Olli Aarni, Kristian Blomberg, Virpi Vairinen
Kesäkuun 2024 FAM lukukokonaisuus käsittää kolme teosta: äänitaiteilija Olli Aarni äänitti muurahaisten menoa Sipoon korvessa lentokoneen lentäessä samalla yli; runoilija Kristian Blombergin teos menee astetta syvemmälle, metroon, kun taas runoilija Virpi Vairinen avaa muistojensa lelulaatikon. Teosten lähtökohtana ovat Timothy Mortonin vuoden 2016 Dark Ecology teoksen herättämät ajatukset. Teoksia seuraa kunkin tekijän puheenvuoro aiheesta, ekologisesta kriisistä. (toim.)
Olli Aarni
Muurahaisia ja lentokone
Kristian Blomberg
Räjäytyskuva. Paraabeli
– 1 –
Jos se, mitä odotetaan
tulee raiteita –
humina, kirkkaus, kirskunta –
se tulee myös ennalta
*
Kuin nöyryyttävä ja ikuinen
kilpailu
yhä uudestaan
puolittuvaa vastaan
*
Kummallinen määrä jalkoja
on purrut minua
metron pimeässä
ihminen vaikenee
jotta ei houkuttaisi luokseen
*
Tämä keskeytys
ei ole luonnollinen
*
Jeanne d’Arcilta
oikeudessa:
”miltä äänet
joita kuulet
tuoksuvat?”
*
Kun ihmiset
täyttivät vielä mahaansa
ja hikoilivat
pimeys näytti tyyneltä
mutta sen ympärillä oli kuuma
*
Sen akustiikka
liikkuu metallia pitkin ja
edeltää aiheuttajaansa
– 2 –
Nyt olen kuollut
metroon tehdyssä muistissa
aivan kuten väkivalta ei
ei toteutuakseen
*
Toisin sanoen nopeus
jolla olkalaukkujen paino
kosteiden silmämunien salamat
aspiroitu h
h
ja ytimet
*
Kuin hallusinaatioita
kaikki nämä tutkimusaiheet
jotka selittävät
*
Esimerkiksi kipinät kuulostavat tältä:
palaneelta kumilta
ja varmuus
kulkee tunnetun ohitse viiden
kuin tuuli
palavan metsän sijaan –
luhistuvan kiertoratahissin sijaan –
yhtenäisen liikkeen sijaan –
levottomuutta
– 3 –
Raastavaa on kuulua ihmisten joukkoon
saamatta tukea
mutta kuitenkin puristua
*
Jos on riittävästi ihmisiä
on toistoa
eikä ole mitään
mitä turvakameraan
*
Ei vieraita kieliä
vaan puheensorinaa
ja hämärä
rintalihaksen muotoinen
ujuttautuu tietoisuuteen
kuin muinainen noita
*
Huono äänentoistojärjestelmä
viimeistelee palokaasun
ja vaikutelman
*
Juuri ennen –
hetkeä ennen tallennetta –
juuri kun mitään ei tapahdu
uusi paineaalto on pelko
joka laantuu
*
Vaunu on taas lukittu
päämäärän varmuuteen
*
Se on lukittu
kuin janaan kaivertuva
ääretön
*
Uusia ehdotuksia
voidaan taas tehdä
ja lykätä
olemassa olevaa
mutta ei huminaa
Virpi Vairinen
KORALLIPIIRROS
Osana tätä hyperobjektilajiani tapan kaiken aikaa esimerkiksi jotakin niin kaunista kuin koralli (vrt. Morton 2016, 133).
Koralli muistuttaa sanana piirustusohjelmasta nimeltä CorelDraw. Lapsuudessa ohjelman nimi piti sisällään kaiken mahdollisen kuviteltavan, ja vahingot. Luulin, että sen nimi tarkoitti korallipiirtämistä, enkä tiennyt mitä se tarkoitti.
On mahdotonta olla muistoissaan vain lapsi. Nykyisyys tunkeutuu menneisyyteen ja tekee siitä oman menneisyytensä, samoin kuin menneisyys tunkeutuu nykyisyyteen eikä koskaan ole mahdollista olla vain aikuinen.
