Provokaatio ja banaalius nykytaiteessa – näkökulma Venetsian 2019 biennaleen

 

IMG_4208

Alexandra Birken: Angie 

 

Irmeli Hautamäki

Avantgarde -tutkijalta usein kysytään, mikä nykytaiteessa on avantgardea. Vastaan siihen yleensä siteeraamalla Jean–Francois Lyotardia, joka sanoi vitsikkäästi, että avantgarde on joko ennenaikaista tai liian myöhäistä. Silloin kun väärinymmärrys muuttuu ymmärrykseksi, on taiteilija jo yleensä kuollut. Vietettyäni muutaman päivän Venetsian vuoden 2019 Biennale Artessa jouduin jälleen kerran toteamaan, että mitään muodoltaan, rakenteeltaan tai ilmaisutavaltaan uusia teoksia ei tullut vastaan.

Eräs avantgardeen liitetty kliseinen uskomus elää sitkeästi nykytaiteessa: sen mukaan taiteen pitää provosoida ollakseen avantgardea. Avantgarde on suorastaan samastettu provokaatioon. Tämä seikka on silmiinpistävä tämän vuoden Biennale Artessa.  Varhaisen avantgarden ja nykytaiteen ’provokatorisuudessa’ on kuitenkin eroa.

Tietysti se, minkä länsimainen taiteen katsoja kokee provokatiivisena, brutaalina tai banaalina, riippuu ajasta ja kontekstista. Marcel Duchampin readymadet, Dadan fotomontaasit tai futuristien koneita, vauhtia ja sotaa ihailevat teokset koettiin omana aikanaan häiritsevinä. Ne toivat suorasukaisesti esiin oman aikaansa levottomuutta, mutta samalla teoksissa haettiin uusia rakenteita ja taiteellisia ilmaisukeinoja. Avantgarden teokset toimivat yleensä kollaasin ja montaasin hajautustekniikoilla. Keskeistä ei ollut pelkkä teoksen ulkoinen hahmo vaan teoksen mielessä tuottama vaikutelma tai kokemus. Duchamp erityisesti kutsui taidettaan henkiseksi. Itse fyysinen esine ei ollut tärkeä vaan esineen ja kielen (otsikoiden) aikaansaamat assosiaatiot ja kokemukset, jotka Duchampilla olivat sanaleikkeihin perustuvia ja humoristisia.

Siinä missä Duchamp ja muut avantgardistit panostivat teoksen ja katsojan suhteessa viittauksenomaisuuteen jättäen runsaasti tilaa katsojan ajatukselle ja kokemukselle, nykytaide käy päälle vihaisesti. Esineet ovat pelkkiä esineitä, koneet ovat koneita, niistä puuttuu kielellinen ja kulttuurinen välitys. Ne yrittävät tehdä vaikutuksen suurella koolla, joka hyökkää katsojan silmille.

IMG_0749

Sun Yuan ja Peng You: Can’t Help Myself

Melkoinen osa Biennale Arten teoksista käyttää readymaden ideaa, mutta vailla kieleen perustuvaa välittävää efektiä. Näin on erityisesti Kiinan kansatasavallasta tulevien taiteilijoiden kohdalla, joilla esineteokset ovat näköjään alibi raakaan väkivalta-efektiin.

Sun Yuanin ja Peng Yun teos Can’t Help Myself (2016) –– verilammikkoa lakaiseva ja veren näköistä sotkua ympäriinsä roiskuttava massiivinen siivousrobotti –– on pelkkä kauhistuttava kone, jossa ei ole mitään kulttuuriseen välitykseen vivahtavaa, vaikka taiteilijat ovat opettaneet robotille yli 30 erilaista ’inhimillistävää’ liikettä. Teoksen aggressiivisuus suuntaa ajatukset väistämättä totalitaristiseen suurvaltaan, joka käyttää teknologiaa väkivallan ja kontrollin välineenä.

Viereisessä näyttelyhuoneessa on toisen kiinalaisen taiteilijan Yu Jin myös hyvin brutaali teos, jossa betonista valetut ihmistorsot ja ruumiin kappaleet on sidottu kahleilla seinään.

