Alva Noë uudistaa taiteen fenomenologiaa

 

IMG_0677

 

Irmeli Hautamäki

Alva Noën taiteen filosofiaa käsittelevän kirjan Strange Tools (2015) suomenkielisenä nimenä on Omituisia työkaluja – taide ja ihmisluonto. Kirjoittajan pyrkimyksenä on ajatella uudelleen taiteen ja filosofian suhdetta nimenomaan taiteen näkökulmasta. Kirja on kirjoitettu esseistiseen tyyliin, ei tiukasti argumentoiden. Seuraavassa muutamia poimintoja kirjan ideoista.

Filosofina Noë edustaa fenomenologista suuntausta, jonka perusväitteitä Outoja työkaluja –kirjan taustalla voi havaita. Aiemmassa, hyvin tunnetussa kirjassaan Action in Perception (2004) Noë keskittyi tutkimaan havaintoa. Tämän kirjan mukaan havainto ei ole pelkästään mielessä syntyvä aivojen tuottama kuva, vaan havainto edellyttää aktiivisuutta. Myös taidetta käsittelevän uuden kirjan mukaan havainto on enaktiivinen tapahtuma, jotain, minkä ihminen saavuttaa tai tekee.

Noën ajattelussa voi  tunnistaa Maurice Merleau-Pontyltä tuttuja filosofisia teemoja uudella otteella. Uutta Noëlla on ennen muuta teknologian tuominen mukaan filosofiseen tarkasteluun. Merleau-Ponty keskittyi havaintoa koskevissa kirjoissaan pitkälti ”ruumiillisuuteen”; lähtökohtana oli ruumiin ja näkyvän maailman hieman mystinen yhteenkietoutuminen, mikä ei avautunut helposti.

Noën teoria tuo sen sijaan mukaan teknologian; se on Noën mukaan luonnollista ja perustavaa ihmisen olemiselle. Teknologiat ovat organisoituneita tapoja tehdä asioita. Raflaavana esimerkkinä on lapsen imettämisen tekniikka: se on taitoa, jolla äiti ja lapsi organisoituvat imettämistapahtumassa. Tanssiminen ja puhuminen ovat myös teknologisia käytäntöjä, ne organisoivat tanssijat ja keskustelijat luonnollisesti. Ne edellyttävät taitoa, jonka puutteet voi huomata, mutta jossa voi harjaantua.

Teknologiat tekevät ihmisestä sen mikä hän on, ne organisoivat ihmiset. Kuvien tekeminen, kirjoittaminen ja erilaiset notaatiot, kuten aritmetiikka ovat kirjoittajan mukaan monimutkaisia teknologioita. Ne antavat meille mahdollisuuden tehdä asioita, joita emme voisi tehdä ilman niitä: lentää ja työskennellä modernissa toimistossa, mutta ne antavat mahdollisuuden myös ajatella asioita, joita ei voisi ajatella ilman niitä.

Organisoituminen teknologian avulla on eräs Noën kirjan keskeisiä uusia ajatuksia.  Ymmärrän sen modernina vastineena fenomenologian perinteiselle maailmassa olemiselle tai yleensä olemiselle. Noën teoriassa ihminen ei vain ’ole maailmassa’ vaan hän on siellä organisoituneena teknologioidensa avulla. Ihminen suunnittelee ja kehittää teknologioita luonnostaan ja organisoituu näin maailmaan.

Noë soveltaa uudessa kirjassaan myös fenomenologiasta tuttua kaksitasoteoriaa. Sen mukaan on olemassa luonnollinen organisoituneen toiminnan tai teknologian taso – esimerkiksi puhuminen, tanssiminen tai kuvien tekeminen – ja toinen taso, jolla alemman tason asiat tuodaan näytteille tai niitä tutkitaan. Taide ja filosofia kuuluvat molemmat toiselle tasolle. Ne ovat työkaluja, joilla ihminen tutkii itseään.

Taiteen osalta selitys vaikuttaa yksinkertaiselta: ihmiset tanssivat, piirtävät ja kertovat tarinoita luonnostaan; taidetta niistä tekee se, että näitä asioita tutkitaan ja jäsennellään uudelleen. Filosofia puolestaan uudelleen organisoi ja tutkii ”kognitiivista puuhaamme” eli puhetta ja järkeilyä. Näin koreografia on siis tanssille samaa kuin filosofia on ajattelulle.

Havaintoon perehtyneenä tutkijana Noëlla on paljon sanottavaa kuvista ja niiden keskeisestä roolista näkemiselle. Kuvat ovat näkemiselle välttämätöntä. Taiteilijat asettavat tarkasteltavaksi kuvan tekemisen tai näkemisen itsensä. Kuvataiteen tehtävänä ei siis ole pelkästään näyttää, tehtävänä on saada ihmettelemään, mitä kuvassa on tai mitä kuvan ansioista on mahdollista nähdä. Noë korostaa, että taideteosten tehtävä on herättää kysymys siitä, mikä se on, ja houkutella katsojaa esittämään vastaus. Taideteos on kiusoitteleva tai haastava siinä mielessä, että se ei antaudu näkemiselle vaan haastaa näkemään ja pohtimaan nähtyä.