(RETROSPEKTIIVINEN) MAAILMAN NÄYTTELY (1991)
Nyt olisi hetki aikaa katsoa tulevaisuuteen
ennen kuin se nielaisee sinutkin kokonaisena,
mutta kerään lelut ympärilleni
istun lattialle ja
levitän mekon helmat tasaisesti,
aloitan luettelon:
Oletteko nähneet tällaista kiiltokuvaa
siinä on papukaija
se on luonnottoman pitkä kuva
sillä papukaija on kuvattu
oikosenaan
jalan kärjestä ylimpään sulkaan
ja se on kääntänyt päänsä
kirkkaan punaisena, vihreänä ja sinisenä
mutta koko kiiltokuvan voi kääntää
eikä se enää makaa oikosenaan vaan
seisoo ylväänä
Entä tämä!
Oletko ennen nähnyt miten kimalleliima
katoaa muovailuvahan sisään?
Ensin se on sen pinnalla
mutta ei tarvitse kuin painella vähän
ja liima katoaa muovailuvahan uumeniin
eikä sitä löydy enää koskaan
paitsi huomenna jos sen avaa veitsellä
Aina välillä barbi-nukke haluaa
että otan sen pään irti
se sanoo plop, ja lasken ne vierekkäin lattialle
näin on välillä parempi, hän sanoo ja
kysyy: jos olen minä nytkin,
olenko minä ja pääni
vai minä ja uskomaton kroppani?
Asetan tummanvihreän muovisen savannipuun
posliiniporsaan, sinisen legokukan ja aidanpalan viereen
puu on puu vain kahdelta suunnalta katsottuna
muuten se on litteä ja kaksiulotteinen
eivät ne kuulu yhteen
joku huutaa viereisestä huoneesta
minä sanon että
et sinä mikä kaikki on mahdollista
Tämä on lempikirjani
se on m-a-a-g-i-n-e-n
mutta ensimmäisen kerran jälkeen
se ei tunnu koskaan enää samalta
haluan että se tuntuu
Mutta katso miten minä jaksan roikkua tangossa
lihakseni ovat kuin ninja-turtleseilla
roikun niin kauan että sinua alkaa väsyttää
ja sinä joudut menemään nukkumaan
ja minä vain roikun
ja aurinkokin on jo laskenut
eikä minun tule ollenkaan kylmä
tai minä tulen nyt pois eikä puhuta tästä enää ikinä.
Ja kun klikkaa niin kaikki vaihtaa väriä
sininen punainen keltainen vihreä ruskea kirkkaansininen valkoinen tylsä
beige oranssi pinkki vaaleankeltainen musta ruskea harmaa tylsää sininen vihreä
tummanpunainen en tiedä tätä väriä mutta tämän värinen
HELLÄ MUISTUTUS OHIMENNESSÄ (1980/2007)
Stanley Fish: Is There A Text In This Class? The Authority of Interpretive Communities (Harvard University Press, 1980)
Stanley Fish on yksi Amerikan innostavimmista kirjallisuusteoreetikoista. Tässä kirjassa hän uudelleentarkastelee perusteellisesti joitakin kritiikin perusnäkemyksiä. Hänen kirjansa menee suoraan modernin tulkintakeskustelun ytimeen, purkaa lukuisia harhaanjohtavia käsityksiä ja esittää merkittävän ehdotuksen uudenlaiseksi tavaksi lukea.
Fish aloittaa tutkimalla lukijan ja tekstin välistä suhdetta. Hän ui formalistista virtaa vastaan väittäen ettei teksti itsessään olekaan kirjallisen kokemuksen itsestäänselvä, neutraali ja muuttumaton osa. Puolustaessaan lukijan oikeutta tulkita ja itse asiassa luoda kirjallista teosta, hän välttää taitavasti vanhan subjektiivisuuden ansan. Hänen mukaansa väite, jonka mukaan jokainen lukija osallistuu olennaisesti runon tai romaanin tekemiseen, ei ole kehotus villiin subjektiivisuuteen tai keskenään kilpailevien tulkintojen loputtomaan lisääntymiseen. Lukijat eivät lähesty kirjallista teosta vain erillisinä yksilöinä vaan osana monilukuista lukijayhteisöä. Totta tosiaan, hän kirjoittaa, kirjallista kokemusta ei luo yksin teksti tai lukija, vaan lukijayhteisö.
