Miikka Lahinen
Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze (1925–1995) kirjoittaa kirjallisuuden kysymyksiin fokusoivassa teoksessa Kriittisiä ja kliinisiä esseitä (1993, suom. 2007) änkyttämään laitetusta kielestä. Esseessä ”Hän änkytti” Deleuze (mt, 167–176) hahmottelee ajatusta änkyttävästä kielestä niin kutsuttuna poeettisena puhuntana, kieleen kokonaisuutena kohdistuvana kaunokirjallisena operaationa. Deleuzen ajattelussa poeettinen änkyttäminen viittaa kirjallisuuden kykyyn puskea koko kieli, kielijärjestelmä, kohti ulkorajaansa. Merkittävää kirjallisuutta ei Deleuzen mukaan määritä niinkään esimerkiksi hyvin tai kauniisti sanomisen ideaali, kuin suurten kirjailijoiden kyky saada itse kieli änkyttämään. Sijoiltaan kaunokirjallisesti nyrjäytetty kieli ylittää näin yksittäisen puhunnan tason ja paljastaa samalla koko kielijärjestelmän perustavanlaatuisen epätasapainon. Tarkastelen tässä artikkelissa Deleuzen ajatusta poeettisesta änkyttämisestä erittelemällä yhtä suomalaisesta nykyrunoudesta poimittua esimerkkiä, Stina Saaren esikoisteokseen Ä nim ling (2018)sisältyvää tekstikatkelmaa.
Deleuzen ajattelussa änkyttämisellä eli poeettisella puhunnalla on voima ylittää perinteinen kielitieteellinen dikotomia, jossa yksittäinen puhunta (parole) heijastelee homogeeniseksi ja tasapainoiseksi ymmärretyn kielijärjestelmän (langue) sääntöjä ja lainalaisuuksia. Deleuzen mukaan kielijärjestelmä ei ole tasapainoinen ja staattinen, vaan pikemmin jatkuvien muutosten määrittämä systeemi, ja juuri änkyttämään saatettu kieli kiinnittää huomion kieltä järjestelmätasolla läpäisevään haarautumis(t)en ja variaatio(ide)n liikkeeseen.
Poeettisessa änkyttämisessä ei ole kyse puheen mukailemisesta tai esittämisestä, päinvastoin: Deleuze ajattelee kirjoituksessaan, että änkyttäminen poeettisena puhuntana, kielijärjestelmän rajoja koettelevana ilmaisuna, ylittää puheen ja puhujan kaltaiset konstruktiot. Kielen änkytys ei toisin sanoen ole tekstissä manifestoituvan subjektin puhevian merkki, vaan ennemmin tila, jossa ”kirjailija muuttuu änkyttäjäksi kielessä”.
Poeettisessa puhunnassa itse kieli ”alkaa väristä tai änkyttää” ja ”vapisee kaikilla jäsenillään”. Kielen änkyttämään laittaminen on Deleuzen termein sanomalla tekemistä: sen sijaan, että (esimerkiksi) änkyttäminen ilmaistaisiin tekstissä pelkällä ulkoisella viittauksella – kuten ilmauksella ”hän änkytti” – poeettinen änkyttäminen toteutuu tekstin muotokielessä konkretisoituvana, sanojen läpi säteilevänä ”tunnelmallisena ominaisuutena”. (Deleuze 1993/2007, 167–169.)
Deleuzen mukaan ”[S]uuri kirjailija on vieras omassa kielessään: hän ei sekoita toista kieltä omaansa, vaan vuolee omastaan vieraan kielen, jota ei ole ennalta ollut olemassa.” Tällainen vieras, uusi kieli ei ole mitään kielen ulkopuolista: vieraan kielen vuoleminen on kielen jakautuvaa muuntelua, jatkuvien kielellisten risteymien ja epävakaiden tilojen luomista ja osoittamista. ”Luova änkyttäminen saa kielen kasvamaan keskeltä kuin ruohon”; Deleuzen ajattelussa suuri kirjailija saa kielen itsensä ”huutamaan, änkyttämään, sopertamaan ja mumisemaan” tavalla, joka saattaa kielen ”buumiin” eli lähelle romahdusta. Avainsana tässä on ”lähelle”: änkyttävä kieli osoittaa kielen ulkorajan ja on kielen ulkoraja, mutta ei kielen ulkopuolella. Toisin sanoen poeettinen änkytys saa koko kielen jännittymään, ja tämä jännite kielessä piirtää näkyville kielen ulkorajan. (Deleuze 1993/2007, 170–175.)
