Impivaarojen houkutus – IC-98 ja ekologisen jälleenrakennuksen kuvasto

Kari Yli-Annala

Ajan kosketus – kokoelmanäyttelyn yhteydessä Ateneumissa  27.2–28.4.2024 Fokus-näyttelytilassa esillä ollut taiteilijakaksikko IC-98:n (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) lyhytelokuva oli saanut otsikon Impivaara – Uusi Maailma ja määritelmäkseen näynomaisen kuvitelman Aleksis Kiven kirjasta Seitsemän veljestä. Kiven kirjassa Impivaara tarkoittaa veljesten keskenään hallinnoiman Jukolan tilan takamaita ja siellä sijaitsevaa vuorta, jonne kahnauksiin yhteiskunnan kanssa joutuneet isättömiksi ja äidittömiksi jääneet veljekset muuttavat päätalostaan kymmeneksi vuodeksi uudisviljelijöiksi sen jälkeen, kun paikallinen rovasti on uhannut heitä jalkapuulla. Kymmenen vuoden jälkeen Impivaaraa asutettuaan veljekset palaavat Jukolaan, asettuen kukin tavallaan yhteiskunnan heille mahdollistaman asemaan. Tämän vaiheen aikana niin Jukola kuin Impivaarakin pilkotaan veljesten kesken jaettaviksi kahdeksi tilaksi.  

Ensimmäisiin suomenkielisiin romaaneihin kuuluva Seitsemän veljestä ilmestyi aikanaan neljänä vihkona Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjastossa vuonna 1870 ja myöhemmin kirjana vuonna 1873. Vaikka aikalaispalaute oli osittain myös positiivista, näkyvimmäksi nousevat August Ahlqvistin tyrmäävät arviot (kaikkiaan kolme). Ahlqvistin vastenmielisyyteen Kiven kirjallista tuotantoa (myös näytelmiä ja runoja) kohtaan tuntuu liittyneen ylemmyydentuntoa, jota voidaan tämän päivän näkökulmasta pitää jopa rasistisena, Ahlqvistin kritisoitua Kiven teosta muun muassa ”mongolilais-turaanilaisesta hengestä”. Häntä sapetti myös kirjan ”köyhä, lapsellinen ja naurettava” sisältö sekä ”tapausten kietoumuksen eli intriigin” puuttuminen. Valtavirran draaman kaaren malleista poikkeava hybridinen ja vähäkirjallisuudellinen sisältö ja rakenne jäi Ahlqvistilta huomaamatta.

1700-luvun Isojaosta postfossiiliselle 2100-luvulle ajallisesti yltävän IC-98:n elokuvan esittelytekstit kertovat Impivaaraan liittyvien lukujen yhdistyvän teoksessa kehämäisesti ja liittävän yhteen ”menneisyyden ja sepitteellisen tulevaisuuden”. Romaania tarkastellaan ”kulttuurimme energeettisen perustan, lajien välisen yhteiselon ja ympäristökriisistä ponnistavien tulevaisuuksien näkökulmasta”. Teoksen ensimmäisissä, kansatieteellistä elokuva aineistoa muistuttavissa kuvissa kynitään lintua ja hoidetaan tervahautaa. Olemme Eero Järnefeltin Kalevalan säkeestä ”tuop on piika pikkarainen, raataja rahanalainen” nimensä saaneen maalauksen Raatajat rahanalaiset / Kaski (1893) maailmassa. Pian elokuvaassa jo poltetaankin metsää kaskialueeksi.

Metsäpalo rinnastuu myös Impivaaran tuhoisaan tulipaloon, mikä ajaa veljekset juoksemaan talvihangilla susia pakoon. Veljesten pako sekä tuleen syttyneet rakennukset ja metsä näkyvät heijastuksena Valko -hevosen silmässä. Joku veljeksistä heittää palavan kekäleen suoraan kohti hevosta/hevosen silmää. Ajattelen ensin teon tarkoituksen olleen hevosen saattamisen liikkeelle pois susien ulottuvilta, mutta sitten muistan Kiven kirjasta löytyvän myös kohdan, jossa veljekset luulevat tarinan pelästyttäminä yksisilmäistä hevostaan peikoksi ja hätyyttävät sitä tiehensä edellä kuvatulla tavalla. Eläimen silmä näyttää myös ihmisen maailmasta eroavan näkökulmapisteen.