Kirja rakentaa aiemman päälle ja käy vuoropuhelua. Kala paljastaa aina työnsä evolutionaarisen puolen – tavan, jolla hän on ottanut uusia asentoja, muuttanut niitä ja sitten siirtynyt eteenpäin. Esitellessään teoriaansa Fish pikemminkin ottaa mukaan kuin sulkee pois muiden kriitikkojen ajattelun ja osoittaa, miten usein he ovat oikeastaan samaa mieltä, vaikka aluksi saattaisi vaikuttaa siltä, että he ovat mitä värikkäimmissä erimielisyyksissä. Kiinnostava, selkeä, provosoiva, tämä kirja löytää heti paikkansa modernin kirjallisuuskritiikin uraauurtavien teosten joukossa.
KUTSU (2024)
In the warm waters surrounding the coral reef you have at times surprising fish swimming by.
Noin 550 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät ensimmäiset korallieläimet. Hyvin pitkän ajanjakson kuluessa tämä eläinryhmä ei ole juuri lainkaan kehittynyt.
Ensimmäisen kerran vuonna 1989 julkaistu CorelDRAW on päässyt jo kahdenteenkymmenenteenviidenteen versioonsa, jossa siihen on lisätty uusi maalaustyökalu.
Otin tavaksi ”olla kaupungissa kuten luonnossa ollaan”, vaikka ajatus perustuikin väärinymmärrykseen ystäväni sanoista.
Olen melko varma, että metsästäjä-keräilijää edelsi metsästäjä-keräilijyyttä suunnitellut laji.
We’d be back in the beach in no time.
LÄHTEET
- Morton, Timothy (2016) Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence (Columbia University Press)
- Fishin alkuperäinen teksti: https://www.hup.harvard.edu/books/9780674467262
Nämä teokset ovat syntyneet erillisinä mutta yhteisten keskustelujen kannattelemina. Viikottaisten epäuskollisten lukupiiritapaamisten aiheena oli ensin aiemman sivuston tekstin pohjalta Timothy Mortonin Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence -kirja, mutta vähitellen yhä enemmän sen herättämät ajatukset eikä enää alkuperäinen teos.
Entropia voi viitata moneen asiaan, teoriassa ja käytännössä. James Suzmanin teoksesta Work – A History of How We Spend Our Time (Bloomsbury, 2020) rakentuu näkemys työstä eräänlaisena entropian torjumisena ja tietyn pisteen jälkeen ylimääräisen energian kuluttamisena, paitsi johonkin myös mihin tahansa. Työ hoardaa lisää työtä ja perustelee itsensä lisätyöllä. Entropia voi myös kuvata todellisesta tai kuvitteellisesta alkupisteestä, fyysisestä, ajatuksellisesta, emotionaalisesta, hajaantumista.
Toisaalta entropia on fysikaalinen suure, josta voi kätevästi tarkistaa ajan kulkusuunnan. Ajan edetessä epäjärjestyksen määrä kasvaa. Ihmisen osa on yhtäältä kamppailla entropiaa vastaan siivoamalla, huoltamalla, korjaamalla ja luomalla aikaa kestäviä, elämistä helpottavia rakenteita, kun taas toisaalta ihmisen työ edistää entropiaa esimerkiksi siten, että maan uumenista tongitaan valtavalla vaivalla kuparin, litiumin, kvartsin ja germaniumin murusia lähes kaikkien taskussa kulkeviin älylaitteisiin. Jos jonkin voi katsoa erottavan ihmistä muusta luonnosta, kilvoittelu ajassa kasvavan epäjärjestyksen kanssa vetää meidät takaisin osaksi kaikkea muuta olevaa. Entropia voi ehdottaa meille, että kaivokset kuuluvat luontoon.