Yhdessä nämä kaksi teosta ja niiden aikaansaamat mielikuvat kumoavat toisensa: jos jälkimmäinen synnyttää kauhua ja myötätuntoa väkivallan uhreja kohtaan, saa edellinen aikaan torjuntareaktion. Mieleen tulee etsimättä viimevuosien taidetähti Ai Wei Wei, joka oli New Yorkin aikoinaan opetellut readymade -aakkoset, mutta sisäistämättä kulttuurista välitysperiaatetta. Kiinan poliittisia oloja kritisoivien teosten sanoma ei käynyt mitenkään ilmi itse teoksista, vaan näyttelyn oheisteksteistä. 

Kiinalaisen Nabuqin teoksessa kiskoilla kehää kiertävä luonnollisen kokoinen muovilehmä tekopalmujen maisemassa saa aikaan hölmistyneen olankohautuksen. Katsoja ei ehdi kuin huokaista, kun viereinen teos, sähköllä toimiva Silpha Guptan rautainen portti paiskautuu huoneen seinää vasten sellaisella voimalla, että seinän rappaus irtoilee ja pöly leviää ilmaan. Lehmää ihmettelevät lapset pelästyvät ja muut aivastavat.

Täyteen ahdetussa näyttelytilassa aggressiiviset teokset haittaavat muiden vähän hiljaisempien vastaanottoa ja turruttavat katsojaa. Tarjolla olisi kyllä teoksia, jotka painottuvat älykkäämmin mielen ja kielen toimintaan: sellaisiin kuuluvat Slavs and Tatars ryhmän Tranny Tease (pour Marcel) (2009 – 2016) teos, mainoskyltit, joita toimivat pelkän kielen ja graafisen esityksen avulla. Erikieliset sanat on visualisoitu houkuttelevasti, ne pysäyttävät katseen ja vaikka niistä ei saa tolkkua, ne huvittavat. Tässä juutalaiseen, islamilaiseen ja slaavilaisiin kieliin perustuvassa teoksessa on kansallisuudet ylittävää poliittista ideaa, jota toivoisi näkevänsä näyttelyissä enemmänkin. Tälle teokselle Duchamp olisi iskenyt silmää. Sillä pelkkä silmänisku, vihje tai hienovarainen visuaalinen viesti toimii, jos sen annetaan toimia.

fullsizeoutput_7c7

Slavs and Tatars: Tranny Tease (pour Marcel) 

Saksalaisen Alexandra Birkenin teos Angie (2019) toimii hienommalla säädöllä ja nostaa hymyntapaisen suupieleen. Angela Merkelin tutuksi noussut värikäs nuttu ja yhteen liitetyt kädet on kudottu kangaspuilla seinävaatteeksi.  Tämä pehmeä teos, kuten monet muutkin länsimaisissa demokratioissa tehdyt teokset, jäävät tehokkuudessa ja voimassa häviölle monien brutaalien teosten kanssa. Angie hymyilee nurkassaan yrittäen säilyttää tasapainon totalitarismin ja demokratian välillä.

Eräs ärsyttävä seikka johon nykytaiteessa törmää väsymiseen asti, on banaalius, joka johtuu siitä että minkä tahansa esineen tuomista taidekontekstiin pidetään taiteena. Tässä on turha vedota Duchampiin, joka ei tällaista olisi kelpuuttanut, readymade teos oli esineen ja kielellisen elementin muodostama kokonaisuus. Biennale Artessa on meksikolaisen Teresa Margollesin esille asettama muurin pätkä Muro Ciudad Juáres (2010), jonka päällä on piikkilankaa. Muurissa on aukkoja, mikä antaa teokselle merkitystä. Liettualaisen Augustus Serapinasin tiilikasa installaatio vuodelta 2018 muistuttaa Tshernobylin ydinvoimala onnettomuudesta, jota siivoamaan liettualaiset pantiin pakkotyöhön. Tämän ydinvoimalatyypin sulkeminen oli ehtona Liettuan hyväksymiselle Euroopan unioniin. Nämä ovat tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, mutta taideteoksina tavattoman banaaleita.

