Avantgarden ja politiikan moninaiset suhteet

 

Redko_Kapina

Kliment Redko: Kapina (1924–1925)

 

Erika Laamanen

Suomen avantgarden ja modernismin seuran vuotuinen seminaari järjestettiin 26.4. 2018 Töölön kirjastossa teemalla Avantgarde ja politiikka. Seminaarin esitelmissä ja paneelissa pohdittiin mm. mikä on ollut varhaisen, 1900-luvun alun avantgarden suhde politiikkaan, mikä niiden suhde on tänään, millä erilaisilla tavoilla nykytaide ja -kirjallisuus käsittelevät yhteiskunnallisia ongelmia ja voiko taiteella ylipäätään olla poliittista vaikutusta.

Seminaarin aineistosta on tulossa julkaisu, tässä yhteenvedossa on vähän esimakua siitä, mitä on tulossa.

 

Varhainen avantgarde ja politiikka

Seminaarin kahdeksassa esitelmässä käsiteltiin niin varhaisia, 1900-luvun alun kuin nykyisiäkin avantgarden muotoja. Seminaarin avasi Tomi Huttusen esitelmä ”Vallankumouksen kuolema: venäläisen avantgarden ja politiikan vuoropuhelu”, se käsitteli Venäjän vallankumouksen jälkeistä aikaa ja analysoi Kliment Redkon taulua ”Kapina”. Vuoden 1917 jälkeen taide ja politiikka kietoutuivat kirjaimellisesti toisiinsa; taiteilijat suorastaan tarjoutuivat bolsevistisen puolueen palvelukseen. Keskeinen kulttuuripoliittinen vaikuttaja Anatoli Lunatšarski (1875−1933) edisti taiteilijoiden toimintaa, hänen erityisiä suosikkejaan olivat Anatoli Mariengof ja Redko. Huttusen esitelmän otsikko viittasi vallankumouksen jälkeisiin tunnelmiin. Vuonna 1921 kuollut Aleksandr Blok oli noussut vallankumouksellisen runouden keulakuvaksi, mutta hänen kuolemansa merkitsi monelle myös vallankumouksen kuolemaa. Tunnetta vahvisti Leninin kuolema 1924.

Redkon maalaus ”Kapina” (1924−1925) syntyi Leninin kuoleman jälkimainingeissa. Maalauksessa Lenin seisoo keskellä Punaista toria ympärillään keskeisiä bolsevikki poliitikkoja: Trotski, Lunatšarski ja Stalin. Tyyliltään maalaus nojaa ikonitaiteeseen, geometriseen asetteluun ja jyrkkiin värikontrasteihin. ”Kapinassa” Redko pyrkii kuvaamaan sitä, miten hän henkilökohtaisesti koki vallankumouksen kuoleman.

Seminaarin jatkui varhaista avantgardea koskevilla esitelmillä. Marja Härmänmaan otsikko oli ”Futurismi ja politiikka eli erään avantgardismin kehitys antagonismista konformismiin” ja Timo Kaitaro puhui otsikolla ”Surrealismi ja taiteen poliittisuus: avantgarden utopian paradoksit”. Härmänmaan mukaan 1900-luvun alun futurismi politisoitui Italiassa nopeasti ja muuttui luonteeltaan nationalistiseksi. Esimerkiksi vuoden 1909 futuristisessa manifestissa ylistettiin ”patrioottisuutta” ja vaadittiin Italian laajenemista. Johtotähtenä oli ajatus, että vain teknologisesti kehittynyt valtio voi olla nationalistinen.

Poliittisen futurismin ytimessä oli tietenkin Marinetti, joka oli fasistisen liikkeen ja PNF:n jäsen vuoteen 1943 asti, hän toimi myös mm. kirjailijoiden fasistisen ammattiliiton pääsihteerinä. Marinettin vaikutus ulottui myös Italian akatemiaan ja hän oli fasistisen puolueen aktiivi. Jopa fasistinen puolue otti vaikutteita futurismista. Samastumispisteitä futurismin ja fasismin välillä olivat väkivallan ihannointi, yltiöisänmaallisuus, optimistinen suhtautuminen tulevaisuuteen sekä katolisen kirkon ja sosialismin tuomitseminen.