Paon ja palavan metsän kuvien jälkeen IC-98:n teoksessa on montaasijakso, jossa vuosisata ja vuosikymmenet vaihtuvat mustavalkoisten valokuvien kavalkadissa. Jakso näyttää teollistuneen aikakauden luonnon hyväksikäytön metsä- ja puuteollisuuksineen, kallioon louhitun kaivosteollisuuden ja teiden infrastruktuurin rakentumisen, päättyen modernin kaupungistumisen myötä tapahtuvaan asumakeskittymien syntyyn ja nykyhetkeen. Mustavalkoinen liikkumattomien kuvien jakso päättyy värilliseen videokuvaan kerrostaloalueelta pysähdyttäen katsojan hetkeksi nykyhetkeen. Pian editointi etenee aikakoneen lailla kohti tulevaisuutta. Rakennukset ja infra rapautuvat, ja ihmiskulttuurin poissulkema luonto tunkeutuu kaupunkiin eläinten ja auringonkukkien muodossa. Emme näe dystooppista tuhoa vaan metsään iloissaan juoksevien lasten kautta välittyvän harmonisen postfossiilisen aikakauden idyllin, missä puutarhapalstat ovat korvanneet asfalttipihat ja hevonen käyskentelee jälleen metsässä.

IMPIVAARA KANSALLISENA METAFORANA

Impivaarasta on Kiven kirjan ilmestymisen jälkeen tullut suomalaiseen kulttuuriin vaikuttanut ja jopa sitä määrittänyt käsite. Päädyttyään Suomen kielen perussanakirjaan, impivaaran keskeiseksi merkitykseksi todettiin ”suomalaisten kansallinen eristyvyys, nurkkakuntaisuus” (Eronen 2024). Kuten Heikki Sirviö muistuttaa artikkelissaan ”Impivaara vapauden ja vastarinnan kuvitteellisena tilana” (2020) , Seitsemää veljestä koskeva tutkimus on osoittanut, että Kivi ei kuitenkaan itse allegorisoinut kirjassaan kansakuntaa. Impivaaran negatiiviseen tulkitsemiseen vaikutti hallitsevien halu rakentaa hierarkkinen suhde hallittaviin – agraari-Suomen assosioiminen menneeksi ja takapajuiseksi maailmaksi verrattuna uuteen urbaanin kaupunkikulttuuriin, sivistyksen mittana nähtyyn korkeakulttuuriin ja modernin kapitalismin kilvoitteluun.

Kansallisen allegorian horisontti on osa laajempaa mentaalihistoriaa, johon Seitsemän veljestä ja ymmärrys Impivaarasta suomalaisuuden kuvana sisältyy. Impivaaran ”käyttötapaa” ovat luonnehtineet esimerkiksi kilpailuvaltioksi kutsutun toimintamallin kansainvälistymisen ja tilasuhteiden määrittelyyn liittyvät poliittiset kysymykset. Ne muistuttavat kansallisen allegorian liittymisestä Frederic Jamesonin ”kognitiiviseksi mappingiksi” nimittämään yritykseen silloittaa laajeneva kuilu jokapäiväisen elämän eksistentiaalisen arjen ja ylikansallisen monopolipääoman välillä (Jameson 1979, 79, sit. Sirviö).  Vaatimukset ”tulla ulos Impivaarasta” voi näin liittää esimerkiksi kehotukseen liittyä uusliberalistisen kapitalismin voittokulkuun.