Koska teorian, tutkimuksen ja taiteen välinen suhde on lähes aina jollain lailla jännitteinen, oli kiinnostavaa lähestyä aihetta pohtien samalla sitä, millainen suhde teorialla ja taiteella voi olla. Mitä käsitelähtöinen työskentely tarkoittaa? Voiko teoriasta kieltäytyä? Missä kohtaa se ruokkii taiteellista tekemistä ja missä vaiheessa haittaa, etenkin kun kyse on tekijöistä, jotka ovat saaneet koulutuksensa taiteen- tai kielentutkimuksen aloilla? Voiko teoriaa vilkaista nopeasti ja palata siihen, kun tarvitsee kirjallisia välineitä teoksensa selittämiseen? Voiko sen muuntaa aivan eri asentoon tai kohdella itse asiassa teoriaa kuin taideteosta, joka inspiroi? Miten akateemisen ja taiteellisen työn aikajänteet ja työskentelyn rytmi eroavat toisistaan? Voiko paradigmaa tavoitteleva keskustelu, kuten “Suomen kokeellinen runous”, häiritä taidetta ja tekijöitä, jota se pyrkii käsittelemään? Onko se ikään kuin arkeologiaa nykyhetkessä, katalogisoivaa ja kohteensa tuhoavaa. Maata ei saa enää takaisin. Shh. Mitä vastaanotto on? Lukemiseen on mahdollista laittaa syöttejä/syötteitä, joiden vastaanottoon ei ole vielä vakiintuneita tapoja – ja ehkä kokeellisuus liittyy siihenkin, että siitä puuttuu vielä jälkikirjoitus.
Virpi:
Halusin tutkia, vaikka en pidä sanasta tutkia tässä yhteydessä koska ei tämä ole tutkimusta vaan kirjoittamista, että mitä voisi tarkoittaa resilienssin sekä huumorin ja keveyden tuominen perussävyltään synkkään aiheeseen, jossa helposti putoaa toivottomuuden rotkoon. Ympäristökatastrofi on katastrofi, kääntelee sitä miten tahansa. Onko edes aiheen vakavuutta kunnioittavaa tuoda siihen tällaisia sävyjä?
Sosiaalinen elämä rakentuu usein tilapäisistä tai pitkäaikaisemmista, joskus hyvinkin huomaamattomista rooleista. Joidenkin rooli on keventää tunnelmaa, jotta muut (ja itse) jaksavat jatkaa. Onko mahdollista tehdä runoutta, jonka sävyn tarkoitus ei ole tullakaan luetuksi yksin tai erillisenä, vaan nimenomaan suhteessa muihin? Että se ei ole itsensä itsekseen. Tässä formaatissa sitä oli mahdollista kokeilla ilman väärinymmärryksen vaaraa. Sinä saat olla vakava, minä lupaan keventää tunnelmaa, vaikkei kukaan edes pyydä. Tämä ei ole ainoa ehdotus, joka minulla on maailmantilaan liittyen, mutta tuon mielelläni tämän pöytään näillä kutsuilla.
Seuraava askel on ympäristökatastrofia käsittelevä stand-up. Oletteko koskaan yrittäneet – –
Huumori voi olla defenssi. En tiedä montaa suurempaa uhkaa, jota vastaan suojautua kypsin ja epäkypsin keinoin kuin tulevaisuuden skenaariot, jotka Mortoninkin kirjassa ovat esillä.
Morton käsitteli lelunäkökulmaa, sitä miten politiikassa ja insinööriydessä voisi hyödyntää leikkisyyttä ja välineellisyyden sijaan lelullisuutta. Hän käsitteli myös yleisesti ajatusta siitä, että ehkä vakavana aikuisena oleminen ei olekaan paras vaihtoehto planeetalle. (141–144) Pimeän ekologian ajatuskokonaisuuteen sisältyi myös ajallisia luuppeja, sisäkkäisiä toistensa kanssa vuorovaikuttavia aikakausia ja ajatusmalleja. Ja useaan kertaan kirjan mittaan toistuva paradoksilta tuntuvat tilannekuva: miten minä auton käynnistämällä ajan maailmaa tuhoon, vaikka käden ele itsessään on lähes merkityksetön maapallon mittakaavassa.