Itse suhteutan ajatukseen kielen ulkorajasta siihen, mitä Deleuze on niin yksin kuin yhdessä filosofitoverinsa Félix Guattarin (1930–1992) kanssa kirjoittanut ei-merkityksellistävyyden (engl. ”asignification”) käsitteestä – unohtamatta tässä yhteydessä myöskään Guattarin omaa soolotuotantoa. Merkityksellistäviin (merkki)järjestelmiin, kuten kieleen tai vaikkapa kuvataiteeseen, sisältyy aina myös merkitsijän logiikkaa pakenevia ei-merkityksellistäviä piirteitä. (Deleuze & Guattari 1980/2005, esim. 10–11, 68, 186–187; Deleuze 1981/2003, 5; Guattari 1992/2010, 54; ks. myös Laihinen 2021, 176–179.) Ajattelen – tai kenties oikeammin oletan – että kielen ulkorajan osoittava änkyttämään laittaminen tarkoittaa sangen suurella todennäköisyydellä myös kielen ei-merkityksellistävien piirteiden lisääntymistä.
San(om)attomuuden myk(k)iö
Runoilija Stina Saaren esikoisteoksessa Ä nim ling (2018) tekstin änkyttäminen, sopertaminen, huutaminen ja mumiseminen säteilevät sanoissa tavalla, joka kyseenalaistaa ajatuksen kirjoitetusta kielestä yksinomaan sanojen merkitysten välittämiselle pyhitettynä kanavana. Samalla Saaren runojen kieltä hajauttava kokeellinen ilmaisu niveltyy erottamattomasti siihen, mistä teoksessa on aiheen tasolla kyse. Vuoden 2019 Tanssiva karhu -runopalkinnolla huomioidun runokokoelman kokeileva ilmaisu kytkettiin teoksen vastaanotossa sangen yksituumaisesti seksuaalisen väkivallan ja sen psykologisten vaikutusten sanallistamisen raameihin (ks. Rantama 2018; Laihinen 2019; Lelkes 2019; Mäkeläinen 2019; Sevon 2019). Ajatus psykologisia ilmiöitä kielellistävästä, sanojen muodon tasolle ulottuvasta poeettisesta puhunnasta toteutuu havainnollisella tavalla jo teoksen otsikossa. Ilmauksessa ”Ä nim ling” takaperoisesti kirjoitettu subjektin merkki (”Ä nim” – min Ä) yhdistyy summittaisen sananmuunnoksen eli kääntösanan välityksellä ruotsinkieliseen, yhtäältä liimaamista, toisaalta liitoksistaan repeämistä tarkoittavaan verbiin (”nim ling” – limning).
Minää repivä ja uudelleen kasaan liimaileva juonne toteutuu kokoelmassa monin paikoin puhetta mukailevaan ilmaisuun kiinnittyvänä huudahteluna. Deleuzelaisen poeettisen änkyttämisen näkökulmasta kiinnostavampia ovat kuitenkin ne Saaren teoksen katkelmat, joissa kielen yhteys puheen esittämisen rekisteriin katkeaa. Runoilmaisu tunkeutuu kohti sellaista kielellistä aluetta, jolla sanat alkavat irrota paitsi puheesta, myös merkityksistä, kuten tapahtuu yhdessä teoksen runosta poimitussa katkelmassa:
(Stina Saari: Ä nim ling, 18–19.)
Aukeaman keskikohdan yli ulottuvassa tekstijaksossa oikeanpuoleiselle sivulle taitetut pronominit sekä nimi- ja laatusanat (se, sut, etsii, silmät, ihanat, kaunis) yhdistyvät vasemman sivun jäsentymättömänä – sanattomana – näyttäytyvään kirjainsotkuun. Semanttisesti tunnistettavilta osin teksti vaikuttaa käsittelevän näköhavainnon ja tästä havainnosta kumpuavan (mahdollisesti) romanttisen kiinnostuksen sanallistamista (”kaunisjos sut saisijotenkin”).