IMG_4211

Teresa Margolles: Muro Ciudad Juáres

Joka tapauksessa, kehittyvien ja totalitarististen maiden taiteilijat joutuvat opettelemaan länsimaisen avantgarden ja modernismin aakkoset päästäkseen esille länsimaisessa taidekatselmuksessa ja voidakseen kertoa tarinansa. Mutta syntyykö tällä tavoin sitä kommunikaatiota, mitä Biennalen kuraattori Ralph Rugoff painottaa.

Näyttelyn May You Live in Interesting Times kuraattori Rugoff väittää saatesanoissaan, että Biennalen taiteilijat näyttävät maailman erilaisista näkökulmista haastaen vallitsevat tavat ymmärtää sitä. Hän sanoo tämän asian eri tavoin ainakin neljään kertaan. Missä sitten on kiinnostavuus? Eräs lause saatesanoissa kiinnittää huomion: siinä väitetään teosten ’tutkivan tapoja, joilla ”järjestyksestä” on tullut useiden erilaisten järjestysten samanaikaista läsnäoloa’. Tämä vihjaa, että kuratoinnin taustalla saattaa olla sittenkin filosofista ajattelua, kenties nykyhetkellä suositun Jacques Rancièren näkemyksiä.

Nykytaiteen keskeisin piirre ja olemassaolon syy Biennale Arten kaltaisissa suurnäyttelyissä on poliittisuus. Kun poliittisuus on taiteessa läsnä kaikkialla, se uhkaa menettää merkityksensä. Muutama teos onnistui kuitenkin pysäyttämään: intialaisen Soham Guptan valokuvasarja Kalkutan öisten slummien kulkijoista näytti nämä haavoittuvat ja suojattomat olennot avoimesti ja inhimillisinä. Taiteellisten keinojen puolesta nämä teokset olivat kuitenkin hyvin tavanomaisia.

Venetsian kaltainen kaupunki, jolla on pitkä taidehistoria, kestää kevyemmän ja viihdyttäväksi kutsutun nykytaiteen; onhan kaupungissa tarjolla huipputaidetta renessanssista aina modernismiin ja varhaiseen avantgardeen saakka. Peggy Guggenheimin modernin taiteen museon upeat kokoelmat ja Academia dell Arte sekä Venetsian monet palatsit renessanssin mestareineen tuovat perspektiiviä nykytaiteeseen.

IMG_4214

Augustus Serapinas: Vygindas, Kirilas & Semionovas 

 

 

 

 

 

 

 

Lukemattomia lukemattomia – Lukeminen ja kirjallisuuden avantgarde

 

IMG_20180905_222637

Kuvan veistos: Anna Maria Kubach-Wilmsen

 

Laura Piippo

Lukemisen ja kirjallisuuden muutos on aihe, joka tasaisin väliajoin nousee keskusteluun. Tällä kertaa Kansalliskirjaston entisen johtajan Kai Ekholmin Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni laittoi liikkeelle kommentaarikierteen, joka alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä sosiaalisen median alustoilla ja erilaisten julkaisujen mielipideosastoilla, ei vähiten näiden mielipiteenilmaisujen kierrosta syntyvän ”affektiivisen tahmaisuuden” vuoksi (Sara Ahmed, 2004, 45). Kommentaari velloi ja valui huolipuhetta, moralisointia ja särmikkäimmän kulman metsästystä sekä arvailuja ja varmoja todisteita niin kirjan kuolemasta kuin sen lukemisen välittömistä ja välillisistä hyödyistäkin. Jokin tuntui kuitenkin unohtuvan, nimittäin lukeminen itsessään moniulotteisena taitona ja toimintana, jota ylläpitää erilaisten ja eri taustaisten lukijoiden moneus – sekä itse kirja lukemisen teknologiana, mahdollisesti jopa avantgardistisena sellaisena.

