Aterian avantgardistinen politisointi à la Marinetti

Marja Härmänmaa

 

Futurismin perustajan, Filippo Tommaso Marinettin (1876-1944) tavoitteena oli taiteiden uudistamisen lisäksi koko universumin uudistaminen, ”ricostruzione dell’universo”, kuten hän pyrkimystään vaatimattomasti kutsui. Taiteiden lisäksi koko ihmisen elinympäristön, hänen elintapojensa ja tottumustensa ja lopulta koko ihmisen oli uudistuttava modernin maailman vaatimusten mukaisesti.

Taiteiden ja elämän saumaton yhteys ”arte – vita” tarkoitti sekä taiteen tuomista jokapäiväiseen elämään että elämän taiteellistamista. Marinetti halusi romuttaa 1800-luvun ”taidetta taiteen vuoksi” käsitteen ja yhteiskunnallistaa taiteen sekä tehdä taiteilijoista yhteiskunnallisesti kantaaottavia.

Marinettin yhteiskunnalliset pyrkimykset huipentuivat vuonna 1918 futuristisen poliittisen puolueen perustamiseen, mutta ne olivat erottamaton osa futuristista taidetta jo liikkeen perustamisesta lähtien. Kun taide menetti autonomisen asemansa, se alistettiin palvelemaan eri aatteita ja ihanteita; futurismin tapauksessa modernisaatiota ja nationalismia. Lisäksi taidetta käytettiin puhtaasti kaupallisiin mainostarkoituksiin. Parhaita esimerkkejä tästä ovat futuristisen taidemaalari Fortunato Deperon (1892-1960) Campari-katkeron mainokset 1920-luvulta.

Arkipäivän taiteellistaminen ilmeni erilaisina uusina taiteenulkoisina toimintoina, kuten urheiluna. Simultaanisissa urheilulajeissa harjoitettiin kahta urheilumuotoa tai siihen rinnastettavaa toimintaa samanaikaisesti, kuten esimerkiksi juoksemista ja runonlausuntaa. Arkipäivän taiteellistaminen ilmeni myös politikointina, muotisuunnitteluna ja ruokailuna. Erilaisten kulinarististen kokeilujen jälkeen futuristisesta ruokakulttuurista tuli 1930-luvun Italiassa myös poliittista: sillä otettiin kantaa ja parodioitiin politiikkaa.

Marinettin varhainen mielenkiinto ruokaan, politiikkaan ja ruoan politisointiin tulee ilmi hänen vuonna 1905 julkaisemassaan näytelmässä, Re Baldoria (Ahmattikuningas). Tämä yhteiskunnallinen satiiri on omistettu ajan merkittäville italialaisille sosialistipoliitikoille Filippo Turatille, Enrico Ferrille ja Arturo Labriolalle, Marinetti kutsuu heitä näytelmässään ”universaalin onnellisuuden suuriksi kokeiksi”. Näytelmä kertoo kuvitteellisesta valtiosta, jossa kuningas keskittyy mässäilemiseen kansan nähdessä nälkää. Lopulta kansa syö kuninkaan, mikä on vallankumouksen metafora, ja sitten oksentaa hänet, mikä kuvastaa uuden valtion luomista.

Varsinaisen läpimurtonsa futuristinen ruokakulttuuri teki Marinettin julkaistua futuristisen ruokakulttuurin manifestin vuonna 1930. Seuraavana vuonna hän perusti Torinoon tavernan nimeltä Santo Palato, suomeksi ”Pyhä makuaisti”. Nimi parodioi Mussolinin katolisen kirkon kanssa vuonna 1929 solmimaa Lateraani-sopimusta. Lopulta Marinetti julkaisi vuonna 1932 taidemaalari Fillìan (1904-1936) kanssa Futuristisen keittokirjan.

Futuristien kulinaristinen vallankumous sai Marinettin mukaan osakseen huomiota niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Futuristisia aterioita järjestettiin niin Italiassa kuin ulkomaillakin. Erityisesti Marinettin pasta-ruoan vastaisesta kampanjasta kirjoitettiin jopa Ruotsin lehdistössä.