Kuten Härmänmaan, myös Kaitaron lähtökohtana oli Peter Bürgerin esittämä ajatus, että historiallinen avantgarde pyrki yhdistämään taiteen ja elämän ja suhtautui poleemisesti ns. estetismiin, joka kulminoitui iskulauseeseen ”taidetta taiteen vuoksi”. Kaitaro keskittyi esitelmässään surrealismiin ja sen utooppisia piirteitä sisältävään poliittisuuteen, johon paradoksaalisesti liittyi estetismissä olennainen käsitys taiteen autonomisuudesta.

Ristiriita taiteen poliittisuuden ja autonomian välillä tuli esiin affair Aragonissa, joka sai alkunsa Louis Aragonin poliittisesta runosta ”Front Rouge” (1932). Surrealistit kirjoittivat adressin, jossa he puolustivat runon takia syytteen saanutta Aragonia. Perusteena oli runokielen erityislaatu eli taiteen autonomia. Surrealistit esittivät, että runouden tehtävä oli haastaa ajatusmalleja ja että oli tärkeää välttää runouden neutralisoimista kielenä, joka on pelkästään kaunista. Vaikka taiteen autonomisuuden ja taiteen ja elämän yhdistämisen vaateen välillä olikin ristiriita, taiteen autonomisuus tuki samalla surrealistien poetiikan utooppista aspektia.

Sami Sjöberg esitteli 1930-luvun alussa surrealistit jättäneen taiteilijoiden ja tutkijoiden joukon, parasurrealistit,  esitelmässään ”Tiede politiikaksi: parasurrealistien Inquisitions-lehti”. 1936 ilmestynyttä Inquisitions-lehteä toimittivat Tristan Tzara, Roger Caillois, Louis Aragon ja Jules Monnerot. Heidän keskeisenä päämääränään oli tieteellisen rationaalisuuden ja affektien yhteensovittaminen. He myös kritisoivat tieteen ideologista käyttöä ja halusivat laajentaa rationaalisuuden käsitettä. Parasurrealistit olivat kiinnostuneita uuden fysiikan yhteiskunnallisista vaikutuksista ja halusivat yhdistää ihmistieteiden ja kvanttifysiikan periaatteita.

 

Avantgarden poliittisuus tänään

Uudempaan avantgardetaiteeseen ja sen poliittisuuteen keskittyivät Sirkka Knuuttila, Iida Turpeinen, Aleksi Lohtaja ja Minna Henriksson. Knuuttila käsitteli itävaltalaisen runoilijan Friederike Mayröckerin tekstejä esitelmässään ”Poliittisesta kollaasista kokijan vapauteen: Friederike Mayröckerin runokieli avantgardistisena ongelmana”. Mayröcker julkaisi ensimmäisen teoksensa jo pian toisen maailmansodan jälkeen, ja hän on sittemmin julkaissut aina 2000-luvulle asti. Mayröckerin tunnuslause on ”schreiben und schweigen” (kirjoittaa ja vaieta); runoilija ei mielestään osannut puhua vaan hän halusi ainoastaan kirjoittaa ja sitten vaieta.

Knuuttila jakoi Mayröckerin tuotannon neljään vaiheeseen, 1940—1950-lukujen keskeislyriikkaan, jossa oli vaikutteita dadaismista, surrealismista ja konkretismista, 1960—1970-lukujen poliittisen kollaasin vaiheeseen, 1980—2000-lukujen puherunouteen sekä vuodesta 2005 alkaneeseen vaiheeseen. Vaikka Mayröcker liitetään Wienin ryhmän konkretisteihin, hänelle oli tärkeää luoda suhde ympäristöön ja luontoon. Knuuttila luonnehti Mayröckeria taolaiseksi posthumanistiksi ja esitti, että Mayröcker ei vaadi lukijaa pakenemaan maailmaa vaan kokemaan sen toisin kielen kautta.