KOLMANNET IMPIVAARAT

Erotuksena kahdesta aikaisemmasta kaupungin ja agraarikulttuurin vastakkain asettavasta käsityksestä Tere Vadén on esittänyt ”kolmannen Impivaaran” käsitteen käyttöönottoa. Vadénin  mukaan veljekset eivät suinkaan eristyneet Impivaaraan vaan loivat sinne oman kulttuurisen tilansa, jossa käden taidot sekä kerrotut tarinat ja lauletut laulut kukoistivat (Vadén 2012, 169). IC-98:n teos esittäytyi näyttelytilassa 1900-luvun alusta peräisin olevan Akseli Gallen-Kallelan kolmen Kiven kirjaan tekemän kuvitustyön kanssa. Ne ovat vesivärillä ja lyijykynällä tehty luonnos Impivaara kaukaa (1907), Ritari ja kuningaskäärme (1907) sekä kirjan julisteen luonnokseksi vesivärillä ja tussilla tehty Pako Impivaarasta. Kansallisaatteeseen yhdistettyjen symbolismin ja jugend-tyylin vaikutteiden lisäksi Seitsemän veljeksen kuvituskuvissa ilmenevät myös Kiven Impivaaraan liittämät tarinat ja uskomukset. Toisessa kuvassa tuntuvat loimuavan Impivaaraan liitetyt kauhutarinat sekä myyttiset henget ja aaveet vaaran yllä, kun taas toinen kuvituskuva viittaa kirjassa kerrotun ritarin tarinan hahmoihin.

Vadén muistuttaa, ettei veljesten maailma ole mykkä, vaan siihen kuuluvat kieli, tarinat ja jutut. Impivaaraan liittyy muun muassa kauhutarina kalpean immen veren imeneestä peikosta, jonka Aapo, yksi veljeksistä, kertoo sekä Timon oravan laulu ja Simeonin kertomus matkastaan paholaisen kanssa saapasnahkatorniin. Vadénin (2012) mukaan ”Impivaaralla on ääni, se puhuu”. Se ei ole pelkästään pakenemisen paikka, vaan taitoja vaativan ja luovasti kieltä käyttävän uuden yhteisöllisen elämän kymmenen vuotta kestävä pitkä momentti. 

EKOLOGISEN JÄLLEENRAKENNUKSEN KUVA 

Sirviön (2020) mukaan ”kolmannet Impivaarat” tavoittelevat horisontinvaihdosta, jossa Suomen kulttuurista tilannetta tai historiallisten elämäntapojen ekologisuutta pyritään arvioimaan uudelleen. IC-98:n voi katsoa teoksessaan ilmaisevan ja työstävän Impivaaran merkitysulottuvuutta pois fossiilisen polttoaineen ajan luontoa ja ympäristöä ihmisten tarpeisiin hyödyntäneen maailmansotien jälkeisen jälleenrakennuksen ajan metaforasta kohti ekologista jälleenrakennuksen kuvastoa. Termiä ”ekologinen jälleenrakennus” käyttää itsenäinen tutkimusyksikkö BIOS, jonka mukaan päästöjen ja luonnonvarojen käytön laskeminen kestävälle tasolle edellyttää koko yhteiskunnan aineenvaihdunnan ja infrastruktuurin uudistamista demokraattisesti niin paikallisella kuin maailmanlaajuisellakin tasolla. 

Ruoan, asumisen ja liikenteen tuotannon logistiikan rakenteiden muuttamisen ja eri talouden toimijoiden aktivoinnin lisäksi yksilö- ja yhteisötason käytännöissä pitää tapahtua mittavia muutoksia. ”Sodan jäljiltä merkittävä osa infrastruktuuria oli raunioina, nyt fossiilisten polttoaineiden varaan rakennettu infrastruktuuri, jota ei enää voida käyttää, on kuvaannollisesti raunioina. Nykyinen jälleenrakennus kohdistuu ekologisesti kestävän tuotannon ja kulutuksen rakenteiden ja tapojen kehittämiseen”, kirjoittavat yksikön tutkijat BIOSin verkkosivulla. (BIOS 2019)

Luen Kaisa Hiltusen ja Minna Rainion artikkelia, jossa kerrotaan tutkimushankkeesta Taide, ekologia ja ihmisen monimuotoinen luontosuhde. Se kartoittaa kolmen ympäristökriisiä ja luonnon suhdetta käsittelevän elokuvan vastaanottoa. Eräs teoksista, Patrik Söderlundin Valtakunnat herätti ristiriitaisia reaktioita ihmisprotagonistien puuttumisellaan ja inhimillisen kulttuurin oletettavasti itse aiheuttaneen tuhon kuvauksellaan. IC-98:n aikaisemmassa tuotannossa inhimillinen kulttuuri ja sen kuvitelmat on usein esitetty osana materiaalisajallisia kokonaisuuksia, joissa ihmisperspektiivin etuoikeutetusta näkökulmasta on luovuttu. Ihmisten pyrkimykset sulautuvat elämän yleisiin prosseihin sivilisaatioiden tuhoutuessa, kadotessa ja vaihtuessa uusiin tai muokkautuneen maiseman jäädessä rauhaan ihmisten rakennelmilta.