Marinetti uskoi vakaasti sanontaan, jonka mukaisesti ”ihminen toimii kuten hän syö”. Näin ollen hänen mukaansa syöminen vaikutti sekä taiteelliseen luovuuteen, että ”rodun” viriiliyteen ja aggressiivisuuteen. Kulinaristisen vallankumouksen eräs päämäärä olikin kehittää aterioita, jotka tekisivät italialaisista rohkeita ja optimistisia suhteessa tulevaisuuteen.

Marinetti katsoi yhtä lailla, että ruoalla oli selvä yhteys kansainväliseen politiikkaan. Hän varoitti erityisesti vääränlaisten aterioiden vahingollista vaikutusta kirjoittaen: ”Jos jokainen kansainvälinen virallinen ateria alkaa mauttomalla keitolla, jossa kelluu epätoivoisena 4-5 pastapalleroa, ja päättyy tutisevaan, hyytelömäiseen jälkiruokaan, joka varmasti olisi sopiva ateria toipilaille, on loogista, että poliitikot eivät voi tehdä yhtä ainoaa merkittävää päätöstä.”

Erityisen kriittinen Marinetti oli suhteessa niiden hienojen Grand Hôtelien aterioihin, joissa kansainväliset huipputapaamiset tavallisesti järjestettiin: ”On loogista, että eri maiden poliitikot, jotka ovat kokoontuneet keskustelemaan valtioiden veloista, sopimusten ratifioinnista, aseistariisunnasta ja universaalista kriisistä, eivät voi tehdä mitään päätöstä, kun he ovat hotkaisseen noin masentavan, murheellisen ja yksitoikkoisen aterian.”

Marinettilla oli kuitenkin ratkaisu tähän kansainvälistä tilannetta uhkaavaan vaaraan, nimittäin ”Virallinen futuristilounas”. Lounaan oli määrä ehkäistä kiusallista hiljaisuutta, joka vieraiden välinen vihamielisyys synnytti; lieventää diplomaattisen muodollisuuden jäykkyyttä; parantaa ratkaisemattomien kansainvälisten ongelmien ja rajakiistojen aiheuttamaa masennusta, sekä parantaa perinteisten aterioiden banaaliutta. Seuraavassa aterian seikkaperäinen selostus.

Muodollisuuksien poistamiseksi paikalle saapuu erilaisten alkupalojen jälkeen Viihdyttäjä. Viihdyttäjä ei kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen tai diplomaattikuntaan. Hän on aristokraattinen ”dandy”, joka on kuuluisa hävyttömistä vitseistään. Viihdyttäjä kuiskaa kolme vitsiä naapurinsa korvaan, joka kuiskaa ne seuraavalle naapurilleen. Naurun kiertäessä ympäri pöytää tarjotaan maitoa ja tapioca-keittoa maljasta, joka kuuluu jollekin luostarille. Tämän jälkeen ryhdytään nauttimaan varsinaista ateriaa, joka muodostuu kolmesta ruokalajista ja jälkiruoasta.

Ensimmäinen ruokalaji on nimeltään “Kannibaalit pääsevät sopimukseen Genevessä”. Siinä lautasella tarjoillaan raakoja lihapaloja, joita kastetaan erilaisiin kastikkeisiin. Kastikkeet on tehty öljystä, viinietikasta, hunajasta, pippurista, inkivääristä, sokerista, voista ja Barolo-viinistä.

Toisessa ruokalajissa nimeltään “Kansojen liitto” pienet mustat makkarat ja suklaaleivokset uivat kreemissä, joka on valmistettu kananmunasta ja vaniljasta. Samanaikaisesti ruokalajin tarjoilun kanssa 12-vuotias musta poika kutittaa naisia jalkapohjista ja nipistelee heitä takamuksista. “Vankkumaton sopimus” ruokalaji muodostuu erivärisistä nugaista tehdystä linnasta, jonka sisällä pienet nitroglyseriinipommit räjähtelevät täyttäen ilman taistelun tuoksusta.

