Proseduurista, proosasta & prosessista

MKA pöydällä

Teemu Ikonen

Juri Joensuun väitöskirjan Menetelmät, kokeet, koneet (2012) mukaan proseduraalisessa eli menetelmällisessä kirjoittamisessa on olennaista, että kirjoittaja päättää noudattaa johdonmukaisesti jotain ennalta asetettua periaatetta, esimerkiksi rajoitetta, joka sulkee pois käytettävissä olevia materiaaleja ja keinoja. Tällainen lienee tuttua kaikille lapsuuden sanaleikeistä, ja siksi ei ole yllättävää löytää menetelmällisyyttä lastenkirjallisuudessa loruista kombinatorisiin kuvakirjoihin.

Käsitykseni menetelmällisestä kirjallisuudesta laajeni 80-luvun lopulla, kun luin Bernard Magnén OuLiPoa ja Georges Pereciä esittelevän tekstin Synteesistä  (3/1985) ja Roo Ketvelin osuvasti otsikoidun tekstin ”Uusi hämmästyy” yliopiston orientoivien opintojen vihkosesta. Tämän jälkeen tuli vuosien varrella kerta toisensa jälkeen selväksi, että vaikka OuLiPo on tapana asettaa keskeiseksi menetelmällisessä kirjallisuudessa, on Ketvelin Toisin (1991) teoksen ohella runsaasti muutakin näyttöä siitä, että kirjallisuudessa on laajasti menetelmällisyyttä ja sen tuntua, myös sitä julkilausumatta ja vailla tutkimuksen tukea.

OuLiPo Compendiumin (1995) ilmestymisen jälkeen useissa yhteyksissä puhuttiin, että menetelmällisyyden avulla voisi tehdä jotain isompaa suomen kielellä. Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa (MKS) puhe muuttui vihdoin teoiksi ensin hankkeessa, joka tuotti proseduraalisen kollektiiviromaanin Ihmiskokeita (2016). Sen rinnalla syntyi idea tutkimusta ja (epä)luovaa kirjoittamista yhdistävästä teoksesta, joka olisi perinpohjainen ainakin proosan menetelmällisyyden osalta.

Suunnittelussa auttoi, että MKS:ssä oli alaa väitöskirjatasolla tutkineita, Joensuun lisäksi Markku Eskelinen, mutta varmuudeksi oli paikallaan haastatella OuLiPoon pitkään keskittyneitä tutkijoita, kuten Osmo Pekosta, Jan Baetensia ja Camille Bloomfieldiä. Haastattelut vahvistivat koulutetun arvauksen, ettei menetelmällisyyden kenttää ollut vielä selvitetty riittävän laajasti ja järjestelmällisesti. Oli syitä tehdä teoriaa ”post-Oulipo” ja kiveä jälleen kiviseksi, ja näin kehkeytyi toimittamani Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry 2018). Siinä kirjailijat, kääntäjät, tutkijat (Yli-Juonikas, Vuola, Viljanen, Tontti, Salminen, Salmenniemi, Niemi, Matinmikko, Mankinen, Liuhto, Keynäs, Joensuu, Eskelinen) ja graafinen suunnittelija (Tammisto), selvittävät menetelmällisen proosan mahdollisuuksia ja toteuttavat niitä.

* * *

Proosa, proseduraalisuus ja prosessi ovat sanoina sukua toisilleen, kaikissa on kysymys etenemisestä ja sen myötä siitä, että jostakin luovutaan, että jokin lakkaa tai häviää. Gary Hillin videotaidetta käsittelevässä keskustelussaan runoilija Charles Stein kertoo asettaneensa 1970-luvulla prosessuaalisuuden proseduraalisuuden edelle siinä mielessä, että runon ”emergenssi” kirjoittamistilanteessa oli tärkeämpää kuin sitovien sääntöjen asettaminen ennalta, ja vastaavasti runon performatiivinen luonne arvokkaampaa kuin sen esimerkinomaisuus.