Yksi mahdollinen tapa suhtautua aukeaman keskikohdan kahtia jaettuihin kirjoituskenttiin on hahmottaa tekstin oikean sivun ymmärrettävämmät kirjainjonot ikään kuin vasemmanpuoleisen sivun kirjaisotkusta vähitellen kehkeytyvänä semanttisena aineksena. Tekstijakson ylimmällä rivillä kirjaimet esimerkiksi tuntuvat (tai kenties oikeammin näyttävät) muodostavan näköhavaintoon liittyvän sanan ”mykiö” siten, että sana alkaa aukeaman vasemman sivun sanoiksi järjestymättömällä alueella ja saa tunnistettavan sanahahmon vasta aukeaman oikeanpuoleiselle sivulle siirryttäessä.
Aukeaman keskellä kahdentuva k-kirjain (so. ”myk_ kiö”) alkaa kuitenkin häiritä ajatusta Saaren kirjoituksesta ensisijaisesti tai yksinomaan näköhavainnon sanallistamiseen liittyvänä ilmaisuna. K-kirjaimen ensi katsomalla semanttisesti merkityksetön kahdentuminen ja myk(k)iö-sanan tavujen väliin avautuva aukeaman keskikohdan kuilu synnyttävät yhdessä vaikutelman mykiö-sanan kielelliseen tuottamiseen liittyvästä ongelmasta. Kuilu ja sen kahta puolta toistuva k-kirjain katkaisevat kirjoituksen virtauksen – aivan kuten änkyttävä puhe kamppailee etenemisestään paikalleen jännittyneessä äänteellisessä kentässä. Samalla myös sanaan vasemmassa reunassa niveltyvä ylimääräinen m-kirjain (”mmyk”) saa ilmaisullisen tarkoitteen: kirjoitus änkyttää, ei saa sanojaan sanotuksi, ja kirjainjonon alussa kahdentuva m-kirjain alleviivaa entisestään kielen tuottamiseen liittyvien ponnistelujen vaikutelmaa.
Tässä yhteydessä kirjoituksen änkytysfunktion tuottama uudissana ”(m)mykkiö” saa näköhavainnon sanallistamiseen liittyvään mykiö-sanaan verrattuna autonomisen semanttisen merkityksen. Mykkiö alkaa mieltyä oman sanallisen hahmotukseni perusteella mykkyydestä, kielen tuottamiseen liittyvästä häiriöstä, johdetuksi uudenlaiseksi kielelliseksi ilmenemismuodoksi (mykkä – mykkiö; vrt. esim. elämä – eliö). Saaren tekstin san(om)attomuuden rajalla tasapainoileva ilmaisu tihenee toisin sanoen mykkiöksi, hetkelliseksi tukokseksi kirjoituksen sanoja tuottavassa virtauksessa.
Sanojen tuotantoa häiritsevän katkoksen roolia alleviivaa lisäksi mykkiö-sanan toistuminen peräti neljästi sangen tiiviin tekstijakson alueella. Tekstin vasemman sivun ylimmän rivin kirjainjono ”mmyk” muodostaa mykkiö-sanan paitsi yhdistymällä saman tekstirivin oikeanpuoleiseen palstaan (”kiö etsii”), myös liittymällä diagonaalisesti alaspäin tekstin keskimmäisen rivin merkkijonoon ”kiöetsiihanat”. Samoin tekstin alimman rivin vasemmanpuoleisen palstan päättävä jono ”myk” kytkeytyy diagonaalisesti ylöspäin niin tekstin keski- kuin ylärivin ”kiö”-tavuihin. Näin hahmotettuna runon tekstikentän ilmaisullinen fokus kääntyy näköhavainnon sanallistamisen alueelta kohti kielen rajojen koettelua. Mykkiöiden muodostamat kielelliset tukokset estävät sanojen ja merkitysten virtauksen ja tuottavat änkyttävää, epätasaisesti ponnistellen eteenpäin nytkähtelevää kirjaintekstuuria.
Änkyttämistä ilman puhetta
Deleuze (1993/2007, 171) viittaa luovaa änkyttämistä käsittelevässä esseessään romanialaiseen surrealistiin Gherasim Lucaan (1913–1994), joka tekee runo(ude)ssaan ”änkytyksestä kielen affektin eikä puhehäiriön”. Änkyttävässä kielessä ei Deleuzen mukaan olekaan kyse enää kielen puhujan affektiosta, vaan kielestä itsestään affektiivisena ja intensiivisenä alueena. Änkytys poeettisena puhuntana ”keksii itse sanat, joihin se vaikuttaa; nämä sanat eivät esiinny itsenäisesti ilman änkytystä, joka valikoi ja sitoo ne itseensä” (mt. 167). Ä nim lingistä poimitussa tekstiesimerkissä sekä sanamuodostelmat ”kiöetsiihanat”, ”silmätihanat”, ”kaunisjos” ja ”saisijotenkin” että tekstin vasemman palstan sanaton kirjainmumina ja -tärinä mieltyvät kauttaaltaan poeettisen änkytyksen valikoimaksi, sitomaksi ja läpäisemäksi kirjoitukseksi.