Edelleen yleisin kirjallisuuden alusta on painettu kirjaesine, koodeksi. Perinteisimmilläänkin se voi pitää sisällään erilaisia populaareja ja valtavirtaisia lajeja historiallisista romansseista ja kronikoista urheilijoiden elämäkertoihin, hyöty- ja subjektiviteettikeskeiseen itseapukirjallisuuteen ja muutama vuosi sitten suosionsa huipulla paistatelleisiin aikuisten värityskirjoihin – jotka kehottavat kiinnostavaa kyllä kajoamaan itse kirjaesineeseen. Kaikki edellä mainitut vaativat alustan käyttönsä sovinnaisuudesta huolimatta omanlaistaan lukutaitoa sekä taitoa käyttää tekstin käyttöliittymää, kirjaa. Markku Eskelisen mukaan valtavirta määrittyy juuri kirjan teknologian ja lukemisen neuvottelussa:

[K]irjallisuuden keinojen automatisoituminen johtaa sellaiseen luettavaan tekstiin, jossa lukijoiden enemmistö ei enää törmää tekstin tulkinnallista hahmottamista vaikeuttaviin komposition muotoihin. Tekstin ja teoksen tulkinta voi tietysti edelleen olla hankalaa muista syistä (kuten aihepiirin vieraudesta, tyylilajien vaihteluista, sanaston outoudesta tai lauserakenteen kompleksisuudesta johtuen). Silti tuloksena on jotakuinkin helposti tai ainakin tavallisen tekstuaalisen tulkintatyön jälkeen ymmärrettävä teos, jossa kirjailijan ja lukijan kommunikaatio toimii (jos sen kriteeriksi ei aseteta sitä, että he tulkitsevat tekstin sisällön ja esteettisen arvon samalla tavalla). Näin syntyy monien, ellei useimpien lukijoiden etsimä ja haluama (ja heitä palkitseva) jaetun kokemuksen ja läheisyyden illuusio. (Eskelinen 2016, 546–547)

Siinä missä valtavirtaan usein liittyy myös kaupallinen menestys tai ainakin kiinnostus sitä kohtaan, ei avantgarde välttämättä suuntaudu kohti mahdollisimman laajaa luettuutta tai tunnettuutta. Kaikkein jyrkimmin menettelee sellainen kirjan teknologiaa koetteleva avantgardistinen kirjallisuus, joka sysää pahaa-aavistamattoman ensikertalaisen äkisti kauemmas valtavirrasta.

Mikä sitten on kirjallisen avantgarden ja lukemisen suhde? Kirjallisuudesta puhuttaessa avantgarde kytkeytyy erityisesti nk. kokeelliseen kirjallisuuteen, sekä painettuun että digitaaliseen. Kokeellisuutta ja avantgardea käytetään usein kirjallisuuden yhteydessä termeinä lähes synonyymisesti. Niiden keskinäinen ero on ennemmin ilmiöiden, teosten ja tekniikkojen kehystyksessä ja painotuksissa kuin näillä käsitteillä kuvatuissa teoksissa itsessään. Tämä näkyy esimerkiksi käsitteiden käyttöyhteyksissä ja niiden sanavarannoissa. Avantgardeen liitetään usein poliittisia konnotaatioita ja aktiivisia muutospyrkimyksiä, kun kokeellisuus taas asettuu diskursiivisesti tieteen yhteyteen haastaen sen ainoana kokeilujen ja kokeiden alueena (Bray, Gibbons & McHale 2012, 1–2).

Käsitteiden yhteismaa löytyy niiden kuvaamasta kirjallisesta toiminnasta. Avantgardea ja kokeellisuutta käytetään yleisesti kuvaamaan kirjallisuuksia, jotka jollain tapaa koettelevat kirjallisuuden rajoja – niitä määreitä, jotka tekevät kirjallisuudesta juuri kirjallisuutta. Samalla laajenee se alue, jolla kirjallisuuden on mahdollista kehitellä ja haastaa olemassa olevaa sekä kuvitella vielä ennennäkemätöntä. 1900- ja 2000-lukujen varhaisten vuosikymmenten kirjallisia avantgardeja ja kokeellisuuksia yhdistää kiinnostus ilmaisuvälinettä ja teknologiaa kohtaan (Bray, Gibbons & McHale 2012, 2). Samalla tulee laajenneeksi paitsi kirjallisuuden, myös sen lukemiseen vaadittavien taitojen ja tietojen ala. Välineen ja teknologian koettelun tuleminen siitä itsestään käsin tulkituksi ja ymmärretyksi edellyttää kykyä lukea ja tulkita hienovaraisesti paitsi ilmaisua myös alustaa sen erottamattomana osana. Ne alustat, joiden kanssa vietämme eniten aikaa, myös muokkaavat tapaamme lukea ja kirjoittaa eniten (Emerson 2014, xiv).