Nämä muodostuivat jälkikäteen selitykseksi lapsiroolirunolle, jonka kirjoitin heti kun ehdotus tästä projektista tuli, ennen kuin olin edes lukenut Mortonin kirjaa. Runossa on idealisoimista karttava näkökulma siihen, miten lapsi on lelujen kanssa, ehkä vähän häiriintynytkin, vaikka luultavasti hyvin monet lapset kohtelevat lelujaan silloin tällöin hiukan kaltoin. Esineiden ja toimintojen ”epätarkoituksenmukainen käyttö” voi kuitenkin toisinaan avata ajatuksia myös positiiviselle ja rakentavalle ”väärintekemiselle” eli toisin tekemiselle, mihin Mortonin leluajatuskin viittaa. Epämääräinen sekoilu ja uteliaisuudesta touhuaminen voi olla joskus hyvä vaihtoehto funktionaaliselta vaikuttavalle, normien mukaiselle vahingontekemiselle.
Hoivaan, jonka lapsen läsnäolo tekstissäkin aina aktivoi, liittyy paljon resilienssin ja sosiaalisen kudoksen kannalta tärkeitä asioita. Hoivavuoroja voi kierrättää aikuisten kesken, meissä kaikissa on monia puolia.
Teknisesti kiinnosti myös kuinka paljon verkostoja, rihmoja ja synapsien välisiä yhteyksiä tekstikokonaisuuteen voi rakentaa niin, että siinä on edelleen tilaa sille itselleen.
Lapsi on usein tulevaisuuden symboli. Yhteisissä keskusteluissa puhuimme myös siitä, että jos lapsi on yhtälailla viattomuuden symboli kuin luontokin, mitä luonnon tuhoutuminen tarkoittaa tälle ja mitä tarkoittaa, jos lapsettomuus lisääntyy ja tulevaisuuden symbolisuus täytyykin mieltää jollain muulla tavalla kuin automaattisesti jälkikasvun myötä. Vai pitääkö ihminen kiinni samoista symboleistaan vaikka ne käyvät yhä raskaammiksi?
Kristian:
Mortonin teoksessa oli kiehtovina yksityiskohtina erilaisia yhdyskäytäviä outouteen, jonka hän paikantaa kokemukseen kausaliteettien häiriintymisestä. Samaan voi lukea hänen ajatuksensa merkityksestä (sense) jonain, jonka välttämättömänä varjona paisuu hölynpöly (nonsense). Niiden intensiteetti kasvaa keskinäisessä suhteessa, mutta hölynpölyn vaara on merkityksen kannalta miltei suhteeton.
Avantgarderunouden voi ajatella varjoaineen kokeellisena lisäämisenä. Tarkoituksena on löytää jännite, jossa entropian ja kausaliteetin jännevälissä alkaa tapahtua kauniita ja ennakoimattomia asioita. Kielen oman materiaalisuuden lisäksi (”kieli on harmaanhohtavaa”) tämän välineenä toimii epäsymmetriset yksityiskohdat, rajaukset ja siirtymät, joiden myötä asiat tihkuvat, vuotavat ja ylimääräytyvät, virtaukseen ilmestyy akanvirtoja. Morton esittää tällaisesta dynamiikasta, että siihen vääjäämättä liittyvä mittakaavojen muuntuminen tuottaa myös jotain ymmärtämisen alkuperäisiin malleihin sovittumatonta. Aina kunnes skaalan kasvaessa koittaa ”Global weirding”.
2000-luvulla luonto ja luonnontieteet ovat alkaneet muistuttaa tekoälyn hourailua. Ei ole niin outoa kielellistä muotoilua tai tieteellistä hypoteesia etteikö luonto lisäisi siihen jotain. Jos kuvioon lisätään ekologinen huoli ja etiikka, ei ole mitenkään yllättävää että taide hakeutuu juuri sinne missä yhteyttäminen on kvanttimekaaninen tapahtuma tai bakteerit ohjailevat ajatuksiamme.
