Derridan ”Eläin, joka siis olen” ja Mallarmé

tutkijaliitto-elain-joka-siis-olen-etukansi-2019-06-20

 

Alla oleva Tomi Kaarron kirjoitus julkaistiin kulttuurilehti Mustekalassa 19.6. 2005 osana Mallarmé -numeroa. Tomi Kaarto (1972—2006), joka kuului Mustekalan toimitusneuvostoon, tutki Derridan filosofiaa. Mallarmén runo Une Négress… (1862) sai hänet ajattelemaan erilaisten ihmisten ja eläinten välisiä jatkuvuuksia Derridan termein. Derridan Eläin joka siis olen -kirjaa pidetään posthumanistisen filosofian edelläkävijänä.

 

 

Tomi Kaarto

Vuonna 1997 pitämässään esitelmässä («L’animal que donc je suis [à suivre]») Jacques Derrida puhuu tilanteesta, jossa ollessaan alasti kylpy- tai makuuhuoneessa kissa, ”eläin”, katsoo häntä. Ja hän tuntee häpeää tämän katseen edessä.

Derridalla on vaikeuksia (”j’ai du mal”) ylittää tämä häpeä, jonka hän mieltää jotenkin aiheettomaksi. Mielenkiintoisesti ranskan ilmaus ”j’ai du mal” nostaa esiin myös mielen jostakin pahasta, jopa kirotusta (konnotaatio käärmeeseen, ”eläimeen”, ja paratiisiin ei ole sattumaa). ”Eläin” on myös ”bête” (”peto, otus, eläin”).

Tähän pelottavaan ”toiseen” filosofit, ja monet uskonnot, ovat pyrkineet vetämään selkeän, yksiselitteisen rajan eri tavoin. Esimerkiksi Heideggerin mukaan ”eläimellä” ei ole kieltä. Jos ”kieli” päätetään määritellä siten, että se on vain ”ihmisellä”, asia on tietysti selvä.

Mutta jos otetaan huomioon monien eläinten – koirien, apinoiden, delfiinien – kyky tunnistaa erilaisia merkkejä, käyttää niitä, viestiä, tunnistaa, kutsua, voidaan kysyä, olisiko erilaisissa merkkijärjestelmissä, myös ”saksassa” tai ”suomessa”, joitakin olennaisia yhteisiä ehtoja – esim. merkkien toistettavuus, niiden toiminen referentin poissaolosta huolimatta jne.?

Ja voitaisiinko täten nähdä saksa tai suomi jatkumolla, jolla sijaitsevat myös ”eläinten” käyttämät kielet? Tämä ei tarkoittaisi erojen häivyttämistä eri merkkisysteemien väliltä, vaan erojen pohtimista aste-eroina: jatkumolla on olennaisia samuuksia, mutta myös katkoksia ja merkittäviä heterogeenisyyksiä.

On kyse siitä, onko perusteltua nähdä yksi selkeä jakolinja pääkategorioiden ”ihminen” ja ”eläin” välillä, vai onko tämä linja filosofeilla eri tavoin perustelematon, traditionaalisesti omaksuttu dogmi. Miksi kaikki lukuisat erilaiset olevat – elefantti, simpanssi, koppakuoriainen – on rajattu yhden pääkategorian ”eläin” sisään?

Jos näiden olevien hallitsematon keskinäinen heterogeenisyys otettaisiin huomioon, tulisiko ”eläimen” – eläinten – ja ”ihmisen” välinen oletettu selkeä raja hallitsemattomaksi? Derridan päämäärä ei ole häivyttää ”ihmisen” ominaislaatua, eroa muihin oleviin, vaan kiinnittää huomiota siihen, että tämä ominaislaatu ei ole sillä tavoin varmuudella tiedossa kuin uskotellaan.

Tiede kohtaa tuntemattoman rajat

Hegelin mukaan niin kauan kuin on raja, jonka tuonpuoleista emme tunne, tietomme, joka koskee ”tunnettua” aluetta, on epävarmaa. Luonnontieteilijä kohtaa tietyn määrän kappaleita X, toteaa niillä olevan ominaisuus Y, mutta tekee virheen – joka ei ehkä koskaan paljastu – koska ei löytänyt tiettyjä kappaleita X, joilla ei olekaan ominaisuutta Y. Niinpä hän ei tuntenutkaan X:ää.