Ero prosessi- ja proseduurivetoisen kirjoittamisen välillä voi näin vaikuttaa selvältä, mutta käytännössä idealisoiduilla hierarkioilla on tapana purkautua. Toisaalta, teoriassa menetelmällisyyttä on perusteltua ajatella mahdollisuutena kirjoitusprosessin kullakin osa-alueella, jaettuna esimerkiksi seuraavasti: 1) Kirjoittamisen lähtökohtana voi olla yksi lähdeteksti tai useampia. 2) Niitä voidaan koota eri tavoin ja 3) niiden käyttöä voidaan säännellä. 4) Uuden tekstin tuottamiseen voi osallistua yksi tai useampia toimijoita, ja 5) tätä tuottamista voidaan säännellä eri tavoin. Proseduurit voivat kohdistua vaihtelevasti teoksen eri osiin ja tasoihin; ne voivat vaikuttaa 6) tekstuaalisten piirteiden lisäksi 7) teoksen tarinamaailmaan, 8) teoksen toimintaan ja käytettävyyteen, 9) teoksen mediaalisuuteen ilmaisukanavien yhdistelmän merkityksessä, 10) sen välittymiseen luettavaksi ja käytettäväksi ja lopulta 11) lukijan tai lukijoiden toimintaan. Kussakin vaiheessa menetelmät voivat olla enemmän tai vähemmän tietoisen ratkaisun tulosta, vaihtelevasti määrääviä, sitovia, läpinäkyviä ja niin edelleen.

Kun menetelmällistä kirjallisuutta ajatellaan tämän mallin mukaan – eikä minkään pitäisi estää jakamasta osia hienovaraisemmin – proseduraalisuutta on turha ajatella omaksi saarekkeekseen esimerkiksi erilleen konseptualistisesta kirjallisuudesta tai esityksellisestä runoudesta tai vielä suppeammin kirjallisuudenlajiksi. Se voi olla enemmän tai vähemmän osa kulloistakin tekoprosessia, teoksen olemistapaa, sen välittymistä ja lukemista.

Toisaalta vastakkainasettelut tyyppiä ”runous on olemisen aidon äänen kuuntelua eikä sanamateriaalin kyberneettistä veistelyä” paljastuvat tarkoitushakuisiksi, vaikka niitä kuinka tuettaisiin viittaamalla Paul Celaniin ja Martin Heideggeriin. Proseduraalisuuden ei tarvitse olla pelkää lähdetekstien käsittelyä eikä rajautua kielellisiin ”objekteihin” ylipäätään sen paremmin proosassa kuin kirjallisuudessakaan laajimmin ymmärrettynä. Arja Karhumaan Epägenesiksen (2016) oivalluksia seuraten sietää tutkia tarkemmin sitä, miten Celanin tai kenen tahansa runous tulee itsekseen tietyillä graafisilla ja muilla (inter)mediaalisilla ratkaisuilla, jos on tullakseen.

* * *

Tutkija Laura Piipon haastattelussa Jyväskylän Kirjailijatalolla Harry Salmenniemi kertoi kokemuksistaan menetelmien soveltajana. Kun Salmenniemi oli kirjoittanut runoaan käänteisessä y-lipogrammissa periaatteella, että kaikissa sanoissa on oltava y, sanastosta olivat pudonneet muun muassa kaikki konjunktiot, mikä teki sitten tietyt lauserakenteet mahdottomiksi ja alkoi suosia tiettyjä rytmejä, esimerkiksi seuraavia: ”Tyrskyjen läpäisevyys, syksyinen psyyke: metafyysisessä viipyily, mietiskely, ryypiskely. Hyvinä ystävinä sherry, whisky, nietzscheläisyydessä kieriskely.”

Näin käytäntö osoitti, että menetelmä ei ole yksi, eikä se aina pysy aiotulla paikallaan kirjoitusprosessissa.

 

MKA Laura ja Harry

Laura Piippo ja Harry Salmenniemi

Tämä käy esimerkiksi niistä jatkoselvittelyn arvoisista aiheista, joita on noussut esille Menetelmällisen kirjallisuuden antologiasta käymissäni ja kuulemissani keskusteluissa. Menetelmällisessä kirjallisuudessa ja taiteessa on varmasti tukku tuntemattomia klassikoita, jotka tutkimus saanee jonain päivänä esille, ja uuden luomista tukeva kattava teoria on vasta hyvällä alulla. Tarkasteltiinpa asiaa laajimmissa mahdollisissa sfääreissä tai tekemisen mikroskooppisissa ratkaisuissa, pidän tärkeänä, että menetelmällisyyden teoriaa ja uusia käytäntöjä kehitellään jatkossakin tutkijoiden, kirjailijoiden ja muiden tekijöiden yhteistyönä.