Esitelmässään ”Runoutta ihmisen jälkeen: Christian Bökin The Xenotext posthumanistisena kirjallisuutena” Iida Turpeinen esitteli kanadalaisen nykyrunoilijan Bökin teosta ja tieteellistä projektia The Xenotext, on niin sanottua biorunoutta ja asettuu kirjallisuuden ja luonnontieteiden suhdetta tarkastelevaan kokeellisen kirjallisuuden traditioon. Ideana siinä on DNA:n nukleotidiketjujen muuntaminen kirjaimiksi ja taustalla ajatus bakteerien tuottamasta runoudesta.

Posthumanismi saa teoksessa hyvin konkreettisen merkityksen. Se kuvittelee ekologisesta kriisistä johtuvan ihmiskunnan vääjäämättömän tuhon ja ottaa tavoitteekseen sellaisen runoteoksen luomisen, jonka kirjoittamiseen ei tarvita ihmistä. Turpeinen esitti, että projekti voidaan toisaalta ymmärtää myös hyvin ihmiskeskeiseksi; biorunoutta onkin luonnehdittu ”kielelliseksi kolonialismiksi”. Turpeinen kuitenkin muistutti, että Bökillä bakteeri on kielellisestä aspektin puuttumisesta huolimatta aktiivinen toimija.

Esitelmässään ”Avantgarde, kulttuuripolitiikka ja (taide)työn prekarisaatio” Aleksi Lohtaja pohti taiteellisen ja yleensä immateriaalisen työn luonnetta. Lohtaja kysyi, millaisia käsityksiä vallitsee taiteilijan työstä ja yhteiskunnallisesta asemasta. Prekarisaatio viittaa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, jonka seurauksena on muun muassa taloudellista epävarmuutta, mikä koskettaa erityisesti immateriaalisen työn tekijöitä. Taidetyö on toiminut laboratoriona ”uudelle” työelämälle, jossa korostuvat kognitiivisiin kykyihin ja kulttuuriseen pääomaan perustuva luovuus.

Laboratorioajatusmallia on toisaalta kritisoitu esimerkiksi siitä, että se vahvistaa rajaa taidetyöläisen ja ”perinteisen” työläisen välillä. Lohtaja pohti vaihtoehtoja tälle ajatusmallille ja sitä, miten avantgarden käsitettä voisi soveltaa ongelmassa. Kuten aiemmissakin esitelmissä myös Lohtaja korosti avantgarden pyrkimystä yhdistää taide ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Taidetyön näkökulmasta avantgarde tarkoittaa myös tapaa mieltää taiteilija immateriaalisen työn tekijän sijaan ns. perinteiseksi työläiseksi.

Lopuksi Minna Henriksson puhui esitelmässään ”Epäpoliittinen poliittinen abstrakti documentassa” omasta teoksestaan, jonka työnimi on Abstracta. Esitelmä liittyi Kasselin documentaan, tärkeänä pidettyyn nykytaiteen näyttelyyn, jota on järjestetty Saksassa vuodesta 1955 alkaen. Teoksessaan Henriksson tutkii documentan kolmea ensimmäistä näyttelyä. 1950- ja 60-luvuilla, joiden aikana näyttelyt pidettiin, abstrakti maalaus miellettiin länsimaisen vapauden ilmaisuksi ja samalla epäpoliittiseksi; documentan poliittinen tehtävä oli levittää länsimaisia arvoja.

Teostaan varten Henriksson on kerännyt kirjallista aineistoa ja tutkinut niiden avulla documentan poliittisia tarkoitusperiä. Henrikssonin tutkima kirjeenvaihto esimerkiksi paljastaa, että itäsaksalaisille tarjottiin mahdollisuutta matkustaa länteen ja nähdä, mitä vapaus tarkoittaa. Toisaalta käy myös ilmi, että fasismin vastaisen agendan ohella documentan piilotettuna agendana oli kommunisminvastaisuus, ja että abstraktin taiteen historiaa kirjoitettiin antikommunistisesta näkökulmasta. Näin vapautta ajava yhteisö esti myös poliittisen monimuotoisuuden toteutumisen. Henrikssonin työ julkaistaan tämän vuoden lokakuussa documenta -instituutin nettiprojektissa.