Tiede etenee esimerkkitapausten varassa, jolloin jää aina mahdollisuus sellaisen vastaesimerkin löytymiselle, joka osoittaa väitetyn lainalaisuuden vääräksi tai puutteelliseksi. Maailmaa kokonaisuutena selittämään pyrkivällä fyysikolla tai metafyysikolla on rajallinen alue tai rajallinen määrä esimerkkejä käsissään, ja näiden pohjalta hän väittää jotakin totaalista, väittää jotakin koko siitä alueesta, jota hän ei näe tai tunne.

Tuntematon alue, ”toinen”, on otettava haltuun, väitettävä tunnetuksi, koska muutoin koko ”tuntemamme” alue, ”tuttu”, olisi vaarassa romahtaa tuntemattomaksi, joksikin, jonka olemusta emme varmuudella tiedä. ”Tunnettu” on pelottavalla tavalla riippuvainen ”toisesta”, rajan takaisesta: tämä ”toinen” kertoo ”meille” merkittävässä määrin sen, mitä olemme. Näin on mielenkiintoista, että Heidegger on varma kommenteissaan ”eläimestä”, vaikka hän ei vetoa mihinkään empiirisiin kokeisiin, näyttöihin tuosta ”vieraasta”.

Tuntematon, yksinkertainen, tyhmä?

On myös merkillepantavaa, ettei ranskan ”bête” käänny ainoastaan ”pedoksi, otukseksi, eläimeksi”, vaan myös ”tyhmäksi” tai ”typeräksi”. Eläimessä on siis toisaalta jotain tuntematonta, pahaa. Kenties eläimessä on hyvin paljon samaa kuin ”meissä”, jolloin ”me” ei olekaan sitä, mitä olemme luulleet. ”Meidän” ja ”meille” perustuvan maailman rajat käyvät pelottavaan liikkeeseen. Ja jos ”eläintä” ja ”ihmistä” yhdistääkin jokin laiminlyöty ominaisuus, jokin ”samuus”, tuon ominaisuuden perimmäinen luonne voi edelleen jäädä tuntemattomaksi.

Mutta toisaalta ”eläin” nimetään myös yksinkertaisesti ”tyhmäksi” ja ”typeräksi”: ”se” on vaaraton, koska se ei ole pelkästään ”meidän” alapuolellamme, vaan on siellä myös tavalla, joka on hyvin tunnettu ja hallittavissa. ”Tyhmyys” ja ”typeryys” jos mikä, on tuttua. Demonisuuden peittämiseksi ”eläimelle” pyritään osoittamaan tietty paikka, paikka aikuisen, ”normi-ihmisen”, alapuolella: ”eläin” on vähän kuin vielä aivan kehityksensä alussa oleva lapsi.

Onko ”eläin” siis ”naiivi” kuin ”neekeri”? Mallarmén runossa: ”Nauraen hampaillaan naiiveilla [naives] lapselle”. Eikö tietyssä eurooppalaisessa diskurssissa ”neekeri” ole juuri mielletty eräänlaiseksi, varsinkin ”henkisesti”, keskeneräiseksi ”ihmiseksi”; tällöin ideaali-ihminen olisi ”valkoinen”, aikuinen mies? ”Neekeri” on määritelty ”toiseksi”, joksikin muuksi kuin ”me”, mutta samalla on jälleen ollut kiire todeta, mikä on tuon ”toisen”, meille vieraan, olemus – tuon ”toisen”, johon rajaudumme ja josta näemme, mitä emme ole ja mitä siten olemme. ”Eläimen” tai ”neekerin” katsoessa jokin väitetysti tunnettu – ”tyhmä”, ”typerys”, ”naiivi” – katsoo ”meitä”.