Henkilökohtainen suosikkini on jälkiruoka. Puolen tunnin ajan hovimestari tulee pyytämään vierailta anteeksi ja kehottaa heitä vielä kärsivällisesti odottamaan eksoottisia hedelmiä, joiden saapuminen Afrikasta johtuu autoihin ja rautatieyhteyksiin liittyvistä ongelmista. Samoin hovimestari pahoittelee, että kauniisti koristeltu jäätelökakku romahti juuri keittiössä.

Lopulta hedelmien sijaan paikalle saapuu kadulta poimittu humalainen, joka luonnollisesti haluaa lisää juotavaa. Hänelle luvataan tarjota Italian parhaita viinejä, sillä ehdolla, että hän puhuu kahden tunnin verran aseistariisunnasta, kansainvälisiin sopimuksiin liittyvistä ongelmista ja talouskriisistä.

Uskon, että vastaavanlaiselle lounaalle olisi käyttöä nykypäivänäkin.

 

 

Lisää futuristisesta ruokakulttuurista ja sen mielenkiintoisista resepteistä löytyy muun muassa täältä:

 

Marja Härmänmaa: ”KUINKA FUTURISTI SÖI. Avantgardistista ruokakulttuuria 1930-luvun Italiassa”. Herkullista historiaa: Kulttuurisia makupaloja Italian keittiöistä kautta aikain. Larsen, A., Savunen, L. & Valjus, R. (toim.). WSOY, Helsinki 2004, s. 235-247

https://www.academia.edu/1910280/Kuinka_futuristi_söi_Avantgardistista_ruokakulttuuria_1930-luvun_Italiassa

F.T. Marinetti ja Fillìa: Futuristinen keittiö. Ruokakulttuuria ja reseptejä. Kääntänyt Pauliina De Anna, esipuhe Marja Härmänmaa. Savukeidas, Turku-Tampere-Tallinna 2015.

 

 

 

 

Avantgarde katkaisee taiteen tradition – Kommentteja Julian Rosefeldtin Manifesto -teokseen

 

Irmeli Hautamäki

Vielä viitisen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella Julian Rosefeldtin Manifesto -teoksen kaltaista sukellusta avantgardistien teksteihin ja niiden herättämää suurta kiinnostusta yleisössä. Käydessäni katsomassa teosta toiseen kertaan Helsingin Taidehalli oli täynnä ja henkilökunta odotti kävijävirran lisääntyvän parin viimeisen viikon aikana. Taidehalli on myös ajan hengen mukaisesti järjestämässä manifesti karaokea. Nykyisin jokainen voi tuoda somessa esiin statementtinsa.

Taiteilijoilla julistusten esittäminen on ollut tapana jo pitkään. Avantgarde -manifestit eivät silti ole traditio kuten näyttelyn saatteessa hieman harhaanjohtavasti väitetään; pikemminkin ne ovat olleet tradition katkaisemista. Avantgarde -manifesteja on esitetty kahteen otteeseen: ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun alussa kun klassisen taiteen traditio julistettiin kuolleeksi ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Tällöin äänessä olivat suprematistit, futuristit, dadaistit ja surrealistit. Toinen manifestien suma osui 1960 –luvun ns. uusavantgardeen, jolloin ääntä pitivät pop-taiteilijat ja käsitetaiteilijat.

Rosefedtin kahdestatoista elokuvasta koostuva Manifesto -teos päättyy elokuvantekijöiden (mm. Jim Jarmush ja Lars von Trier) 1990- ja 2000 –luvuilla esitettyihin manifesteihin. Niissä kehotetaan inspiraation nimissä varastamaan mitä tahansa keneltä tahansa, sillä mikään ei ole autenttista. Kun sanat on pantu anarkistisen peruskoulunopettajan suuhun, syntyy vaikutelma, että avantgarde jatkuu seuraavassa sukupolvessa. Tämä on liian toiveikasta, sillä ajattelussa ei tapahdu syviä, historiaa mullistavia katkoksia joka vuosikymmen.