 

Kirjallisuus

Ikonen, Teemu (toim.) 2018. Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Helsinki: Post-Oulipo ry. (Ks. http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/menetelmallisen-kirjallisuuden-antologia)

Joensuu, Juri 2012. Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Väitöskirja. Poesia. (Ks. http://www.poesia.fi/pdf/Joensuu-Juri_Menetelmat-kokeet-koneet_Poesia-2012.pdf)

Karhumaa, Arja 2016. Epägenesis: Katalogi.Helsinki: Aalto.

Ketvel, Roo 1991. Toisin. Helsinki: Like.

Quasha, George & Stein, Charles 2009. An Art of Limina. Gary Hill’s Works and Writings. Ediciones Polígrafa.

Salmenniemi, Harry 2011. Runojä. Helsinki: Otava.

Calinescu, avantgarden kuolema ja “kriisin kulttuuri”

Marja Härmänmaa

Ajatus avantgarden sammumisesta, päättymisestä tai polemisoiden ilmaistuna sen kuolemasta on herättänyt ja herättää paljon keskusteluja ja on poikinut erilaisia tulkintoja.Termi ‘avantgarde’ (etujoukko) pesiytyi kirjallisuudentutkimukseen kaiketi 1500-luvulla, kun ranskalainen historioitsija Etienne Pasquier (1529-1615) ryhtyi käyttämään sotilaallista metaforaa kirjallisuuden uudistamisesta. Siitä lähtien “avantgardesta” on puhuttu taiteessa eri  merkityksissä ja yhteyksissä. Käsittelen seuraavassa Matei Calinescun käsitystä avantgardesta ja hänen vastaväitettään avantgarden kuolemalle.

Matei Calinescun klassikkoteoksen Five Faces of Modernity: Modernism, Avant-garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1977; teoksen viimeinen osa “On Postmodernism” on lisätty vasta toiseen painokseen, joka näki päivänvalon vuonna 1986. Calinescun lähestymistapa ismeihin on historiallinen ja erityisesti avantgarden kohdalla etymologinen. Avantgarde ei siis ole Calinesculle mikään tietty tyylisuunta tai historiallinen kausi. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun niin kutsutut historialliset avantgardet (kubismi, futurism, dada, surrealismi) ovat vain yksi luku avantgarden historiassa. Jotta koko avantgarden käsitteen, kuten myös muiden ismien, kaikkea muuta kuin yksiselitteinen merkitys tulisi tässäkin yhteydessä havainnollistetuksi, kannattaa muistaa, että perinteinen amerikkalainen taiteen- ja kirjallisuudentutkimus ei ylipäätään tee eroa avantgarden ja modernismin välille.

Tästä johtuen Calinescun lähestymistapa avantgardeen on enemmän kuin oikeutettu. Hän paneutuu termin merkitykseen eri historiallisina kausina. Calinescu niputtaa yhteen viisi suuntausta modernismista postmodernismiin pääkäsitteeseen, “modernity”, jonka kömpelösti suomennan“moderniteetiksi”. Yhteistä modernin ajan viidelle suuntaukselle  on Calinescun mukaan samanlainen aikatietoisuus: juutalaiskristillinen eskatologinen historian käsitys sekä ajatus lineaarisesta ja väistämättä eteenpäin vyöryvästä, ainutkertaisesta ajasta. Moderniteetin suhtautuminen aikaan ja edistysusko olivat ne tärkeät tekijät, jotka mahdollistivat myytin tietoisesta ja sankarillisesta avantgardesta, etujoukosta.

Lineaarisen aikakäsityksen seurauksena moderniteetin perusperiaatteena on ajatus muutoksesta sekä kehityksestä ajassa. 1800-luvun alussa romantiikasta ammentava poliittinen ja kulttuurinen avantgarde oli moderniteetin radikaalein ja utopistisin versio. Se tarkoitti muun muassa moderniteetin perustavaa laatua olevien periaatteiden, muutoksen ja kehityksen dramatisointia ja niiden tekemistä vallankumouksen eetoksen perustaksi. Näin avantgardeen vakiintui merkitys militanttisuudesta, epäsovinnaisuudesta, tulevaisuuden ennakkoluulottomasta tutkimisesta sekä ikuisiksi, muuttumattomiksi ja transsendenttisesti päätetyiksi miellettyjen perinteiden rohkeasta uhmaamisesta.