Meidän suhteemme ”heihin”

Samalla tämän ”toista” koskevan ”tiedon” epävarmuus ei voi olla nousematta Mallarménkaan runossa esille, sillä tuo ”neekeritär” – jolla on ”naiivit hampaat”, ja rauhoittavasti kaksi ”onnellista nisää” – on ”demonin riivaama”, ja hän mm. ”luo hämärän shokin saapikkaistaan”. Eurooppalaisessa diskurssissa on kenties kysytty, aavistettu, pelätty: ”Mitä jos tuo ’toinen’ ei olekaan ihan sitä, mitä väitämme? Entä jos olemmekin hyvin samanlaisia? Ja tällöin emme siis tiedäkään tarkkaan, millaisia ”me” itse, arjessa niin tutut, olemme.

Onko esimerkiksi ”neekerien” väitetty korostunut seksuaalisuus itse asiassa myös meissä? Onko se hieman eri kuosissa, muodoissa myös meidän seksuaalisuuttamme? Onko tuo paholaisen, tuntemattoman, tuntu itse asiassa myös meissä? Emmekö tiedäkään, mikä tuo ”toinen” tai edes ”me” itse olemme?” Ja tämän vuoksi on siis hoettu tuon toisen olevan ”toinen” ja jotain tunnettua, ”naiivia”, ”vähälahjaista” jne. Näin on pyritty sementoimaan omaa halkeilevaa maailmanjärjestystä.

Nykyään on tietysti ilmeistä – valitettavasti ei vieläkään kaikille – että tuo Euroopassakin joskus pelätty ”neekeri” kuuluu meihin, on samanlainen ihminen kuin kuka tahansa, ja sikäli analogia toiseutettuun ”eläimeen” on puutteellinen, kuten analogia on määritelmällisesti aina.

Kissan ero minuun on erilainen kuin minun eroni vaaleanpunaiseen tai afrikkalaisperäiseen suomalaiseen. Toisin kuin nämä suomalaiset, kissa ei ole ”ihminen” – miten tahansa ongelmallinen tai rajoiltaan epäselvä tämä käsite onkaan suhteessa sen ”toisiin”. Mutta meitä katsova ”eläin” voi ehkä toistaa jotain siitä kokemuksesta, joka 1800-luvun vaaleanpunaisella eurooppalaisella on ollut kohdatessaan vierasmanterelaisen.

Mallarmén runossa ei vain puhuta ”nautinnosta” (”plaisir”), vaan se on täynnä halua, halua tuntemattomaan, ”toiseen”, demoniseen. Voidaan mainita sisäistetty laki, rangaistus- tai kontrollijärjestelmä, joka tuottaa erilaisia ”kummituksia”, traditioista riippuen, – ”omatunnon” vihlaisuja, ”demoneja” – haluavan ja halutun välille.

Tästä voisi johtaa runon nietzscheläisiä, foucault’laisia, freudilaisia tulkintoja. Mutta toisaalta voidaan muistaa nietzscheläistä totuuden metaforaa, ”naista”. Miten hamuankaan jotakin tai jotakuta ”toista”, pakenee tuo toinen käsitehäkkejäni: ”toinen” on aina annettu välillisesti – kielen, kosketuksen, katseen, tuoksun avulla.

Tasa-arvon ja kanssaolemisen piiriin on onnistuttu tuomaan historian kuluessa sellaisia toiseutettuja kuin orjat, naiset, lapset, ei-eurooppalaiset. Kukaan tiedemies tai filosofi (valitettavasti kyllä yhä aina joku) ei enää sano, että aasialainen olisi jossain radikaalissa mielessä ”toinen” suhteessa vaaleanpunaiseen tanskalaiseen. Mutta samalla jokainen ”toinen” – suomalainen, tanskalainen, kohtaamani kissa – pakenee pyrkimystäni, haluani tuntea, tietää hänet. Lopulta en voi tietää varmasti, mikä tai mitä joku tai jokin ”toinen” on, ja koska olemukseni määrittyy ”rajojeni” tuonpuoleisten kautta en voi varmuudella tuntea tai tietää itseänikään.

Alastomuuden postulaatti

Monet perustavanlaatuiset olettamukseni samuuksistani esimerkiksi naapurin suomalaisen tai hänen kissansa kanssa jäävät viimekädessä olettamuksiksi. Pyrin eri tavoin kohti ”toisia” – tiedollisesti, eettisesti, eroottisesti – mutta lopulta toinen lipeää käsistäni, jää tuntemattomaksi, ehkä myös joskus pelottavaksi, ”demoniseksi”.