Kirjaesineen vakiintuneiden käyttötapojen haastaminen, kuten ergodisuus, monimediaisuus tai kirjaesineen suoranainen tuhoaminen tai turmeleminen paitsi pakottavat myös kutsuvat lukijan haastamaan taitonsa ja odotushorisonttinsa. Merkityksien muodostaminen ja etsiminen ei suinkaan pysähdy esineeseen, joka yllyttää lukijaansa etsimään erilaisia tapoja käsitellä itseään, vaikka se saattaisikin vaatia lukijaltaan tavallista enemmän vaivannäköä. Epäonninen lukukokemus tai haltuunottoyritys saattaa myös johtaa lukijan läpimurtoon jossain toisessa merkitysyhteydessä. Gilles Deleuzea ja Félix Guattaria lainaten:

Kun Michel Foucault’lta kysyttiin, mitä kirja hänelle merkitsee, hän vastasi: se on työkalupakki. Proust, jonka tekstin väitetään olevan täynnä merkitystä, sanoi, että hänen kirjansa ovat kuin silmälasit: kokeile, sopivatko ne sinulle, näetkö niiden avulla asioita, joita et olisi muuten nähnyt, ja jos ne eivät sovi, niin luovu kirjastani ja etsi muita sinulle paremmin sopivia. Etsi kirjojen osia, jotka sopivat sinulle tai joilla on käyttöä sinulle. Me emme enää lue emmekä kirjoita vanhaan tapaan. Ei kirja ole kuollut, lukutapa on toinen.  Kirjassa ei ole mitään, mikä pitäisi ymmärtää, siinä on ainoastaan paljon käytettävää. Ei mitään tulkittavaa tai merkityksellistä, ainoastaan paljon kokeiltavaa. Kirjan täytyy muodostaa kone jonkin kanssa, sen pitää olla pieni työkalu ulkoiseen, ei maailman esittämistä eikä maailma merkityksellisenä rakenteena. [–] Kirja on olemassa vain ja ainoastaan sen ansiosta, mitä sen takana ja ulkopuolella on. (Deleuze & Guattari 1986, 26).

Kirjat versovat lukemisesta, ja lukeminen opettaa lukemaan. Avantgarden ja kokeilun hengessä (kirjojen) lukemisen ja sen diversiteetin lisääminen näyttää siis olevan lukemisen – ei niinkään siitä puhumisen – lisäämistä, sekä sen tarkastelua, millaiset olosuhteet minkäkinlaiseen lukemiseen soveltuvat ja millaisista materiaalisista ja diskursiivisista aineksista erilaiset kaunokirjalliset teokset rakentuvat. Keskustelua voidaan Kansainvälisten Situationistien tapaan kaapata ja muokata, mutta se onnistuu paremmin kirjallisuuden itsensä kuin siitä käytävän keskustelun kontekstissa.

Uutta tilaa avaavat juuri vaivannäön vaatimus ja valmiiden vastaanotto- ja tulkintakehysten kyseenalaistaminen. Avantgardekirjallisuudella on mahdollisuus tekstin ja sen alustan koettelun ja tunnustelun avulla laajentaa myös lukemisen kategoriaa, ja painetuilla formaateilla puolestaan kyky säilöä itseensä erilaisia poetiikkoja myöhemmin löydettäviksi. Laajeneminen voi siten tapahtua myös ajassa taaksepäin menneen uudelleenluennoissa ja –kontekstualisoinneissa. Kuten vastikään pohjoismaiden parhaan kulttuurilehden palkinnon saaneen Tuli&Savu -lehden päätoimittaja Juha-Pekka Kilpiö kiitoksissaan toteaa:

[K]ulttuurilehti voi ja sen pitää käsitellä muutakin kuin ennestään tuttuja ilmiöitä ja henkilöitä. [–] Tuntuu, että on yhtä lailla relevanttia käsitellä antiikin ekologeja ja renessanssisonetteja kuin kaikkein uusinta marginaaliavantgardea, jota Suomessa ei vielä tunneta, ja että lukijan on mahdollista muodostaa näihin kaikkiin henkilökohtainen ja kokemuksellinen suhde. (Nihil Interit ry. 2019.)

Kirja esineenä ja teknologiana palvelee edelleen sujuvasti valtavirtaa ja kirjamarkkinaa, jonka kuohut näyttävät nykyhetkessä vaahtoutuvan kirjoista tapahtumina ja hyödykkeinä käytävässä mediapuheessa, joka kohisee, pöyristyy, affirmoi ja promoaa. Samalla se kuitenkin on edelleen myös relevantti alusta erilaisille avantgardistisillekin kokeiluille, joiden päämäärät ovat usein pintakuohua syvemmällä erilaisissa kulttuurisissa muutoksissa tai likempänä, taiteessa ja kirjallisuudessa itsessään (Keskinen, Piippo & Kilpiö 2019).

Tämänsyksyisestä kirja- ja lukutaitokommentaarista päästään yllättävänkin lähelle avantgarden perinteitä ja lukemisen kokemusta, kun otetaan käyttöön proseduraalisessa eli menetelmällisessä kirjallisuudessakin käytetty antonyyminen käännös (Niemi, Ikonen & Joensuu 2018, 104), jossa lähdetekstin elementit korvataan niiden vastakohdilla. Operoitaessa näin syksyn kommentaarissa esitetyillä väitteillä huomataan, että kirjat ovat tylsiä, kirjat ovat merkityksettömiä, lukeminen on tuskallista, hidasta ja ennen kaikkea hyödytöntä: kirja elää. L’Art pour l’art.

 

 

Kirjallisuus

Ahmed, Sara (2004) The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Bray, Joe; Gibbons, Alison & McHale, Brian (2012) Introduction. Teoksessa The Routledge Companion to Experimental Literature. Toim. Joe Bray, Alison Gibbons & Brian McHale. Routledge, London & New York.

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1986) Rihmasto. Suom. Jussi Vähämäki. Aloha! 5/86, 4–27.

Ekholm, Kai (2019) Suomalaiset ovat pian vailla kulttuuriperintöä, kirjahyllyjä ja oman kielensä perinnettä. HS 6.8.2019. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006195569.html

Emerson, Lori (2014) Reading Writing Interfaces: From the Digital to the Bookbound. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Eskelinen, Markku (2016) Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala, Helsinki.

Keskinen, Mikko; Piippo, Laura & Kilpiö, Juha-Pekka (toim.) (2019). Image and Narrative, Vols. 20 (1) & (2). Special Issue: “Ubique and Unique Book: The Presence and Potential of the Codex.” http://www.imageandnarrative.be/index.php/imagenarrative/issue/view/123 & http://www.imageandnarrative.be/index.php/imagenarrative/issue/view/126

Niemi, Marko; Ikonen, Teemu & Joensuu, Juri (2018) Menetelmällisen kirjoittajan perussanasto. Teoksessa Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Toim. Teemu Ikonen. Post-Oulipo ry & MKS, Helsinki. Julkaistu myös Nokturno.fi sivustolla https://nokturno.fi/poem/menetelmallisen-kirjoittajan-perussanasto

”Loistouutisia: Tuli & Savu -lehti on vuoden 2019 pohjoismaisen kulttuurilehtikilpailun voittaja!” Nihil Interit ry:n tiedote 30.9.2019. https://nihilinterit.wordpress.com/2019/09/30/loistouutisia-tuli-savu-lehti-on-vuoden-2019-pohjoismaisen-kulttuurilehtikilpailun-voittaja/