Seminaari päättyi paneeliin, jonka teema oli ” Avantgardistisen taiteen ja politiikan liitto – turha utopia?” ja jossa keskustelivat Irmeli Hautamäen johdolla Riikka Haapalainen, Vesa Haapala, Minna Henriksson, Kalle Lampela ja Jyrki Siukonen.

Seuraava Suomen avantgarden ja modernismin seuran seminaari järjestetään keväällä 2019.

Avantgarden ja politiikan suhteet vuoden 1917 jälkeen Venäjällä

Irmeli Hautamäki

 

Kuva
Venäläinen tieteiden ja taiteiden akatemia (RAKhN)  1921. Vasemmalta oikealle: viulisti Evsei Shor, taiteilija Robert Falk, taiteilija Wassily Kandinksy, säveltäjä Alexander Schensin, koreografi Evgeni Pavlov ja fyysikko Peter Uspensky. 

 

Venäjän vallankumouksen jälkeinen kulttuuripolitiikka tarjoaa esimerkin avantgarden ja politiikan yhdistämisestä. Ensimmäisestä maailmansodasta alkanut periodi, joka jatkui Venäjällä aina 1920-luvun puoliväliin, on todellinen taiteellisten ja poliittisten ideoiden ajatushautomo. Sillä on ollut mittava merkitys länsimaisessa taiteessa, vaikka siitä tiedetään toistaiseksi kovin vähän. Seuraavassa pieni yritys analysoida tätä mieliä kuohuttavaa aihetta.

Maailmansodan syttyessä monet Länsi-Euroopassa toimineet venäläistaiteilijat palasivat kotimaahansa. Moskova ja Pietari olivat jo paljon ennen vuotta 1917 olleet täynnä taiteilijoita, jotka olivat futurismin ohella innostuneita uusista taidesuuntauksista. Monia täysin omaperäisiä taidesuuntauksia syntyi, mutta futurismista tuli yleisnimike ja synonyymi avantgardelle Venäjällä.

Kun vallankumous lokakuussa 1917 tuli, se oli taiteilijoille merkki vanhan poliittisen järjestelmän lopusta ja modernin, teollistuneen aikakauden alusta. Futuristeina he vastasivat myönteisesti sellaisen hallinnon kutsuun, joka lupasi ottaa taiteilijat mukaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, kuvailee Camilla Gray klassikkoteoksessaan The Russian Experiment in Art 1863–1922.[1]

Bolsevikkien johto käytti hyväkseen taiteilijoiden energiaa ja kykyä havainnollistaa vallankumouksen tavoitteita. Taideteoksilla koristellut propaganda-junat kiersivät maata. Taiteilijat lähtivät studioistaan ja kahviloistaan ulos kaduille. He maalasivat ja koristelivat kaupunkitilaa ja auttoivat ihmisiä monissa arjen asioissa hygieniasta oikeaan hengitystekniikkaan ja kanojen kasvattamiseen saakka. Tavoitteena oli terve ja hyvinvoiva työläinen.[2]

Edistyksellisiä Lef-taiteilijoita yhdisti heille tarjottu mahdollisuus uudistaa taide-elämää. He saivat virallisen valtuutuksen tähän kulttuuriasiain komissaari Anatoli Lunacharskylta.  Heti vallankumouksen jälkeen käynnistettiin kaksi isoa hanketta: vuonna 1918 maan taidemuseoiden uudistaminen ja vuonna 1920 taidekoulutuksen uudistaminen.  Niitä varten perustettiin Valistusasiain kuvataiteen osasto (IZO  NKP). Wassily Kandinskyn tehtäväksi tuli museoiden näyttelypolitiikan uudelleen organisointi. Hän antoi etusijan aikakauden edistykselliselle taiteelle ja sen uusille tekniikoille.