Näin demokraattisen, eettisen ”yhteisön” ei tulisi niinkään kiirehtiä lyömään lukkoon jaettujen samuuksien luonnetta, rajaamaan ”meitä”, piirtämään ”yhteisön” ulkorajoja, vaan ottamaan todesta tämän ”toista” ja ”itseämme”, ”meitä”, koskevan tiedon epävarmuuden. Tästä ei kai pitäisi kummuta muuta kuin nöyryyttä, uteliaisuutta, sensitiivisyyttä, kunnioitusta kaikkia ”toisia” kohtaan?

Emme ehkä kiirehtisi tuomitsemaan Derridan kohtaamaa kissan, ”toisen”, katsettakaan heti hölynpölyksi, vaan pysähtyisimme harkitsemaan ja ottamaan selvää ongelmasta – paitsi filosofisesti ja käsitehistoriallisesti, ehkä myös empiiristen tutkimusten kautta. Ehkä se, minkä luulimme olevan mahdotonta ”eläimelle”, siltä poissuljettua, onkin mahdollista.

Derrida ironisoi filosofeja, jotka ovat kiirehtineet postuloimaan jonkin tietyn ominaisuuden, jonka pitäisi olla itsestään selvästi ihmisellä, mutta ei eläimellä, sillä hänen mukaansa ”’luonnossa’ ei ole alastomuutta [nudité]”. Eläin saattaa olla alasti – alastonta Derridaa katsova kissa on tietysti itse alasti – mutta ”eläin ei tunne eikä näe itseään alastomaksi. Ja siksi se ei ole alasti. Tai ainakin näin ajatellaan.” En seuraa Derridaa pidemmälle, enkä ala pohtia sanaa ”alaston”.

Mutta jos Derrida pyrkii usein osoittamaan sen, minkä ajateltiin olevan mahdotonta olevankin mahdollista, yhtenä tällaisena mahdottoman mahdolliseksi paljastumisen paikkana hänelle on ”kirjallisuus”. Leikilläni – vai sittenkin vakavan, tulevan pohdiskelun kimmokkeeksi? – siteeraan vielä säkeen runostamme: ”Vastoin alastomuutta pelokasta gasellin” (”Contre la nudité peureuse de gazelle”).

Derridan «L’animal que donc je suis [à suivre]» on julkaistu kirjassa L’animal autobiographique. Autour de Jacques Derrida. Paris: Éditions Galilée, 251–301.

 

Une Négresse…

Une négresse par la demon secouée
Veut goûter une enfant triste de fruits nouveuax
Et criminels aussi sur leur robe trouée,
Cette goinfre s’apprête à de ruses travaux:

A son ventre compare heureuses deux tétines
Et, si haut que la main ne le saura
saisir,
Elle darde le chock obscur de ses bottines
Ainsi que quelque langue inhabile au plaisir.

Contre la nudité peureuse de gazelle
Qui tremble, sur le dos tel un fol éléphant
Renversée elle attend et s’admire avec zèle,
En riant de ses dents naives à l’enfant;

Et, dans ses jambes où la victime se couche,
Levant une peau noire ouverte sous le crin,
Avance le palais de cette étrange bouche
Pâle et rose comme un coqillage marin.

Stéphane Mallarmé, 1862.

Une Négresse…

A negress who has been possessed by the devil
wants to taste a young child saddened by these evil
and strange fruits underneath her tattered garments,
a sly trick is got ready by this gourmand:

On her belly she compares two jolly dugs
and so high that a hand will not know how to seize
her,
she thursts the dark shock of her booted legs
even as some tongue unskilled in pleasure.

Near the timid nudity of trembling gazelle,
flat on her back like an elephant gone wild
she waits as she admits herself with zeal,
laughing with her white teeth at the child;

Then, between her legs where the victim rests,
in the mane lifitng the black pen fell,
the palate of this uncouth mouth is thrust
pale and rosy as an ocean shell.