Tätä vasten toistuu vaikutelma, että ihmeen asemassa pitkään ollut kaupunkitila on syrjäytetty paikaltaan avantgarden topoksena. Hieman surullisesti se onkin ajautunut – paremman sanan puutteessa – kolumnistisen otteen piiriin.
Myös oma muistirakenteeni on näitä täynnään. Kerran esimerkiksi todistin, kuinka mies riisuutui räntäsateessa ja käveli määrätietoisin askelin Jyväskylän Kauppakatua. Arvatenkin kyseessä oli vedonlyönti. Alastomuuden sijaan huomionarvoista oli kuitenkin se, että käytännössä jokainen kaupungilla asioitaan hoitanut yritti olla kuin ei huomaisi mitään. Kuka jatkoi keskustelua, kuka odottamistaan, kuka puolta minuuttiaan vastaantulijan äkisti vaikeaksi käyneessä roolissa. Koirien kohdalla oli toisin. Käytännössä jokainen reagoi tilanteen vierauteen purkamalla hämmennystään, jopa pelkoaan, haukkumalla ja ärisemällä poikkeuksellinen vimmaisesti.
Tällaisissa sattumuksissa on pidemmän päälle sama ongelma kuin taiteessa laajemminkin. Se että nähdään jotain ei vielä tarkoita että on havainnut jotain. Että on tunnistanut jotain muuta kuin sattumuksen ja mahdollisuuden sovittautua kertojan rooliin: ”ette arvaa mitä hetki sitten näin”.
Jaksan toki kuunnella tällaisia tarinoita miltei loputtomiin, mutta samalla tuntuu kuin rakennettua ympäristöä koskeva ymmärryksemme olisi alistunut siihen, että tiedämme jo mistä puhumme, ja nyt riittää että sitä täydennetään sattumuksilla ja aikalaisuuden muuttuvilla jäsennyksillä. Ja juuri kun aloimme saada infraordinaarisen kaltaisia uusia avauksia ja mukavan huuruisia teorioita jopa kaupunkien alitajunnasta.
Minua kiehtoo kaupunkitilan ja -kulttuurin piirteet, jotka tihkuvat sinne pikemmin ekologian hämärästä kuin pauhaavien kaupunkisinfonioiden jälkikaikuina. Mikroilmastot, väkijoukossa leviävät oudot aavistukset, selittämättömät resonaatiot yön rakenteissa.
Ehkä juuri sen vuoksi olen viime aikoina palannut symbolismin (ja dekadentismin) ajatuksiin runoudesta. Ajatus, että runokieli muistaisi taas itsensä yhtä kummallisina puhuntoina ja rakenteina kuin luonnon ja kaupunkitilan kyky luhistua pois varmuudestaan, vetoaa kaiken suorasanaisen keskellä.
Siksi minua kiehtoo etsiä runoutta, joka olisi kaikkialla mutta ei sittenkään missään tietyssä kohtaa. Erityisesti minua viehättää ajatus, että runossa ei olisi mitään mitä voisi sellaisenaan siteerata, vain kielen luoma ilmapiiri ja rakenteeseen upotettua ajattelua. Runoutta, jonka säkeissä on tarkkuuden sijaan (tai tarkkuuteen kätkettynä) liian vähän tai liian paljon siihen nähden, mitä niiden olettaa tai mitä niiden siteeramisen tarpeisiin toivoisi tarkoittavan.
Itse ymmärrys on sitten jotain, joka syntyy jälkikäteen. Parhaimmissa runoissa ilmapiiri on kuitenkin sen verran väkevä argumentti, että sen onnistuu uomata tuota jälkikäteen muodostuvaa.
Oheinen runo ottaa lähtökohdakseen Pariisin metron toimintahäiriön, jonka aikana miltei pimeissä vaunuissa levisi kaksi toisiaan seuraavaa aaltoa: varmuus, että jotain pahaa tapahtuu ja varmuus, että mitään hätää ei sittenkään ole.
Olli:
Äänitin muurahaisten polkua Sipoonkorven kansallispuistossa keväällä 2020. Ylitse lensi lentokone.