Calinescun mukaan yhteiskunnallisesti, poliittisesti tai kulttuurisesti merkityksellisen avantgarden olemassaololle on kuitenkin kaksi ehtoa: sen jäsenten on yhtäältä koettava, että he ovat aikaansa edellä; toisaalta tietoisuus taistelusta sellaista vihollista vastaan, joka symbolisoi stagnaatiota, menneisyyttä ja perinteisiä ajatusmalleja ja joka estää avantgardismia toteuttamasta uudistuksellista ohjelmaansa.

Toisen maailmansodan jälkeisessä muuttuneessa ja alati muuttuvassa maailmassa 1950- ja 1960-luvulla avantgarde ajautui kriisiin. Yhä pluralistisemmassa postmodernissa maailmassa suvaitsevaisuuden kasvu johti viime kädessä siihen, että avantgarde jäi ilman sitä “vihollista”, jota se tarvitsee oikeuttaakseen ja toteuttaakseen radikaalisuutensa. Ei ollut enää yhtenäistä valtakulttuuria, jolle avantgarde voi muodostaa vastineen ja jota vastaan se voisi taistella. Kun modernismista tuli postmodernia relativismia ja kun rajat hyväksyttävän ja tuomittavan välillä alkoivat häipyä, 1900-luvun alun niin kutsutusta historiallisesta avantgardesta tuli anakronistista ja jopa koomista.

Avantgarden suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin sen ennen näkemätön suosio. 1900-luvun alun kultakautena historiallisen avantgarden rajoitettu menestys oli perustunut sen skandaalimaisuuten; 1950- ja 1960-luvulla siitä tuli kuitenkin suuri kulttuurinen myytti. Avantgarden aggressiivisesta retoriikasta tuli huvittavaa, sen apokalyptisestä protestista pelkkä klishee, ja keskiluokka oivalsi, että hyökkäykset sen arvoja kohtaan voitiin muuttaa viihteeksi. Toisin sanoen “épater la bourgeoisie” muuttui muotoon “divertir la bourgeoisie”, “viihdyttää porvaristoa” – kuten kuvaisin tilannetta. Tästä johtui Calinescun mukaan se, että sekä avantgarden historiallinen että koko käsitteen sisällöllinen merkitys joutui uuden tarkastelun kohteeksi.

1950- ja 1960-luvuilla syntyi neoavantgarde, johon luetaan muun muassa abstrakti ekspressionismi, pop-taide, uusrealismi, Neo-Dada ja fluxus sekä Italiassa 1960-luvun alussa perustettu Gruppo 63 (ryhmä 63). Tämä kirjallisuuteen rajoittuva ryhmä pyrki uudistamaan Italian kirjallisuutta ja kirjallisuuden kieltä, ja siihen kuuluivat muun muassa Nanni Balestrini, Edoardo Sanguinetija Umberto Eco. Gruppo 63 piti esikuvinaan erityisesti englantilaisia modernisteja, kuten Elliotia ja Poundia, ja se perään kuulutti kokeellisia uusia muotoja yhteiskunnallisesti, usein marxilaisessa hengessä kantaaottavissa teoksissaan.

Runoudessa italialainen neoavangarde vastusti vallalla ollutta intimististä sisäänpäinkääntyneisyyttä ja kertomakirjallisuudessa “idyllistä” ja “lohdullista” tai puhtaasti deskriptiivistä realismia, joita edustivat muun muassa Giorgio Bassani, Alberto Moraviaja Pier Paolo Pasolini. Vaihtoehtona Gruppo 63 kehitti niin kutsutun uuden realismin. Edoardo Sanguinetin, erään ryhmän merkittävimmän jäsenen “romaani” Capriccio italiano (italialainen kapriisi, 1963) on jaettu 140 pieneen lukuun, joissa kirjailija kuvaa todellisuuden kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ulottuvuuksia, materiaalista, biologista ja unenomaista, asettamatta niitä minkäänlaiseen hierarkiseen järjestykseen. Hänen “atonaalinen kuvauksensa” imitoi kirjallisuudessa atonaalista musiikkia ja ilmaisee hajonnutta kuvaa todellisuudesta.