Käännös C.F. MacIntyre

Runo ilmestyi 2-osaisessa antologiassa Le Parnasse satyrique du XIXe siècle Poulet-Melassis’n kustantamana Brysselissä 1863-1866, kuvituksen teki Felicien Rops. Mallarmé oli 20 -vuotias runon kirjoittamishetkellä.

 

 

 

Alvar Aalto ja konformistinen metsänviisaus

Alvar-Aalto-Muuratsalo-Experimental-House-4.7846dfaafdba3385a2ac4d226edbb0f2

Aallon Muuratsalon koetalo

 

Aleksi Lohtaja

Suomen Arkkitehtuurimuseon näyttely Alvar Aallon jalostettu maisema (25.9.2019–12.4.2020) käsittelee ympäristön ja arkkitehtuurin suhdetta Alvar Aallon tuotannossa. Luonto, ympäristö ja maisema ovat suomalaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa toki yleisesti ohittamattomassa asemassa, mutta etenkään Alvar Aallosta ei voi puhua ilman, että esiin nousee kysymys arkkitehtuurin ja sitä ympäröivän maiseman yhteensovittamisesta.

Aallon tuotannon katsotaan usein ratkaisseen luonnon ja modernismin välisen jännitteen. Jo 1930-luvulta lähtien Aallon nimi on globaalisti yhdistetty syvään luonnon orgaanisuuden ymmärtämiseen. Aallon yhteydessä on puhuttu ”pohjoisen maagista” ja shamaanista, joka onnistui operoimaan kahden eri tason tai maailman välillä: rationaalisen ja modernin sekä toisaalta myös syvemmän luontokokemusten välillä. Göran Schildt on kutsunut tätä Aallon ”metsänviisaudeksi”:

Kaikessa mitä Aalto on luonut, on pohjimmaisena tuntuma metsän maailmaan, metsänviisaus, biologinen kokemus, joka ei milloinkaan anna ylivaltaa teknokraattiselle kulttuurille eikä lyhytnäköiselle rationalismille. Kysymys ei ole romantiikasta tai mystiikasta, vaan päinvastoin äärimmäisen realistisesta todellisuudentajusta, luonnon oman viisauden ja järkevyyden ymmärtämisestä. (Schildt 2007, 53.)

Myös Arkkitehtuurimuseon tuore näyttely, jonka on ideoinut Tom Simons ja jonka kuratoinnista vastaa Teija Isohauta, kiinnittää huomiota Aallon erityiselle kyvylle yhdistää arkkitehtuuri sitä ympäröivään luontoon ja maisemaan. Aalto ei pitänyt maisemasuunnittelua irrallisena rakennuksista, vaan hänen suunnittelussaan luonto tulee osaksi rakennuksia ja toisin päin. Siksi Aallolle maisemasuunnittelu ei noudattele ranskalaisen muotopuutarhan ajatusta, siis luonnon kesyttämistä harmoniseksi ympäristöksi, vaan pikemminkin villin luonnon ja rakennusten yhteensovittamista orgaanisella tavalla, josta vuonna 1959 valmistunut Maison Louis Carré on hyvä esimerkki. Kenneth Frampton on kutsunut tätä lähestymistapaa kriittiseksi regionalismiksi. Frampton käyttää tästä esimerkkinä Aallon suunnittelemaa Säynätsalon kunnantaloa (1949–1952), joka on osoitus siitä, että universaalikin muoto on aina paikkaan sidottua ja hyvän arkkitehtuurin on otettava huomioon paikalliset erityispiirteet ja maisema, johon rakennus sijoittuu.

Nykynäkökulmasta tällainen ’metsänviisaus’ ei näyttäydy ainoastaan tyylivalintoina tai modernismin kehityksenä universaalista rationaalisuudesta kohti orgaanisempaa muotoilua vaan sillä on myös polttavan ajankohtainen merkitys. Näyttely esittelee Aallon tärkeänä edelläkävijänä ilmastonmuutoksen ja kestävän suunnittelun kannalta. Näkökulma on tärkeä, sillä on arvioitu, että rakennettu ympäristö tuottaa kokonaisuudessaan noin 40 % prosenttia kasvihuonepäästöistä, joten arkkitehtuurin kestävämmät tavat ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Kattavan ja Aallon maisemasuunnittelutyöt ansiokkaasti kartoittavan näyttelyn ongelma tulee kuitenkin esiin samalla hetkellä, kun se alkaa kehystää äärimmäisen ajankohtaisia ekologis-poliittisia kysymyksiä sellaisten historiallisten tulkintakehysten kautta, jotka kuvaavat luontoa ja ekologiaa konformistisesti epämääräisen ’maiseman’ käsitteen kautta. Siis jonain sellaisena, jonka tärkeydestä olemme kaikki samaa mieltä.