Lukemattomat yksittäiset muurahaisen askelet rakentavat teksturaalista äänikudelmaa, jossa yksittäistä rasahdusta on mahdotonta erottaa massasta. Maa ja muurahainen soivat ainesanoina, eivät yksilöinä. Vaikutelma on likempänä veden virtausta, sadetta, tulen rätinää ja oksien hankausta tuulessa kuin yksilöistä kumpuavia yksittäisiä, harkittuja eleitä. Kuuloaisti tunnistaa systeemin, jolla on tasainen energiansyöttö ja -kulutus.
Kuvan rikkoo – tai täydentää – muurahaisten ylitse lentävä lentokone, joka muistuttaa ihmisen kaikkisesta läsnäolosta myös luonnonympäristössä. Melusaaste on dynaamista, kun se säteilee liikkuvasta kohteesta: sillä on ajassa liikkuva suunta ja sillä Dopplerin ilmiöstä johtuva nouseva ja laskeva nuotti. Kahden eriparisen energiatihentymän kohdatessa toisensa muurahaisten on oltava etualalla, jotta ne eivät hautaudu palavien fossiilien mylvintään.
Toisaalta silloin tällöin ohitse lentävät kärpäset tuottavat pienoistoisintoja lentokoneen äänestä. Lentokone eroaa muusta luonnosta lähinnä valtavuutensa ja liikuttamiseensa vaadittavan aikaskaalan osalta, ei kvalitatiivisesti.
Yksi yleinen kenttä-äänitykseen liittyvä ideaali on rikkumaton äänimaisema, jossa kuvattava asia soi kuin solistina näyttäen muotonsa. Lentokoneeseen on luontevaa suhtautua tässä meluna, koska se laajentaa kuvaa holtittomasti. Muurahaisiin voisi tarkentaa leikkaamalla äänityksen poikki siitä, missä lentokoneen voi alkaa aavistaa. Silloin äänitteen ajatus muuttuisi: se kuvaisi muurahaisia.
Ensimmäisenä pandemiakeväänä mieli täyttyi laumoista, etäisyyksistä ja tyhjyyden kokemuksista. Luomalla metsässä katseen yhtäaikaisesti ylös, alas ja kaikkialle nämä ilmiöt piirtyivät esiin uusina variaatioina. Muurahaisten vastaansanomaton kuhina, hiljakseen yhdestä (luultavasti melko tyhjänä kulkevasta) kulkuneuvosta täyttyvä taivas, niiden kahden kontrasti. Äänityksen ei ollut määrä kuvata, vaan sen tarkoitus oli tukea pysähtymistä, katsomista ja ajattelemista. Käsillä oleva asetelma olisi voinut saada täysin toisenlaisen tulkinnan ja kontekstoinnin toisena hetkenä. Vastaava äänimaisema on soinut ja soi metsässä vielä aikansa, ja sen ääreen voi saapua lukemattomien erilaisten kehysten kanssa.
Pienten jalkojen tohinasta, kuljetettavien karikkeiden rapsumisesta ja taivaan ylittävästä polttomoottorista tallentui ääni, jolla leikittelin aikani sen taltioimisen jälkeen. Käytin erilaisia ääniteknologioita kaivaakseni esiin uusia yksityiskohtia tekstuurin poreista ja taskuista. Korostin tapahtumien asetelmaa ajasta luomalla kaikujen avulla erilaisia tilan tuntuja tietyn kynnyksen ylittäville kovemmille rapsahduksille. Kierrätettyinä hankitut kelanauhat, joille muokattuja ääniä tallensin, nieleskelivät osasia äänimaailmasta ja hengittivät sen päälle. Äänen leikillisyys korostui: mistä saadaan lisää säpinää, lisää tahallista tahattomuuden tuntua? Tietynlaiset objektiivisuuden tuntua havittelevat luontokuvauksen tavoitteet saivat jäädä, kun teknologiset kerrostumat otettiin mukaan leikkiin. Äänestä tuli kuvaelma siitä, kuinka tietynlaisilla mittakaavoilla ja energialatauksilla sävytetyt tapahtumat jakautuvat aikaan.