Tutkimuksen näkökulmasta avantgardessa on kyse taiteessa tapahtuneesta ajattelun ja käytäntöjen murroksesta, missä myös tieteen murroksella oli osansa. Siksi 1900 –luvun alku, jolloin klassinen tieteellinen maailmankuva kyseenalaistettiin uusien tieteen löytöjen seurauksena oli raju muutoksen aika myös taiteessa. Monet avantgardistit puhuivat jopa ’taiteen tieteestä’: taide piti saattaa tieteelliselle pohjalle. Lähtökohdaksi ei otettu kuitenkaan luonnontieteitä, vaan ajattelumalleja haettiin mm. kielitieteestä, havaintopsykologiasta ja uudesta geometriasta. Venäläisistä avantgardisteista Kandinsky, Malevich, Rodschenko, Naum Gabo ja Anton Pevsner kunnostautuivat uusien teorioiden ja opetusohjelmien laatijoina. Uusia ajattelumalleja loivat myös Sol Le Wit ja Elaine Sturtevant. Jälkimmäisen mukaan ”luovuus ei putkahda mieleen itsestään”.

Avantgardeen liittyvä uusi ajattelu ei Manifesto -teoksessa tule esiin kovinkaan vahvasti, vaikka suprematistien manifestien esityspaikkana on avaruustutkimuskeskus.

Avantgarde esitetään teoksessa angloamerikkalaiseen tyyliin kulttuurisena sekoiluna, jossa nuoret vimmaiset miehet purkavat sukupolvikapinaansa. Modernia taidetta ei kuitenkaan olisi syntynyt pelkillä julistuksilla; menetelmien kehittely vaati vuosien systemaattista työtä jonka tuloksena syntyi myös tutkielmia ja oppikirjoja.

Logiikan ja systeemien vastaisuutta avantgardessa saarnasi tyypillisesti dada; se oli selkeästi protestia ensimmäisen maailmansodan mielettömyyttä vastaan. Kun koko läntinen sivilisaatio oli tullut hulluksi käyttäen systemaattisen tieteellisiä tappomenetelmiä, voiko sille oikeastaan sanoa muuta kuin: ”Te olette täydellisiä idiootteja. Te olette kuin toiveenne: ei mitään. Kuin paratiisinne: ei mitään. Kuin ihanteenne: ei mitään. Kuin poliitikkonne: ei mitään. Kuin taiteilijanne: ei mitään. Kuin uskontonne: ei mitään.”

Manifesto -teos on tehokkaimmillaan, kun leski huutaa Tristan Tzaran suulla koko entisen maailman haudan äärellä: ”… ei enää demokraatteja, ei enää porvareita, ei enää aristokraatteja, ei enää armeijoita, ei enää poliisia, ei enää isänmaamaita, riittää kaikkea tätä typeryyttä, ei enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään.” Näyttelyssä kävijät pysähtyvät ihmettelemään juuri dada -teosta. Ei ole selvää, tuntevatko he yhteyttä dadan ja sen historiallisen kontekstin välillä.

Osa avantgardistien teksteistä oli tarkoitettu ääneen lausuttaviksi illanvietoissa ja muissa tapaamisissa. Erityisesti venäläisten avantgardistien manifestien esittäminen oli oma taiteenlajinsa. Venäjällä avantgardistit kiersivät sekasortoisten vallankumousvuosien aikana tilaisuudesta toiseen kertomassa ilosanomaansa. Tuolloin ei ollut aina varaa painattaa lehtiä tai kirjoja, mutta heidän sanomansa otettiin hyvin vastaan. Venäjällä syntyi lyhyessä ajassa huomattava määrä uusia kirjallisia suuntauksia, jotka uudistivat runouden kieltä ja kirjallisuutta. [1] Vaikka Manifesto -teos ottaa huomioon venäläisten avantgardistien merkityksen, se painottuu aika yksipuolisesti kuvataiteisiin.