Sama tendenssi on nähtävissä myös laajemmin nykytaiteessa ja taidediskurssissa. Nykyisin käytännöllisesti katsoen kaikki näyttelyt ja taidebiennaalit ottavat jollain tavalla kantaa luontoon ja ympäristöön, mutta sen sijaan, että niissä pyrittäisiin ajattelemaan radikaalisti ja rakenteellisella tasolla, mitä jälkifossiilinen elämänmuoto voisi tarkoittaa (puhumattakaan siitä, että esimerkiksi ympäristölle äärimmäisen haitallinen biennaaliformaatti lopetettaisiin), ympäristönäkökulmia ajatellaan usein yksittäisten, historiallisten ja kontekstistaan irrotettujen taideteosten, rakennusten ja pihasuunnitelmien kautta, joista on helppo pitää.

Luontosuhteen ja metsänviisauden painottamisella on suomalaisessa taiteessa ja taidehistorioinnissa myös laajemmat historialliset ongelmansa. Aina itsenäisyyden alkuajoista lähtien, kun suomalainen kulttuuri lähti etsimään omaa identiteettiään, luontoa ja alkuperäistä luontosuhdetta on korostettu itsestään selvänä suomalaiskansallisen taiteen piirteenä. Villin maiseman kuvaamisesta tuli nationalistisesti suuntautuneen taidekritiikin ja -teorian propagoima aihe, joka esti tehokkaasti suomalaista taiteilijakuntaa omaksumasta kansainvälistä modernismia.

Toisaalta Aalto on myös keskeinen kansainvälisen arkkitehtuuriavantgarden muotoutumisessa; tästä näkökulmasta taiteen ja ympäristön suhde näyttäytyy huomattavasti ristiriitaisempana.

Modernismin ja avantgarden keskeinen havainto on, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmisen ja ympäristön välinen suhde on muuttunut monella tapaa ”mahdottomaksi”. Surrealismi, dada ja toisaalta uudenlaista yhteiskuntaa hahmottava modernistinen arkkitehtuuri korostivat kaikki omilla tavoillaan, että uusi maailma ei ole tulkittavissa klassisen taiteen kautta, vaan tarvitaan uudenlaisia ilmaisutapoja, jossa modernin elämän perustavanlaatuiset ristiriidat voidaan tuoda esiin. Tämä ulottuvuus on liian helppo unohtaa puhuttaessa Aallon metsänviisaudesta.

Palaammeko jälleen tähän 20-luvulle ominaiseen kysymykseen taiteen ja luonnon mahdottomasta yhteiselosta? Tulisiko ilmastonmuutoksesta huolissaan olevien näyttelyiden tuoda esille kestävän luontosuhteen sijaan pikemminkin se tosiasia, että kulttuuriperintömme on valtaosin jo lähtökohtaisesti kestämätöntä suhteessa luontoon? Pitäisikö kriittisten näyttelyiden esitellä kestävän luontosuhteen sijasta kestämätöntä luontosuhdetta? Tarvitaanko nykyisen ilmastokatastrofin aikana Aallon esimerkkiä seuraavan kestävän suunnittelun (sustainable design) lisäksi vieläkin avantgardistisempaa otetta? Riittääkö, että juhlimme suomalaista muotoilua ja arkkitehtuuria ja sen väitettyä ’metsänviisautta’ vai tulisiko 1920-luvun avantgarden hengessä ajatella, että kriisi on niin perustava, että meidän on muutettava radikaalisti koko käsityksemme siitä, miten meidän tulisi elää tuhoutuvalla planeetalla?