Vaikka ryhmä kutsui itseään neoavantgardistiseksi ja vaikka sen formalistiset kokeilut ja perinteiden eksplisiittinen hylkääminen eittämättä muistuttavat Italian historiallista avantgardea, futurismia, ovat yhtäläisyydet rajoitetut. Italialainen neoavantgarde perustuu nimenomaisesti historiallisen avantgarden ja sen irrationaalisuuden kieltämiselle. Uskallan väittää, että yhtenä perustavan laatuisena syynä futurismin perinteen kieltämiseen olivat myös sen kytkökset fasismiin.

Eräs toinen ryhmän vaikutusvaltaisista jäsenistä ja teoksen Avanguardia e sperimentalismo (avantgarde ja kokeellisuus, 1964) kirjoittaja Angelo Guglielmi, joka oli yhtäältä tietoinen avantgarden käsitteen anakronistisuudesta suvaitsevaisuuden aikakaudella ja joka toisaalta yritti karttaa avantgarden etymologiaan liittyvää militaarisuutta, halusikin korvata sen termillä ‘sperimentalismo’ (kokeellisuus). Guglielmin ehdotus koskien nimen tarkennusta ei kuitenkaan saanut ryhmän hyväksyntää, joka kaikesta huolimatta halusi säilyä neoavantgardistisena.

Huolimatta pluralistisen ja suvaitsevaisen postmodernin aikakauden mukanaan tuomista uusista haasteista Calinescun mukaan avantgarde kuitenkin säilyi hengissä. Tämä johtuu siitä, että alusta lähtien taiteellinen avantgarde on ollut ensisijaisesti “kriisin kulttuuria”. Avantgarde ei niinkään ole ollut kiinnostunut uutuudesta, mikä käy ilmi myös siitä, että taiteelliselta avantgardelta sangen usein puuttuu utopia tai visio tulevaisuudesta. Sen sijaan se on yrittänyt löytää tai keksiä erilaisia kriisin muotoja tai piirteitä, tai jopa uusia mahdollisia kriisejä joita korostaa, osoitella tai parodioida.

Estetiikan näkökulmasta tarkasteltuna avantgardistisesta taiteesta on tultava epäonnistumisen tai kriisin kokemus – ei mestariteos. Jos kriisiä ei ole, se täytyy keksiä – mikä puolestaan lähentää avantgardismia dekadentismiin.* “Kriisin kulttuurina” avantgarde siis ei ole historiallinen kategoria tai tyyli, vaan mikä tahansa suuntaus, joka tekee kaikkensa intensifioidakseen ja dramatisoidakseen yhteiskunnassa vallitsevia dekadenssin oireita. Tästä seuraa se, että “avantgarden kuolemaa” ei voi ajoittaa mihinkään tiettyyn historialliseen hetkeen eikä se ylipäätään voi kuolla.

Ismejä pyöriteltäessä ja niiden merkityksellä spekuloitaessa yksi mielenkiintoinen kysymys koskee avantgarden ja kokeellisuuden välistä eroa. Nojaten Calinescun määritelmään avantgardesta “kriisin kulttuurina” avantgarde on aina kokeellista, mutta kaikki kokeellinen taide ei siis välttämättä ole avantgardistista. Nykypäivän taiteellinen avantgarde olisi kokeellisuuden lisäksi sitä taidetta, joka tavalla tai toisella korostaa, osoittaa tai kuvaa jotain, joka mielletään kriisiksi. Määritelmänä tämä saattaa toimia.

* Dekadentismi oli 1800-luvun lopun kirjallinen suuntaus, sitä edustaa mm. ranskalainen J.-K. Huysmans.

 

Lähteet:

Matei Calinescu: Five Faces of Modernity: Modernism, Avant-Garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism(1977). Duke University Press, Durham 1987.

Angelo Guglielmi: Avanguardia e sperimentalismo. Feltrinelli, Milano 1964.

Marja Härmänmaa: “Kun aika pysähtyi – F.T. Marinetti ja futuristinen käsitys ajasta,” teoksessa Dialogus. Historian taito. Toim. Meri Heinonen, Leila Koivunen, Sakari Ollitervo, Heli Paalumäki, Hannu Salmi ja Janne Tunturi. Kirja-Aurora, Turku 2002, ss. 387-399.