Esimerkki: Lentokoneen matala sävel on kuuloalueen laitamilla, ja sen voimakkuus on huomattava verrattuna etualan rapinaan. Osuessaan analogisiin etuasteisiin sen äänenvoimakkuus tasaantuu pienemmäksi sillä kustannuksella, että sen ylä-äänekset heräävät henkiin virtapiirien uumenissa. Siksi lentokone nielee muurahaiset hetkittäin kokonaan. Muurahaisista tulee kuvajainen, etualalla väpättävä ja väreilevä näky. Tämä mukailee joitakin ihmiskorvan mekanismeja (tai toisaalta näköaistia ja kuvajaisia rantavedessä) ja osoittaa erilaisiin äänen kokemisen ja kuuntelemisen tapoihin.
Mikrofonit eivät taltioi muurahaisia ja lentokoneita erillisinä olioina, vaan ne taltioivat kaikkien kyseisessä tilassa ja ajassa niihin osuvien ääniaaltojen summan, jonka sisällölliset erottelut tapahtuvat vastaanottajan mielessä. Yleisesti jaettu luontokokemus sanoisi ehkä seuraavaa: tuossa luontoa, tuossa ihminen.
Muurahaiset ja lentokone monine iteraatioineen palasivat mieleeni keskustellessamme Mortonista ja hänen ajattelustaan avautuvista sivujuonteista. Jos jotain, niin alkuperäinen äänite kuvaa sekoittumista, ja samoin sen jälkituotanto haaveilee harppaus kerrallaan enenevästä sotkeutumisesta. Takautuva näkymä keväiseen metsään huokuu poikkeusta, uudenlaisena aisteille esiintyvää järjestyksen ja kaaoksen rajankäyntiä. Hyperobjektien tuntu oli läsnä kevään ja kesän taitetta elävässä metsässä. Ihmisen uuteen näkymättömyyteen oli jo liki tottumaisillaan – taivas vain hetkittäin täyttyi viime vuosikymmenten aikana kehitettyä elämäntapaa ylläpitävästä infrastruktuurista.
Kaikki tähän teokseen päätyneet äänet olivat olleet valmiina jo vuosia, ja yhteisestä teoreettisesta kehyksestä ja keskustelusta kumpuavat ajatukset tekivät niistä ajatuksellisesti täysiä. Äänitysten yksinkertaisessa asetelmassa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, kuuluuko lentokone luontoon. Äänien muodon ja sisällön esinäkeminen uudesta, yhteisesti haeskellusta kulmasta teki teoksesta valmiin – kuin olisi kävellyt jälleen metsään uuden kehyksen kanssa.
Tekijät
Olli Aarni
on äänen ja tekstin parissa työskentelevä taiteilija. Hänen tuotantoaan on julkaistu äänitteinä neljässä maanosassa, ja hän on tehnyt teoksia myös radioon, konsertteihin, runofestivaaleille, näyttelyihin ja metsään. Hänen viimeisimpiä teoksiaan ovat LP-levyt Yö näkyy (Dauw, 2024) ja Kuvioita (Ultraääni, 2024) sekä Maarit Bau Mustosen kanssa tehty liettuan- ja suomenkielinen taiteilijajulkaisu girdėjau daug tokių / Olen kuullut monia tällaisia asioita (Multipöly 2024).
Kristian Blomberg
on nykyrunouden nyky-tarkenteesta kiinnostunut runoilija ja Osuuskunta Poesian puheenjohtaja. Viimeksi häneltä on ilmestynyt yhdessä Olli-Pekka Tennilän kanssa kirjoitettu Itseään täydentävä raunio. Fragmentin poetiikkaa (2023). Tammikuussa 2025 ilmestyy tulevaisuuden hälvenemistä muusaileva Sukupolvialus.
Virpi Vairinen
on runoilija, kirjoittaja ja yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Viimeisin runoteos Antiluuppi(2023, Poesia) käsitteli historian tuntua ja katastrofia. Väitöskirja käsittelee taidetta Don DeLillon tuotannossa, sen viimeisin julkaistu artikkeli on luettavissa artikkelikokoelmasta Intermediaalinen kirjallisuus (Jyväskylän yliopisto, 2022).
FAM 
Jätä kommentti