Uudessa teoksessa alussa nähtyjen talviyönä pakenevien veljesten tuskantäyteinen juoksu vertautuu kuitenkin teoksen lopussa onnistuneen sivilisaatiokäänteen jälkeen metsässä iloisena juokseviin ja leikkiviin tyttöihin. Kääntymisen valtakulttuurisempaa kerrontaa kohti voi ymmärtää juuri sellaiseksi helposti lähestyttävämmäksi ja positiivisemmaksi ratkaisuksi, jollaista tutkimuksen yleisöpalautteessa erilaisten dystopioiden vastapainoksi toivottiin.

Kuvien kääntyessä kohti valtavirtaa ne alkavat muistuttaa mainoselokuvien positiivisiin viesteihin pyrkivien tietoiskujen estetiikkaa. Vertauskohtana on esimerkiksi ruotsalaisen elektronisen musiikin tekijän ja DJ:n Eric Prytzin Pink Floydin Another Brick on the Wall -kappaleen (1979) elektronisesta versiosta Proper Educationin (2006) tehty musiikkivideo, jossa lapset keskeyttävät koulunkäynnin ja hiipivät ihmisten asuntoihin tekemään erilaisia energiansäästötoimenpiteitä. Planeetan pelastamiseen ei tarvita (aikuisten antamaa) koulutusta vaan parkouria ja ympäristötoimia, tietoiskun ja musiikkivideon yhdistelmä julistaa. IC-98:n teoksessa tulevaisuuden sukupolven lasten riemukas kirmaaminen metsään nähdään metsän keskeltä katselevan olennon silmän heijastuksessa. Toivottavasti kyseessä on hevonen eikä avantgarden konformoitumista valtavirtaan hyväksyen katsova peikko.

###

TESTIFILMI TUOTTAJANA

IC-98:n Ateneumissa esillä ollut teos on liikkuvan kuvan taiteilijoiden perustaman tuotantoyhtiö Testifilmin uusin elokuva. Testifilmin tuottamissa teoksissa tulevat esiin taiteilijoiden elokuvan materiaalinen, teknologinen ja ilmaisullinen erityisyys, sekä erityisesti filmipohjaisen kokeellisen tekemisen monet muodot digitaalisissa toimintaympäristöissä. Taiteilijoiden liikkuvan kuvan tuotantostrategioiden luominen Suomessa juontaa viime vuosituhannen puolivälin jälkeen Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran tekemistä filmituotannollisista ratkaisuista Marikki Hakolan ja Kimmo Koskelan videotaiteen tuotantoyhtiöiden perustamiseen 1980- ja 1990-luvuilla. 1990-luvun alussa perustettu Ilppo Pohjolan ja Eija-Liisa Ahtilan Kristallisilmä harjoitti filmipohjaisissa tuotannoissaan jo videotaiteen piirissä harjoitettavaa usean esityspaikan strategiaa:  areenoina olivat valkokankaan ja festivaalilevityksen lisäksi galleria, museo ja televisio (Yle) . Taiteilijoiden liikkuvan kuvan strategiat ovat kuitenkin moninaisia eikä kaikilla taiteilijoilla ole omia tuotantoyhtiöitä. 

Testifilmin ensimmäiset tuotannot olivat korostetun filmipohjaisia, tekijöinään Mika Taanila ja Sami van Ingen, kaksi keskeistä analogisen filmin parissa työskennellyttä suomalaistekijää. Ensimmäinen Testifilmin tuottama teos oli Taanilan kamerattoman kuvan, Harry Salmenniemen tekstin ja Mika Vainion äänet yhdenvertaisina valkokankaalle tuonut, fiktiivisen lentokonematkustajan ajatuksiin ja havaintoon pureutunut tekstielokuva Mannerlaatta (2016). Sitä seurasi Sami van Ingenin Polte (2018), jossa lähtökohtana on Ranskan Elokuva-arkistosta löytynyt lähes tuhoutunut nitraattifilmimateriaali Teuvo Tulion elokuvasta Silja, nuorena nukkunut (1937). Digitaalisen editointiohjelman yrittäessä tulkita sitä, mitä osittain hajonneen materiaalin kuvissa tapahtuu, filmin pinnalla ja erityisesti siinä esiintyvien ihmisten figuureissa alkaa tapahtua hajoavaa mikroliikehdintää. 