Teokset esitettiin innovatiivisen tekniikan mukaan painottaen sitä, miten tekniikat veivät maalaustaidetta eteenpäin. Teoksia ei esitelty taiteilijan, tyylin tai kansallisuuden mukaan. ”Museon periaatteena oli tarjota jokaiselle taiteen innovaattorille vapaus tavoitella ja saada julkisuutta, rohkaisua ja tyydyttävä palkkio”, Kandinsky kirjoitti.[3] Museo levittäytyi viiteen isoon kaupunkiin ja esille pantiin teoksia sellaisilta keskeisiltä avantgardetaiteilijoilta kuin Malevich ja Tatlin.

Myös maaseutukaupunkien museoita uudistettiin; kokonaista 36 museota sai uudet näyttelyt vuosina 1918–1921. Alexander Rodchenko toimi museon hankintayksikön johtajana ja osti 1920–luvun puoliväliin mennessä 1200 teosta avantgardeen kuuluvilta taiteilijoilta. Lehdistössä oli tosin vihaisia kommentteja pelkkien ’futuristien’ suosimisesta perinteellisempien ’mir iskusstva’ taiteilijoiden kustannuksella. Katsottiin, että uuden taiteen tulevaisuus oli vielä hämärän peitossa.

Taidekoulutuksen uudistaminen osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi. Sen toteuttaminen annettiin Taiteellisen Kulttuurin Instituutille (Inkhuk). Koulutussuunnitelman tekijäksi tuli Kandinsky, jonka organisatoriset kyvyt tunnustettiin. Kandinsky laati tieteellisen suunnitelman, joka kattoi eri taiteenlajit kuvataiteesta musiikkiin ja tanssiin asti. Yleisenä lähtökohtana oli, että ”jokaisen taideteoksen potentiaalisena tavoitteena on tehdä jonkinlainen vaikutus ihmiseen. Taideteoksen luojalla on eksklusiivinen, vaistomainen ja pakottava tarve ilmaista itseään oman taiteenlajinsa ominaisella tavalla.” Koulutuksessa pitäisi panostaa kunkin taiteenlajin ilmaisuvälineen, sen kielen tutkimukseen.[4]

Koska olemassa oleva tieteellinen tutkimus taiteen psyykkisestä vaikutuksesta oli vielä kovin alkuasteella, Kandinsky suositteli useiden tieteiden hyväksikäyttöä yhden sijasta. Hän varoitti erityisesti pelkkään materiaalien tutkimukseen ja insinööritieteisiin rajoittumisesta. Hän suositteli myös kyselytutkimusten käyttöä taiteen vaikutusten tutkimisessa. [5]

Suunnitelma sai aikaan vastalauseryöpyn Inkhukin taiteilijoissa. Ongelmalliseksi koettiin käsitys, jonka mukaan taiteilijalla oli tarve ilmaista itseään. Se ei sopinut yhteen vallalle pyrkivän utilitaarisen taidekäsityksen kanssa, jonka mukaan taiteen tuli olla hyödyllistä. Inkhukiin oli liittynyt joukko marxilaisia teoreetikkoja, Boris Arvatov, Osip Brik ja Nikolai Tarabukin. He eivät olleet taiteen tekijöitä. He muotoilivat ohjelman, jonka mukaan taiteilijan tuli saada aikaan objekteja tutkimalla materiaaleja ja luovia prosesseja. Syntyi ns. Objektien kulttuuri. Oli samantekevää, oliko objekti runo, rakennus vai kenkäpari, se oli joka tapauksessa tulos pyrkimyksestä hyödylliseen päämäärään, ja siinä yhdistyivät esteettiset, toiminnalliset ja fyysiset piirteet. [6]