Miten taideteos sitten suhtautuu teknologiaan? Taideteos ja sen valmistaminen edellyttää teknologiaa, mutta taide eroaa luonnollisesta teknologiasta, joka on funktionaalista, siten että taideteos on suunniteltu oudosti.  ”Taide alkaa siitä kun asiat muuttuvat omituisiksi” Noë päättelee (127).

Noë tekee Merleau-Pontya seuraten erottelun ”villin näkemisen” ja esteettisen näkemisen välillä. Villi näkeminen on spontaania ja tehtävälle alisteista näkemistä; se eroaa esteettisestä näkemisestä, joka on reflektoivaa ja mietiskelevää . Kuvat ovat olennaisia esteettiselle näkemiselle, ne ovat esteettisen tajun edellytys eikä päinvastoin. Tämä johtuu siitä, että kuvat ja kuvien tekeminen ovat ihmiselle luontaista teknologiaa, mistä ovat todisteena esihistoriallisen ajan luolamaalaukset. Ihmiset ovat alusta saakka olleet innokkaita ympäröimään itsenä kuvilla. Kuvat muotoilevat näin ollen ihmisen näkemistä.

 

Posthumanismi vs. näkemisen kulttuurisuus 

Noë puolustaa voimakkaasti näkemisen kulttuurista luonnetta. Vaikka näkeminen on perustaltaan biologista, eikä biologiaa voi muuttaa, koko visuaalinen ja sosiaalinen kokemuksemme on kulttuurista ja juontuu kuvista.

Noë ei hyväksy posthumanismia, jonka mukaan ei-ihmisellä voisi olla esteettistä tajua. Vaikka hän ei kiellä, että ihmisolennot ovat biologiaan sidottuja, hän väittää, että ihminen on enemmän kuin eläin. ”Kaikenkarvaiset naturalistit ovat sitoutuneet ajatukseen, jonka mukaan meidän pitäisi pystyä ymmärtämään omaa luontoamme yhtenä eläimellisen luonnon lajina” Noë kirjoittaa (88). Monet humanistit päinvastoin vastustavat tätä olettaen että kulttuuri on olemassa tai ”kelluu” biologiasta vapaana. Noë vastustaa kiistassa kumpaakin ääripäätä. Vaikka hänen sympatiansa ovat naturalistien puolella, mikään ei silti velvoita sanomaan ihmistä eläimeksi. Hänen mukaansa ”on dogmaattista ja mielikuvituksetonta korostaa, että voimme selittää ihmisen pelkästään samoin kuin ei-inhimillisen eläimen.” (89)

Noëlla on myös kriittinen kanta neurobiologiseen taideteoriaan, josta nykyään mielellään haetaan vastausta kysymyksiin, mitä taide on ja mikä sen arvo on. Tällaisen tutkimuksen päämääränä on kuitenkin ”selittää taide pois”. Neurobiologisen ajattelutavan mukaan persoona on kokoelma aivosoluja ja niihin liittyviä molekyylejä. Tätä käsitystä Noë ei hyväksy. Eikä tämä ajattelutapa ole edes uusi, sillä filosofisessa mielessä se on vain versio Descartesin 1600-luvulla esittämästä teoriasta. Neurotiede ei itse asiassa pysty tarjoamaan parempaa selitystä siitä, miten aivot tuottavat tietoisuuden kuin Descartes aikoinaan.

Tämä ei kuitenkaan merkitse tuomiota neurotieteelle, jota Noë pitää kiinnostavana hankkeena. Eräs keskeinen seikka, jonka neurotieteellinen taiteentutkimus laiminlyö, on että taideteokset ovat kanssakäymistä yhteisössä. Noë vertaakin taideteosta jälleen raflaavasti vitsin tajuamaiseen: on ymmärrettävä hyvin paljon kulttuurisesta kontekstista ja ympäristöstä tajutakseen vitsin. Ei riitä, että katsotaan, mitä vitsin kuulijan aivoissa tapahtuu.

Noën taiteen filosofiaa käsittelevä kirja on merkittävä avaus pitkään aikaan taiteen filosofiassa konkreettisten kysymystensä takia. Se uudistaa fenomenologista ajattelua tuoden perinteisen fenomenologian tähän päivään. Kirjan ansiokas suomennos on Tapani Kilpeläisen. Käännös onnistuu välittämään Noën letkeän ja innostuneen kirjoitustyylin muutamista oudoista sanavalinnoista huolimatta tai ehkä juuri niiden ansiosta.

 

Lähde

Alva Noë : Omituisia työkaluja – Taide ja ihmisluonto. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Niin&näin, Tampere 2019. Alkuteos: Strange Tools. Art and Human Nature (2015).