Testifilmi on tuottanut myös IC98-kaksikon toisen taiteilijajäsenen Patrik Söderlundin lyhytelokuvan Valtakunnat (2018). Se kuvasi ihmisen tuhoaman maapallon näkökulmasta tehtyä aikamatkaa läpi evoluution, geologisten aikakausien ja eri eliöiden valtakuntien. Taanilan ”Epäonnistunut tyhjyys” -teossarja tutkiskelee kiinnostavasti lämpökameran avulla todellisuuden näkymättömiä materiaalisia piirteitä. Taanilan ja van Ingenin elokuva Monica in the South Seas (2023) kertoi dokumenttielokuvan pioneerin Robert Flahertyn jälkeläisen projektista ääniraidan luomiseksi Flahertyn Moanaan (2026) kuvauspaikkojen yhteisöjen avulla vuosikymmeniä alkuperäisen teoksen valmistumista myöhemmin. Myös IC98:n kuvaajan ja Testifilmin perustajajäsenen Jussi Eerolan omat lyhytelokuvat Blue Honda Civic (2020) ja Grasshopper (2023) kuuluvat Testifilmin tuottamiin elokuviin. Eerolan ammattitaitoinen kuvaus- ja leikkausjälki näkyy voimakkaana myös Impivaara – Uusi Maailma -teoksen kuvallisessa ilmaisussa, kuten monessa muussakin suomalaisten taiteilijoiden liikkuvan kuvan teoksessa 1990-luvun lopulta lähtien aina tähän päivään asti.##

Lähteet

 Riitta Eronen: ”Suden hetkestä Janten lakiin”, Kieli-ikkuna, Helsingin Sanomat 1996 ([https://www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/kieli-ikkuna_%281996_2010%29/suden_hetkesta_janten_lakiin, linkki tarkistettu 16.5.2024].

Heikki Sirviö: ”Impivaara vapauden ja vastarinnan kuvitteellisena tilana”, Teoksessa Kalevalaseuran Vuosikirja, Vuosikerta 99, Nro 1, sivut 167–183, 2020. [https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/1eac9601-e01f-4713-b901-a23e6cd27652/content, linkki tarkistettu 16.5.2024])

Matti Hyvärinen: ”Seitsemän veljeksen pidätelty kansakunta”. Kulttuurintutkimus 21:2, 5–20, 2004.

Jameson, Fredric 2008 [1979]. Fables of aggression. Wyndham Lewis, the Modernist as Fascist. London, Verso.

Tere Vadén: ”Kolmas Impivaara eli kirjallisuuden ja filosofian välinen kuilu”. Teoksessa Kirjallisuus ja filosofia, toim. Antti Salminen, Jukka Mikkonen & Joose Järvenkylä. SKS 2012).

Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: ”Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin”, Lähikuva 35 (1–2), 2022, 109–120, [https://doi.org/10.23994/lk.116482, linkki tarkistettu 14.5.2024].

BIOS: Ekologinen jälleenrakennus, 2019 [https://eko.bios.fi/, linkki tarkistettu 15.5.2024]). 

BIOSin Tero Toivasen, Paavo Järvensivun ja Ville Lähteen artikkeli ”Ekologisen jälleenrakennuksen haaste” (kirjassa Talouskuri tuli Suomeen, toim. Janne Autto, Vastapaino, 2023, 117–144) sai ansaitusti juuri Koneen säätiön jakaman Vuoden Tiedekynä -palkinnon, minkä johdosta artikkeli on vapaasti luettavissa säätiön sivuilla [https://koneensaatio.fi/wp-content/uploads/2024/05/Toivanenal_ekologisen-jalleenrakennuksen-haaste-.pdf, linkki tarkistettu 16.5.2024].