Objektien kulttuuri sai vastaansa myös laajaa kritiikkiä, sitä pidettiin toivottoman epäkäytännöllisenä. Sen tilalle syntyi konstruktivismi, jonka oli määrä olla rationaalista ’laboratoriotaidetta’. Konstruktivismin tavoitteena ei ollut enää taide, vaan toimiminen ”siltana taiteen ja teollisuuden välillä”. Viisi huomattavaa taiteilijaa, Rodchenko, Stepanova, Vesnin, Popova ja Exter pitivät vuonna 1921 näyttelyn 5 X 5 = 25, jossa kultakin oli esillä viisi työtä. Näyttelyn piti olla viimeinen maalaustaiteen näyttely. Camilla Grayn mukaan näyttelyn luettelot olivat hurmaavan kauniita.[7]

Kandinsky oli eronnut Inkhukista heti erimielisyyksien alettua. Kandinsky yritti vielä uuden organisaation, Venäläisen tieteiden ja taiteiden akatemian (RAKhN) puitteissa koulutusohjelmaa, jossa hyödylliset taiteet, kuten graafinen suunnittelu olivat mukana.[8] Vuoden 1921 lopulla Kandinsky matkusti Berliiniin uuden organisaation RAKhN edustajana esitelläkseen sitä Saksassa. Hän ei kuitenkaan enää palannut kotimaahan vaan otti vastaan Gropiuksen tarjouksen tulla Bauhausin maalaustaiteen professoriksi.

Konstruktivistit jatkoivat työtä rationaalisen laboratoriotaiteen parissa, joka ei tavoitellut mitään tyyliä. Tässä vaiheessa monet Inkhukin keskeiset taiteilijat kuten Naum Gabo ja Anton Pevsner lähtivät organisaatiosta. Konstruktivistien tavoitteena oli päästä mukaan teolliseen massatuotantoon, mutta portit sinne pysyivät suljettuna. Teollisuuspiirit eivät luottaneet taiteilijoihin.[9]

Kun minulta on joskus kysytty, miten ja miksi avantgarde Venäjällä päättyi, olen vastannut, että taiteilijat itse tekivät siitä lopun jo ennen Stalinin valtaannousua, joka tapahtui vuonna 1924. Konstruktivismia kritisoitiin poliittisissa piireissä formalismista, mikä ei ollut aiheetonta. Taide, joka pelkästään keskittyy muotoihin, vailla sisältöä tai pyrkimystä ilmaisuun, on määritelmän mukaan formalismia.

Formalismisyytöksistä joutui kärsimään kaikkein kovimmin Malevich. Syytös oli kohtuuton, koska suprematismi pyrki vaikuttamaan syvästi ihmisten tunteisiin. Suprematismi oli Malevichille ”puhtaan tunteen ylivoimaisuutta taiteessa”, (supremacy of pure feeling in art). Hänelle taiteen tehtävä oli tavoitella puhtaan kauneuden kokemusta.[10] Malevich ei kiistänyt tuotannollis-teknistä kulttuuria eli konstruktivismia, mutta piti sen rinnalla tärkeänä esteettis-taiteellista kulttuuria.[11] Utilitaaristen tarpeiden ohella ihmisten henkiset, kauneuteen liittyvät tarpeet olivat Malevichille olennaisia. Tässä asiassa hän oli samoilla linjoilla kuin Kandinsky.

Mitä tapahtui maan kymmenille avantgardetaidetta esitelleille museoille? Stalinin valtaannousun jälkeen avantgardistinen taide piilotettiin varastoihin ja osa teoksista tuhottiin.

Viitteet:

[1] Gray Camilla, The Russian Experiment in Art 1863–1922 (1962). Thames and Hudson, s. 219.,

[2] Emt. s. 250.

[3] Kandinsky Wassily, Complete Writings on Art. Toim. K. Lindsay and P.  Vergo (1994). Da Capo Press: s. 443.

[4] Emt. 457.

[5]Emt. 470−471.

[6] Gray, emt. 248.

[7]Emt. 250.

[8] Tupitsyn Margarita, Against Kandinsky, Hatje Cantz: s. 141.

[9] Kiaer Christina, Imagine No Possessions, The Socialitis Objects of Russian Constructivism (2005). MIT: s. 105.

[10] Malevich, The Non-Objective World, käänt. H. Dearstyne, Paul Theobald and Company, (1959) s. 67.

[11] Emt. 39.