Merkillepantavaa on myös se, millaiset sanat Saaren runossa paikantuvat änkytyksen ulkopuolelle. Pronominien ”se” ja ”sut” ohella teonsanat ”etsii” ja ”täyttää” saavat tekstissä konventionaaliset, änkytyksen vaikutuksesta vapaat ilmaisunsa. Verbien tapauksessa ratkaisu tuntuu liittyvän aiemmin esille nostamaani Deleuzen (mt, 168–169) ajatukseen kielijärjestelmän epätasapainosta. Etsiminen ja täyttäminen ilmaisevat molemmat liikettä tai tapahtumista, joka ei kiinnity Saaren tekstissä mihinkään puhuvaan subjektiin. Päinvastoin: molemmat verbit voi lukea tekstissä taajaan toistuvien mykkiöiden, änkyttämisen funktioiden, olemisen tavoiksi (”mmyk kiö etsii”, ”se täyttää”). Puhujaan sitoutumaton verbillinen liike laittaa Saaren tekstissä kielen vapisemaan, altistaa kielijärjestelmän sen rajoja koettelevalle ja tasapainon kyseenalaistavalle ilmaisulliselle vaikutukselle.
Kirjoituksessa esiintyvien pronominien (”se”, ”sut”) tapauksessa huomionarvoista on ennen kaikkea se, mikä jää puuttumaan: tekstikentästä ei löydy yksikön ensimmäistä persoonaa sen koommin minä-sanana, verbimuotona kuin omistusliitteen tasolla. Kirjoituksessa ei näin ollen änkytä lyyrinen minäpuhuja; sen sijaan runon historiallinen subjekti, yksikön ensimmäinen persoona, on liuennut havaitsemattomiin kielen pinnasta ja vienyt mennessään myös rippeet runokielen puheenomaisesta, puhetta mukailevasta tai esittävästä laadusta. (Runon historiallisesta puheenomaisuudesta ks. esim. Viikari 1990; Hökkä 1995; Haapala & Seutu 2013). Ä nim lingin kirjoituksessa ei toisin sanoen ole kyse subjektiivisesta itseilmaisusta, vaan kielen persoonattomasta, tekstin ”se”-pronominissa konkretisoituvasta liikkeestä.
Näkyjen kirjoitusta
Kriittisiä ja kliinisiä esseitä –teoksen avaavassa esseessä ”Kirjallisuus ja elämä” Deleuze toteaa, että kirjallisuus alkaa vasta, kun huomio siirtyy pois yksikön kahdesta ensimmäisestä persoonasta – kun niiden alta tai niissä paljastuu ”kolmas persoona, joka estää meitä sanomasta Minä”. Deleuzen (mt. 17–20) mukaan kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa nimenomaisesti ei ole kyse koetun, tositapahtumiin perustuvan materiaalin taiteellisesta muotoilusta: ”Kirjoittaminen ei ole muistoista, matkoista, rakkauksista, suruajasta, unelmista tai haavekuvista kertomista.” Kirjallisuus paljastaa näennäisten henkilöidensä alta persoonattoman vallan ainutkertaisia ilmenemismuotoja. Kirjallisuuden henkilön yksilöllisten piirteiden tehtävänä on nostaa henkilö kohti näkyä, sepitettyä ulottuvuutta, joka ylittää minuuden kuvittelemisen ja heijastamisen tarkoitteet.
Deleuzen argumentaatio on tässä, noustessaan kohti näkyjä, kirjaimellisesti sangen korkealentoista. Ajatus minuuden ylittämisen ja kohti persoonatonta, sepitettyä ulottuvuutta nousevan näyn suhteesta kuitenkin tarjoaa oivaltavan näkökulman tässä artikkelissa tarkasteltuun Ä nim lingin -teoksen änkyttävään tekstikatkelmaan. Samalla asetelma toimii myös toiseen suuntaan: Saaren ilmaisu tuntuu avaavan konkreettisen, liki kirjallis(uudellis)elle metatasolle kurottavan väylän Deleuzen toisinaan kenties aavistuksen elastiselta tuntuvaan ajatuksenjuoksuun.