Manifesto on tietenkin Julian Rosefedtin taideteos, se ei ole mikään tutkielma avantgardesta. Teos perustuu taiteilijoiden autenttisiin kirjoituksiin, joista se on koostettu tekstimateriaalia editoimalla, yhdistelmällä ja uudelleen järjestämällä orgaanisen kokonaisuuden aikaansaamiseksi. [2] Tavoitteena on ollut tekijän mukaan luoda äänien kollektiivinen kokonaisuus, kuin oltaisiin keskustelussa saman pöydän ääressä. Tämä menetelmä ei tee aina oikeutta taiteilijoiden sanomalle. Erityisesti ihmetyttää Vortisistien manifesti, johon on koottu tekstikatkelmia Kandinskylta, Franz Marcilta, Barnett Newmanilta ja Wyndham Lewisiltä. Mitä tekemistä Kandinskylla oli muka äärioikeistoa ja natsismia kannattaneen brittiläisen Wyndham Lewisin kanssa? Itse asiassa Kandinsky vihasi nationalismia ja kritisoi myös materialismia eli pelkkää talouskasvua ja teknologista edistystä. Wyndham Lewisiä on väkinäistä istuttaa samaan pöytään Kandinskyn ja Marcin kanssa. Lewisin Blast -manifesti, jonka sofistikoitu galleristi lukee, onkin ironinen kommentti elitistisille brittiläisille taidepiireille.

Avantgarde on totuttu samaistamaan politiikkaan ja vieläpä vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta tämä ennakko-oletus kumotaan Rosefeldtin teoksessa. Manifeston prologissa siteerataan Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia, jonka mukaan ”kaikki, mikä oli kiinteää, hajoaa ilmaan”. Samaan hengenvetoon kiistetään Tristan Tzaran suulla toiminnan merkitys ja väitetään Philippe Soupault’n kautta, ettei manifestin kirjoittajalla ole edes mitään sanottavaa. Ainoastaan situationistien manifesti on selvästi kapitalismikriittinen. Ohjaajan ironiaa on ollut antaa kumoukselliset vuorosanat ryysykerjäläisen huudettavaksi paikassa, jossa niitä ei kuule kukaan. Näyttelyssä kävijät kuitenkin pysähtyvät Cate Blanchetin vahvasti tulkitseman kodittoman ryysyläisen eteen.

Manifestoa on kritisoitu siitä, että tekstien esittäjänä on tunnettu näyttelijä. Tämä on turhaa vähättelyä, sillä ei kukaan tulisi kuuntelemaan ”vanhoja tekstejä”, ellei niiden sisältö kiinnostaisi. Teoksen vetonaulana on, että taiteilijoilla on sanottavaa. Tämä erottaa avantgarden nykytaiteesta. Nykytaiteilijat eivät saa enää sanomaansa esiin ilman välittäjiä. Toisin kuin varhainen avantgarde, nykytaide on pitkälti instituutioiden ja välittäjien tuottamaa taidetta. [3]1900-luvun alussa taiteilijat raivasivat tiensä omin voimin. Roselfeldtin spektaakkelimaista teosta katsoessa tosin unohtuu, kuinka vaikeaa se oli ja kuinka avantgardea pilkattiin.

Tietysti nykytaiteeseenkin suhtaudutaan torjuvasti, mutta taiteilijoilla on tänään tukenaan ammattimaisten selittäjien eli taidediskurssin asiantuntijoiden kaarti. Suurten instituutioiden ja biennaalien aikana taiteilijat eivät enää vastaa isolla rahalla tehdyistä näyttelyistä. Tästäkin syystä aikakausi, jolloin taiteilijoilla oli sanottavaa ja he olivat äänessä, kiinnostaa.

 

Julian Rosefeldt: Manifesto, 12 -osainen elokuvainstallaatio Helsingin taidehalli 19.8.–15.10.2017

 

Viiteet:

[1] Sanan uudesti syntyminen – Venäläisen avantgarden manifestit https://www.academia.edu/10000803/Sanan_uudestisyntyminen_Venäläisen_avantgarden_manifestit

[2] Manifesto luettelo, s.97

[3] Kaija Kaitavuori: The Paradigm of Contemporary Art, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2016 s. 204- 206. https://journal.fi/kultpol/article/view/64192