakin, jonka arvoa ei vielä tunnusteta. Että sanotaan: tämä on teos, vaikka muut näkevät vain mustan pinnan tai tiilikasan. Kyse ei ole vakiintuneiden preferenssien oikeasta lukemisesta, vaan arvon tai arvojen vaatimisesta sellaiselle, jolla ei vielä ole tukea – ja siten riskistä olla väärässä, näyttää naurettavalta tai tulla torjutuksi, ehkä koko maailmanhistorian ajaksi. Tällainen arvio, jossa ei vain koota yhteen sitä, mikä jo osataan laskea, vaan muutetaan sitä, mitä voidaan laskea, on tekoälyn toiminnan ulkopuolella – tai ainakin sen, mitä tekoäly voi tehdä. Ei siksi, että kyse olisi jostakin mystisestä, vaan siksi, että se edellyttää vastuunkantoa, jota ei voida simuloida. Jos arvio otetaan vakavasti, se vaikuttaa siihen, mitä muut voivat nähdä ja sanoa tulevaisuudessa. Se ei ole vain maun lukemista, vaan siihen puuttumista.
Ei ole sattumaa, että jotkut avantgardistiset ja modernistiset taiteilijat alkavat saada arvostusta ja vakiintua vasta myöhemmällä iällä, elämän ehtoopuolella. Ajattelen tässä esimerkiksi Gunnar Björlingiä. Kyse ei välttämättä ole siitä, että ihmiset yhtäkkiä laajasti ”ymmärtäisivät” heitä – vaikka toki joskus tapahtuu, että ainakin yksittäiset runot alkavat välkehtiä – vaan myös siitä, että vakiintuneesta mausta riippumatta nähdään ja kunnioitetaan sitä, että he ovat kulkeneet omaa tietään. ”Suuntansa loppuun vieminen – muu olisi tehnyt elämästä ja pyrkimyksestä mielettömän”, kirjoittaa Björling. Tämä tie ei ole oikea eikä väärä, vaan välttämätön; se on koettu välttämättömäksi. (Tämän voi nähdä valaisevan myös vapauden ja välttämättömyyden käsitteitä: taiteellinen vapaus voisi tässä mielessä tarkoittaa oman välttämättömyytensä löytämistä.) Ehkä esteettinen arvo syntyy vasta siinä, että joku todella uskaltaa vaatia: tämä on tärkeää, vaikka juuri kukaan ei sitä vielä näe. Siksi arvio ei ole vain maailman heijastamista vaan siihen puuttumista. Ja juuri tässä riskialttiissa sitoutumisessa johonkin epävarmaan ja vielä koettelemattomaan, tekoälyn kompetenssi päättyy ja ihmisen vastuu alkaa.
FAM 
Jätä kommentti