Ä nim lingin aukeaman kahta puolta levittäytyvässä tekstikentässä on näet jo yksin sen (tunnistettavien) sanojen tasolla kyse nimenomaan näystä, näkyyn nousemisesta – näköhavainnosta, sen kognitiivisesta prosessoimisesta sekä poeettisesta puhunnasta tapahtumisena, joka järjestää kielen merkitysten sijaan mykkiöiksi ja irrottaa näin näkemisen tapahtumana puhuvan subjektin tasolta, viskaa sen matkaan kohti kielen toiminnallista ulkorajaa.
Saaren tekstissä kehkeytyvää ilmaisutila(nnett)a voikin lukea suhteessa Deleuzen esittämään ajatukseen kaunokirjallisesta näystä eräänlaisena metanäkynä, poeettisen änkyttämisen läpäisemänä prosessina – läpileikkaavana näkökulmana siihen, miten kaunokirjallinen näky syntyy. Kokonaisuutena tekstikenttä hahmottuu näin yhdeksi intensiiviseksi poeettiseksi myk(k)iöksi, runon minän ja laajemmin koko subjektiuden ulottuvuuden hylkääväksi ilmaisulliseksi tihentymäksi. Tekstin toimija ei ole edes yksin lauseopillisen analyysin valossa minkään lajin minäpuhuja, vaan änkyttävä myk(k)iö, etsimisen (”myk kiö etsii”) ja täyttymisen (”se täyttyy”) verbeissä kielen ulkorajoille matkaava liike.
Kirjallisuus:
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix 1980/2005: A Thousand Plateaus. Capitalism & Schizophrenia. Transl. Brian Massumi. 11th printing. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Deleuze, Gilles 1981/2003: Francis Bacon: The Logic of Sensation. Transl. Daniel W. Smith. New York & London: Continuum.
Deleuze, Gilles 1993/2007: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. Suom. Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Helsinki: Tutkijaliitto.
Guattari, Félix 1992/2010: Kaaosmoosi. Suom. Mariaana Fieandt-Jäntti & Heikki Jäntti. Helsinki: Tutkijaliitto.
Haapala, Vesa & Seutu, Katja 2013: Runon puhuja ja puhetilanne. Teoksessa Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Toim. Aino Mäkikalli & Liisa Steinby. Helsinki: SKS, 236–251.
Hökkä, Tuula 1995: Lyyrinen minä – onko häntä, onko sitä, onko sinua? Teoksessa Subjekti. Minä. Itse. Kirjoituksia kielestä, kirjallisuudesta, filosofiasta. Toim. Pirjo Lyytikäinen. Helsinki: SKS, 106–130.
Laihinen, Miikka 2019: Mongerrusta pinkeän kalvon läpi. Tuli & Savu 96 (1/2019).
Laihinen, Miikka 2021: Tapahtuvia runoja. Kielen materiaalisuus ja lukutapahtuman subjektiviteetti 2000-luvun kirjamuodossa julkaistussa kokeellisessa suomalaisessa runoudessa. Sarja B, osa 550. Turku: Turun yliopisto.
Lelkes, Reeka 2.2.2019: Kunnes tytöt sanovat a-aa. Kiiltomato-Lysmasken. https://kiiltomato.net/critic/stina-saari-animling/ [viitattu 15.11.2024]
Mäkeläinen, Niina 12.6.2019: Stina Saaren seksuaalista väkivaltaa kuvaava teos voitti Ylen runopalkinnon. Yleisradio. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/12/stina-saaren-runoissa-seksuaalinen-vakivalta-hajottaa-yhteison-ja-sanat [viitattu 15.11.2024]
Rantama, Vesa 25.10.2018: Stina Saaren esikoisteos on innostavin suomalainen kokeileva runokirja vuosiin. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005876720.html [viitattu 15.11.2024]
Saari, Stina 2018: Ä nim ling. Helsinki: Teos.
Sevon, Aura 2019: Totuuden lyhyt määritelmä. Tuli & Savu. 96 (1/2019).
Viikari, Auli 1990: Lyriikan runousoppia. Teoksessa Runousopin perusteet. Toim. Mervi Kantokorpi, Pirjo Lyytikäinen & Auli Viikari. Helsinki: Helsingin yliopisto.
FAM 
Jätä kommentti